Sen jälkeen istahdin vähäksi aikaa koneelle, tilailin kirjastokortin, tutkailin bussireittejä ja tein vähän suunnitelmia viikonlopulle. Viestiteltiin myös yhden Oxfordissa au pairina olevan tytön kanssa, ja sovittiin tapaavamme torstaina lounaan merkeissä.
Tämän jälkeen mulla oli jäljellä edelleen sen verran aikaa, että ehdin käväistä Abingdon County Hall Museumissa. Siellä olikin jos jonkinlaista kirstua ja teräskuppia.
Sisäänpääsy tuonne oli ilmainen, niin kuin brittiläisissä museoissa usein on, mutta siellä oli tarjolla myös kaksi puntaa maksava mahdollisuus päästä katselemaan kaupunkia kattotasanteelta käsin. Päätin tarttua mahdollisuuteen enkä joutunut pettymään. Uskomatonta että mä ihan virallisesti asun nyt tällaisessa paikassa!
Päivä oli varsin lämmin (joka päivä mun täällä oleskelun ajan on ollut hellettä, missä ne kuuluisat sateet viipyy?), ja lapset halusi taas mennä suihkulähteille. Ehdittiin olla siellä puolisen tuntia ennen kuin täytyi joutua laittamaan ruokaa. Olin jo aiemmin päivällä kuorinut ja pilkkonut juurekset ja perunat keittoon, joten sen piti valmistua ihan ripeästi, mutta jotenkin siinä kuitenkin kesti pitempään, kuin olin olettanut, ja vanhemmat ehti tulla kotiin kun kattila ollessa vielä tulilla.
Oon tosi epävarma kokkailujeni suhteen, minkä vuoksi mainitsinkin epäröimättä ruuanlaiton hostäidin aiemmin kysyessä, mikä tulisi mun mielestä olemaan vaikeinta tässä hommassa. Ja ihan oikein taisin arvioida. En tiedä, mikä siinä tilanteessa sitten oli mulle liikaa. Sekö etten ollut ajallaan valmis vai epävarmuus ainesten kypsyydestä ja mausta vaiko taustalla koko ajan painava univelka. Joka tapauksessa purskahdin itkuun siinä padan äärellä, kun hostäiti tuli katsomaan joko olisi valmista.
Perimmäisenä syynä siihen oli varmaan se, kun haluaisin tietty olla niin hyvä au pair kuin mahdollista, koska tää perhe on kuitenkin valinnut mut sieltä monien varmasti paljon parempienkin vaihtoehtojen joukosta. Pelkään, että mut potkitaan ulos täältä heti, jos joku ei mene ihan nappiin ja sitä en todellakaan halua, kun mulla on ollut täällä niin hyvä olla ja oon jo kovin ihastunut Abingdoniin ja lapsiin.
Juteltiin tästä hostäidin kanssa ja se kyllä lupasi, että keksitään joku ratkaisu niin, että mulla on jatkossakin kiva olla täällä. Hitto kun vihaan aina aluksi kaikkea, mitä en osaa kunnolla. Mutta en tahdo olla näille enemmän haitaksi kuin hyödyksi, joten on vaan pakko poistua mukavuusalueelta. Huomenna siis uusi yritys ja vuorossa makaronilaatikko. Eikä se keittokaan sitten edes syömäkelvotonta ollut, vaan tyttökin halusi ottaa santsikulhollisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti