tiistai 2. kesäkuuta 2015

Living between two countries.

Kotiuduin toissapäivänä lähes parin viikon Suomi-lomaltani, ja halusin tulla kirjaamaan muistiin paluuni liikkeelle sysäämät ajatuskelat. Luvassa ajatuksenvirtaa aiheesta, joka koskettaa kaikkia ulkosuomalaisia meitä au paireja mukaan lukien. Se, että voi kutsua enemmän kuin yhtä maata kodikseen on aivan mieletön rikkaus. Toisaalta se aiheuttaa toisinaan myös aivan mielettömästi päänvaivaa, tai niin kuin asian yhdessä twiitissäni ilmaisin: Living between two countries can be such a pain in the neck.
Oon tuntenut oloni kodikkaaksi Englannissa aika pitkälti siitä päivästä lähtien, kun viime heinäkuussa muutin tänne. Muistan elävästi, kuinka mut lentokentältä poiminut host-äiti ajoi moottoriteiden sijaan kapeita, kivimuurien reunustamia maanteitä niin, että pääsin näkemään muutaman perienglantilaisen pikkukylän. Valitettavasti en kehdannut heti kättelyssä antaa kameran laulaa, mutta ehkä juuri siksi auringonlaskussa kylpeneet olkikattoiset mökit ja lampaiden laiduntamat vehreät kukkulat onkin piirtyneet niin lähtemättömästi mun mieleen.
Muistan, kun hostit kysyi multa aikoinaan miksi halusin au pairiksi nimenomaan Englantiin, mutten osannut antaa mitään selkeää vastausta. Halusin vain todella kovasti. Vieläkään en oikein osaa vastata tuohon kysymykseen, mutta musta on hauska kuvitella, että ehkä olen jossain entisessä elämässäni ollut britti. Se selittäisi sen, miksi tuntematon on täällä tuntunut toisinaan yhtä aikaa tutulta.
Vaikka nautinkin mahdollisuudestani asua Englannissa suunnattomasti, alan aina viimeistään viisi kuukautta täällä yhtäjaksoisesti vietettyäni haikailemaan jotain Suomesta. Lunta, yöttömiä öitä, salmiakkia, mökkeilyä, ystäviä... Johanna Kurkelalla on yksi hyvin sanoitettu laulu (Jossain metsäin takana, clickety-click) jossa on kohta:

"Vain ihmisiä korpimaan sä unohtaa et voi
lapsuus sekä nuoruusaika terässiteet loi
oot yhä yksi joukosta, oot sitä ainiaan
sen maailman juhlapöydissäkin joudut muistamaan."

