How lucky I am to have something that makes saying goodbye so hard.

Päivät Suomessa hupenee hyvää vauhtia, mutta eilen ehdittiin käydä vielä kavereiden kanssa piknikillä rannalla. En tietenkään tajunnut ottaa kuvaa eväistä, joten joudutte nyt vaan luottamaan mun sanaan siitä, että sitä ruokaa oli niin paljon, ettei edes meidän porukka saanut kaikkea tuhotuksi. 

Piknikin jälkeen suunnattiin ydinjengiläisten kanssa parille geokätkölle. Yhden lähistöllä oli tällaisia kivoja pikku vuohia, joita pysähdyttiin syöttämään ja rapsuttamaan. Oli tuolla joku kalkkuna-aitauskin, mutta ne ei olleet yhtä fotogeenisiä otuksia.

Kätköilyt jäi lopulta yhteen löytöön, kun ei ollut fiilistä tonkia hämähäkinseittien verhoamia sillanalusia ilman käsineitä. 

Sen sijaan päädyttiin istuskelemaan laiturille Pielisen varteen. Vaikka Joensuu onkin alkanut tuntua liian tutulta ja turvalliselta rauhattomalle seikkailijaminälleni, niin tieto siitä, etten enää kauan pyöräile tän kaupungin katuja yrittää kovasti saada mut näkemään sen vaaleanpunaisten lasien läpi. Olin kovasti tsempannut itseäni, ettei tämäkin ilta päättyisi meikit poskilla, mutta ehkä oon vaan toivoton herkistelijä, kun taas uhkasi hymy hyytyä ja tulla tippa linssiin.

Pari kaveria on vielä tulossa saattamaan mua asemalle ylihuomenna, mutta yhtä pitkäaikaista ystävää näin eilen viimeistä kertaa. Ollaan oltu samassa koulussa 12 vuotta, josta suurin osa samalla luokalla, ja tuntuu tosi oudolta ettei syksyllä kuljetakaan ensimmäisenä koulupäivänä yhtä matkaa lukiolle. Vielä oudompaa oli sanoa, että nähdään sitten joulukuussa.