Welcome to wherever you are.

No niin, täältä sitä nyt kirjoitellaan Englannista! Saavuin jo pari päivää sitten, mutta löysin vasta nyt tarpeeksi aikaa muokata kuvat ja kirjoitella postausta. Ja luvassa onkin kilometrin pituinen sellainen.

Au pair -matkani alkoi siis Joensuun rautatieasemalta perjantaiaamuna. Laitoin perheenjäsenet kantamaan laukut vaunuun, hyvästelin saattamaan tulleet ystävät ja hyppäsin junaan. En ole varmaan ikinä tuntenut itseäni niin yksinäiseksi, kuin suljettuani vaunuosaston oven. Tässä vaiheessa tuli tajuttua myös että nenäliinathan ne unohtui. 

Lähemmäs viiden tunnin junamatka Helsinkiin tuntui menevän ihan liian nopeasti. Jännitin host-perheen tapaamista niin paljon, että melkein toivoin, etten olisi ikinä perillä. Kauhistuksekseni jouduin kuitenkin jäämään pois Tikkurilan asemalla ja raahautumaan omaisuuteni kanssa lentokenttäbussiin.  

Tässä kuvassa näkyy koko mun matkatavara-arsenaali. Saatan jossain vaiheessa kertoilla enemmän pakkausprosessistani ja julkaista jonkinlaista listaa, joten en ala nyt sen kummemmin erittelemään, mitä nuo piti sisällään. Sen vaan sanon, että ei tällaisella kukkakepillä ihan helppoa niiden kanssa ollut, vaikka laukut tässä kuvassa aika harmittomilta näyttääkin. Sain kuitenkin jotenkin kiskottua/potkittua ne kentälle asti.

Lontooseen viime kuussa lentäessäni mulla oli vähän ongelmia itsepalveluautomaattien kanssa, mutta nyt laukkujen jättö sujui kuin vanhalta tekijältä jahka olin löytänyt tieni Norwegianin itsepalveluautomaateille. Turvatarkastuksessakaan ei ilmennyt mitään ihmeellistä ja sain kiikuttaa rakkaan hajuvetenikin mukanani. 

Kentällä luin fanaattisesti muiden au pairien ensimmäisistä päivistä. Sydän kurkussa nousin koneeseen ensimmäistä kertaa portaita pitkin terminaalin sijaan, mikä oli aika jännää. Olin pienestä lisämaksusta huolimatta varannut etukäteen ikkunapaikan, kun yleensä mulle on jäänyt vaan joku jämäpaikka keskeltä, josta ei kehtaa koko ajan kuikuilla ikkunaan. Nyt sain kuitenkin ihastella rauhassa pilviä koko lennon ajan. Ja niille nenäliinoille olisi taas ollut tarvetta take offin aikana, kun järvet ja metsät jäi kauas taa.

Toivoin jälleen, ettei laskeuduttaisi ollenkaan, mutta kuuden jälkeen paikallista aikaa koneen pyörät iskeytyi kiitorataan, ja olin saapunut Gatwickin lentokentälle Lontooseen. Matkalaukkuni löydettyäni edessä oli suurin koitos eli vastaan tulleen host-äidin bongaaminen ihmispaljoudesta. Tämä osuus osoittautui kuitenkin lopulta matkan helpoimmaksi. Vastaantuloaulaan astuttuani en ehtinyt vilkuilla paniikissa ympärilleni kuin pari sekuntia, kun tutunnäköinen hahmo jo ilmestyi tervehtimään ja halaamaan.

Käytiin Costa-kahvilasta jotain suuhunpantavaa ennen parin tunnin ajomatkaa uuteen kotiin. Sana 'awkward' kuvailee mun ensimmäisiä tuntemuksia aika hyvin. Siitä se juttu lähti kuitenkin pikku hiljaa luistamaan, ja aloin itsekin keksimään kysyttävää pelkän vastailun sijaan. Autossa sain istua etupenkillä, ja oli kyllä hassua, kun ajajan paikka olikin oikealla. Loppuosa matkasta huristeltiin moottoritien sijaan mutkaisia pikkuteitä, jotka kulki kylien läpi. Kaikki oli ihan kuin jostain niistä Enid Blytonin kirjoista, joita pienenä rakastin ja maisemat kultasi upea auringonlasku. Oli varmaan kauneimpia näkyjä, mitä oon ikinä nähnyt.

85 mailin kotimatka kesti kokonaisuudessaan kolmisen tuntia liikenneruuhkien takia (mistä syystä muu perhe oli suosiolla jäänyt kotiin), joten oltiin perillä vasta yhdeksän jälkeen. Hostisän sisko ja äiti oli olleet katsomassa lasten perään tän viikon, joten talossa oli vastassa vähän normaalia enemmän porukkaa.  En oikeastaan muista kunnolla mitä ja missä järjestyksessä tuona iltana tapahtui, kun olin niin hämmentynyt kaikesta. Jotain me syötiin ja sitten taisin lähinnä purkaa tavarat ja mennä nukkumaan. Hyvä minä, oon oikea sosiaalisuuden multihuipentuma.

