sunnuntai 28. syyskuuta 2014

I don't know what you do, but you're making everything feel right, I may not know much, but this feels like love.

Yksi monista jutuista, joista oon tykännyt au paireilussa on ollut se, että joka päivä lasten kanssa on aina jollain tapaa omanlaisensa. Koulunkäynnissä risoi jatkuvan burn outin uhkan lisäksi tunne, että joka viikko toisti itseään. Ensin hemmetin aikainen herätys, sitten kiire kiire kiire, ensimmäiset tunnit horrostamista ja ruokailun odotusta, loput tunnit kotiinpääsystä haikailua, kotona äkkiä koneelle, Salkkarit, lisää datailua ja hyvällä tuurilla pari läksyille uhrattua minuuttia ennen nukkumaanmenoa. 
Toisaalta tykkään myös rutiineista, kunhan koko päivä ei koostu niistä. Siksi tällainen homma on ollut kuin luotu mulle, kun päivästä löytyy tiettyä rutiininomaisuutta, mutta tilaa jää myös spontaanimmille jutuille. Etenkin ensimmäisten kesälomaviikkojen aikana tuli tehtyä tosi paljon lasten kanssa, mutta nyt kun koulut on alkaneet ei ole ollut samaan tapaan aikaa tehdä kaikkea kivaa. Lähinnä ehdin autella läksyissä ja laitella välipalat, jonka jälkeen pitääkin jo alkaa asetella kattiloita tulelle. 
Tällä viikolla saatiin kuitenkin sumplittua aikataulut niin, että päästiin useampaan otteeseen pois neljän seinän sisältä. Ihan helposti se ei tosin käynyt. Torstaina meidän oli siis tarkoitus käydä Abingdoniin saapuneessa Charles Chipperfield Circuksessa, ja mun piti sitä ennen ehtiä valmistaa illallinen. Oon kuullut sellaisen väitteen, että naiset olisi hyviä tekemään monta asiaa yhtä aikaa, mutta muhun se ei ainakaan päde etenkään jos on kiire. Ja niinhän siinä sitten kävi, että poltin öljyn pohjaan, kun yritin samalla tarkistaa kertolaskuja, tiskata lounasastioita ja kaataa vettä nuudeleista. Kovasti se ruokalusikallinen öljyä savusi ja kauhakin suli. Onneksi mitään varsinaista vaaraa ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut. Palaneen käry haihtui seuraavaan päivään mennessä, sain jynssättyä öljyn pois kattilan pohjasta, jääkaapista löytyi leftovereita ja hostit ei heittänyt mua pihalle.
Ja päästiin kuin päästiinkin sirkukseen! Näytös oli kyllä totta puhuen vähän pettymys ja lippujen hintaan nähden aika 'tacky' niin kuin miedät sirkusalueelle ajanut pojan koulukaverin äiti sitä kuvaili. Mutta oli siellä oikeasti ihan lahjakkaita akrobaatteja ja lapset nautti, mikä oli kaikkein tärkeintä. Poika oli kyllä vähän pettynyt, kun supersankarit ei olleetkaan oikeita, vaan ne kuulemma vaan esitti. 
Perjantaina tuli taas yllätysmenoa, kun sovittiin koulun pihalla uudet playdeitit saman pojan kanssa, joka kävi meillä aiemmin tällä viikolla. Aika näppärästi kyllä heittelin lounasastiat tiskiveteen, tarjoilin lapsille jotain suuhun pantavaa, käskytin vaihtamaan kouluvaatteet pois ja sain kinkkukiusauksen uuniin - kaikki tämä puolessa tunnissa! Läksyjen laatimisessa sain onneksi apua tytöltä, joka tekaisi muutaman laskun pikkuveljelle. Sitten päästiinkin sovittuun aikaan heittämään poika Albert Parkiin.
Ei se kyllä kovin kauaa siellä viihtynyt, vaan kaverin äiti sai pian käydä tuomassa pojan kotiin. Lapset on kyllä joskus niin outoja. Poika oli ihan superinnoissaan puistoon pääsemisestä, pakkasi lelut mukaan heti kun päästiin koulusta kotiin ja kyseli jatkuvasti milloin lähdetään. Syyksi pikaiseen kotiinpaluuseen se sanoi sitten vaan, että olisi halunnut jonkun meidän perheestä jäävän myös leikkimään. Voi pientä. Mielellään me oltaisiin kyllä tytön kanssa jääty joksikin aikaa, mutta eilisen katastrofi oli vielä sen verran elävästi mielessä, ett halusin kiiruhtaa ottamaan ruokaa uunista. Tällä kertaa kaikki meni niin kuin pitikin ja tekaisin vielä pannukakun jälkiruuaksi. Pojaltakin tuli kiitokset vaikka se on tämän perheen ehdoton nirsoilija. Ei olisi voinut paljon parempaa alkua viikonloppu saada.
Lauantaina koitti hermostuneesti odottamani 24-tunnin babysittauskeikka. Vanhemmat lähti puolen päivän jälkeen juhlistamaan host-isän syntymäpäivää ja tuli takaisin vasta sunnuntaina. Sitä ennen käytiin kaikki yhdessä Oxfordin Suomi-koulussa. Olisin halunnut mennä katsomaan tuntia, mutta siellä ei ollut tarpeeksi paikkoja, joten tyydyin istuskelemaan awkwardisti aulassa ja näpräämään puhelinta sillä aikaa, kun host-äiti oli lasten kanssa luokassa ja -isä kahvittelemassa parin muun vanhemman kanssa. Oli ehkä koko tänastisen au pair aikani tylsimmät kaksi tuntia.
Sen jälkeen vanhemmat jätti mut lasten kanssa Brooke's Universitylle, josta löytyi kiipeilyseinä. Rahoille ei kyllä tullut täältäkään paikasta oikein vastinetta, kun henkilökuntaa ei löytynyt kissojen, koirien eikä kassavirkailijoidenkaan kanssa etsiessä. Lapset sai sitten tyytyä kiipeämään paria seinää uudelleen ja uudelleen, kun muihin seiniin olisi tarvittu valjaat ja joku, joka osaisi opastaa niiden ja köysien käytössä.
Ajeltiin sitten jo vajaan tunnin jälkeen bussilla takaisin keskustaan ja käytiin Nando'sissa syömässä. Musta on tullut jo aika kelpo ravintolassa asioija, vaikka valinnanvaikeudesta kärsin edelleen. Kyseisessä paikassa oli kuitenkin tullut käytyä ennenkin, joten tilausta tehdessä ei tarvinnut halkoa yhtäkään hiusta. Ja voi luoja, kun olikin taas ihana saada oikeasti hyvää ruokaa omien sörsseleiden jälkeen! Lapsetkin malttoi odottaa annoksia suhteellisen kärsivällisesti, ja päästiin hyvillä mielin kotimatkalle.
Jäätiin jo Waitrosen pysäkillä, ja käytiin ostamassa vähän leffaherkkuja. Katsottiin Planes, joka ei kyllä mun kiinnostusbarometria juuri keikauttanut, mutta poika eläytyi kyllä ihan kunnolla, hyppi ympäri olohuonetta ja kannusti yhtä raivokkaasti kuin urheilufanit kotiottelussa. Loppuilta vietettiin rattoisasti lautapelejä pelaillen. 