Kuvaa mun suhtautumista Suomeen aika osuvasti. Oon syntynyt ja kasvanut Suomessa. Siellä oon solminut elämäni tärkeimmät ihmissuhteet, jotka on suurin syy, miksi koen, että multa puuttuu muualla ollessani jotakin. Kolin kansallismaisema on mun sielunmaisema ja suomi äidinkieli. Arvostus omaa kotimaata kohtaan on kasvanut, kun sitä on päässyt tarkastelemaan riittävän välimatkan päästä. Vielä viime vuonna tuli usein vähäteltyä omaa alkuperää, mutta nykyään pystyn ylpeänä myöntämään olevani kotoisin Suomesta.
Muistan sanoneeni kavereille pari päivää ennen au pairiksi lähtöäni, että tästä edespäin tuun sitten aina kaipaamaan yhtä aikaa kahteen paikkaan. Viimeisen vuoden aikana oon suhannut Suomen ja Englannin väliä kolmeen otteeseen, ja joka kerralla oon itkenyt lentokoneen noustessa Heathrowin kentältä, vaikka liput on olleet mallia meno-paluu. Toisaalta oon myös aina joutunut pyyhkimään kyyneleitä nähdessäni toisessa päässä hätkähdyttävän sinisenä avautuvan Suomenlahden ja kuullessani tuttua karjalan murretta. 
Englannissa mun tekee mieli katsoa Salkkareita ja kuunnella Radio Suomipoppia. Paksut juustosiivut tulee korvista ulos, taloihin eksyvät öttiäiset inhottaa, irtokarkkivalikoimassa ei ole kehumista, kielimuuri iskee välillä päin kasvoja ja jatkuva small talkkaus vie toisinaan voimat. Suomessa en edes avaa telkkaria, vaan seuraan suosikkibrittisarjojani iPlayeristä, kiroan väärältä maistuvaa Strongbowia, vihaan kaupunkien yksitoikkoista ja pelkistettyä arkkitehtuuria, kaipaan brittiaksenttia ympärilläni ja pahoitan mieleni ihmisten töykeyden takia. 
Viimeisin paluu Englantiin oli aika tunteikas, koska tällä kertaa tiesin piteleväni käsissäni mahdollisesti viimeistä paluulippua hetkeen. Tuntui mielettömän hyvältä kuulla taas englantia, vaihtaa eurot puntiin, ostaa sama kolmioleipä, jonka päädyn aina WHSmithistä ostamaan, hypätä Oxfordissa Abingdoniin vievään double-deckeriin ja kolkuttaa kotioveen. Samalla tuntui kauhealta ajatella, että kahden kuukauden jälkeen sama paikka ei enää koskaan tule olemaan mun koti.
Abingdonia jää todella kova ikävä. Ehkä vielä jonakin päivänä omistan talon sen kuvankauniin Park Roadin varrelta (tuskinpa). Ihanteellisessa tapauksessa pääsisin tänä syksynä aloittamaan yliopisto-opinnot Suomessa, ja alkaisin ensimmäisen vuoden jälkeen järkkäillä vaihtoa, jos kaipuu Englantiin olisi edelleen yhtä vahva, ja Suomeen takaisin juurtuminen liian tuskallista. Toisen välivuoden sattuessa kohdalle en myöskään pidä Englantiin jäämistä mahdottomana ajatuksena, vaikka au pairin pesti saakin jäädä yhteen vuoteen. Helpommin täältä töitä löytää kuin Suomesta, vaikka muutto ensimmäistä kertaa omilleen ja vielä ulkomailla ajatuksena pelottaakin. Vielä viime vuoden alussa olin kuitenkin varma, etten ikinä uskaltaisi jättää Suomea, mutta niin vain tuli sekin mahdottomuus tehtyä.
Mun suurin unelma on ollut asua osa elämästäni Englannissa, ja siitä unelmasta oon nyt tehnyt totta. Välivuosi kapinoi aikoinaan kaikkea mussa vastaan, mutta oon niin onnellinen, että kuuntelin kerrankin sydäntä, pakkasin koululaukun sijaan matkalaukut ja lähdin. Vielä ainakin kahden kuukauden ajan voin huoletta kutsua tätä paikkaa kodikseni, enkä aio etukäteen murehtimisen pilata kalliita viimeisiä viikkoja, vaan otan niistä kaiken irti, ihan niin kuin tähänkin mennessä. Loppuun vielä jo edellä siteeraamani laulun kertosäe, joka sanokoon lyyrisemmin sen, mitä minä olen tässä yrittänyt sanoittaa:

"Toivon, että etsimäsi maailman teiltä sait
että onnen kultakäsi antoi mitä hait
ettei haavees tallautuisi kadun asfalttiin
että usko sulla säilyis suuriin unelmiin."

4 kommenttia:

  1. Todella tunteellinen ja kaunis kirjoitus! :') Oon haaveillut vaihtovuodesta ulkomaille, ja tämä postaus nostatti taas intoa lähteä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja lähde ehdottomasti, tulee luultavasti olemaan yks elämäsi parhaista päätöksistä! :D

      Poista
  2. Ehm noo kyynel silmässä tätä luin, on aika samanlaista pohdintaa pyörinyt omassa mielessäni viime aikoina. On ihanaa tuntea ja tietää, että jollakulla on samanlaisia fiiliksiä. Ihanaa ja kamalaa tää kahdessa maassa asuminen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihana kuulla että löytyy kohtalotovereita! Kai tästä jotenkin selviää, vaikka ei oo kyllä turhan helppoa ei :')

      Poista