Huonosti nukutun yön jälkeen heräsin tällaisiin näkymiin. Uusi kotini on 1500-luvulla rakennettu kolmikerroksinen talo. Pohjakerroksen lattia on kivinen, ihan kuin jossain kellarista, ja sitä pääsinkin ihmettelemään heti eilen ovista sisään astuttuani. Lisää aihetta ihmettelyyn sain siitä, kun jokaisesta kerroksesta löytyi vessa. Ja portaikossa oli tietysti kokolattiamatot. Mun valtakunta sijaitsee ylimmässä kerroksessa. Huone on paljon tilavampi kuin kotona ja alkaa pikku hiljaa tuntua omalta.

Siistiydyttyäni uskaltauduin alakertaan. Perheen tyttö näytti mulle paikkoja kun pyysin, ja sain vähän selkeämmän kuvan siitä, millainen tää talo on kokonaisuudessaan. Sitten pyytelin vuolaasti anteeksi sitä, kun unohdin eilen antaa tuliaisetkin. En ollut lopulta keksinyt muuta, kuin salmiakkia, Fazerin suklaata, ruisleipää ja ksylitolipastilleja, mutta kyllä ne tuntui onneksi kelpaavan. Sain itsekin tervetulolahjan, mistä olin tosi iloisesti yllättynyt. Se oli oma teekuppi, joka pääsikin heti käyttöön, kun syötiin kunnon englantilainen aamiainen.

Paikalla oli perheen lasten lisäksi hostisän siskon lapsia, joista toisella oli tänään syntymäpäivä. Sen kunniaksi meillä oli ohjelmassa jokiristeily Oxfordiin. 

Abingdon sijaitsee Lontoonkin läpi virtaavan Thames-joen varrella, minkä takia sitä kutsutaan myös nimellä Abingdon-on-Thames. Risteilyn varrella oli viehättävää maaseutua ja upeita taloja, joten mulla oli kamera liimattuna käteen koko matkan ajan.

Perillä Oxfordissa mentiin syömään pubiin nimeltä The Head of the River. Ihmisiä oli tosi paljon liikeellä, kun oli lauantai ja aurinko paistoi täydeltä terältä, mutta meillä kävi tuuri ja saatiin muutama minuutti odoteltuamme pöytä. Söin sitten ekat fish and chipsini ja oli kyllä täyttävää.

Aterionnin jälkeen hajaannuttiin niin, että osa lähti ostamaan synttärisankarille lahjaa ja kakkua, osa jatkoi puistoon ja loput lähti kotia kohti. Itse lähdin tähän puistojoukkioon.

 Leikittiin ensin vähän aikaa leikkipuistossa, jonka jälkeen siirryttiin vieressä olleille suihkulähteille.

Oli ihana katsoa lasten riemua, kun ne kiljui ja juoksenteli tuolla. Eivätkä valittaneet yhtään, vaikka piti kävellä kotiin läpimärissä vaatteissa, kun meillä ei ollut uimapukuja matkassa. 

Matkan varrella pysähdyttiin vielä katselemaan joutsenia. En kyllä varmaan ikinä käsitä, miten näin majesteettisiä otuksia voi elää keskellä kaupunkia, kun niihin törmää Suomessa niin harvoin.

Puistoilun jälkeen tuntui siltä, että olin päässyt tutustumaan lapsiin paremmin ja vietinkin loppupäivän aika tiiviisti niiden kanssa. Pelattiin Afrikan tähteä ja muistipeliä, piirrettiin, leikittiin kauppaa ja oltiin jotain tarinankerrontapeliä, joka oli itse asiassa tosi hauska. Tai sitten aloin vaan olla tosi väsynyt. Joka tapauksessa päivä päättyi hyvissä fiiliksissä, ja tuli sellainen olo, että kyllä tää au pariksi lähtö oli ihan oikea valinta.

Muut sukulaiset lähti tänä aamuna, joten ollaan oltu tänään enemmän perheen kesken. Käytiin katsomassa missä koulu on, jonka jälkeen mentiin taas Costaan. Maistoin ensimmäistä kertaa chai lattea, ja vaikka olinkin vähän skeptinen sen suhteen, se osoittautuikin aika taivaalliseksi. Voi olla, että mustakin tulee vielä kahvilaihminen. Myöhemmin käytiin kaupassa ja laitettiin ruokaa. Hostäiti opetti mua muun muassa käyttämään kaasuhellaa (mikä näytti aika pelottavalta). Syönnin päälle katsottiin yhdessä mun viikoittaista tehtävälistaa, joka vaikutti ainakin paperilla oikein kohtuulliselta.

Huomenna olisikin sitten edessä ensimmäinen varsinainen työpäivä.