Kello alkoi sitten lähestyä lasten nukkumaanmenoaikaa, ja meinasin vaipua epätoivoon, kun ne alkoi vetää perushippaleikkiään keittiön ja ruokailuhuoneen väliä. Onneksi tyttö on niin kiltti, että tajusi lopettaa, kun sanoin, että oon ihan poikki, ja eikö mentäisi jo unten maille. Ja sitten kun ne sinne peittojen alle oli saanut ei tarvinnutkaan kuin lukea iltasatu, ja talo oli yhdeksään mennessä hipihiljainen. Kaaduin itsekin sänkyyn heti kymmenen jälkeen viimeisenä ajatuksenani, että yksinhuoltajaäidit on kyllä jotain yli-ihmisiä. 

Sunnuntaina ehdittiin vielä heräillä uuteen aamuun, syödä aamupala ja pelailla Afrikan tähteä ennen kuin isä ja äiti tuli kotiin. Oon kyllä superyllättynyt, miten hyvin meillä meni kolmistaan! Etenkin tyttö ei haluaisi päästää äitiä iltaisin edes kuntosalille, joten kokonainen vuorokausi erossa oli sille aika kova pala. Poikaan en ole puolestaan vieläkään saanut ihan yhtä hyvin kontaktia, ja on edelleenkin vähän sellainen fiilis, ettei se oikein tykkää musta. Tän viikonlopun jälkeen tuntuu kuitenkin, että ollaan kaikki taas astetta läheisempiä toisillemme. Mun puolesta voitaisiin ottaa joku kerta uudestaankin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti