Viime viikko meni oikein kivasti niin töiden kuin vapaidenkin suhteen. Maanantaina vein lapset ensimmäistä kertaa itsekseni kouluun, kun aiemmilla kerroilla on aina ollut jompi kumpi vanhemmista mukana matkassa. Ja se meni yllättävän hyvin lukuun ottamatta yhtä aamua, jolloin meinasin jäädä bussin alle.
Sain myös huomata päässeeni enemmän sinuiksi kokkailun kanssa. Puukotetut ja palaneet sormet voi tosin viitata vähän muuhun, mutta itse asiassa tuota ylhäällä näkyvää monimutkaisen näköistä viritelmääkin oli aika hauska kyhäillä. Huima edistysaskel kun muistellaan sitä nakkikeittoepisodia ekalla viikolla... Lisäksi musta on tullut paljon ripeämpi, vaikka jonkin verran menee edelleen ylimääräistä aikaa säheltämiseen. Enää ei tarvitse kuitenkaan varata 1,5 tuntia ruuanlaittoon just in case, vaan se valmistuu jo melkein samassa ajassa kuin reseptissä sanotaan!
Lauantaiaamuna käytiin taas host-äidin kanssa juoksemassa Abingdon Parkrun. Tällä kertaa ei tullut yhtään kävelyaskelta, vaikken missään parhaassa juoksukunnossa ollutkaan. Minuutin huonompi aika tuli silti kuin viimeksi, pöh.
Samana päivänä oli tarkoitus suunnata isompaan au pair -miittiin Oxfordiin. Sitä ennen kävin kuitenkin pyörähtämässä Abingdonin torilla, jossa oli taas jotain häppeninkiä. Sotilaspukuihin sonnustautuneita ihmisiä, kuorolaulua, kaupustelijoita ja jopa heppoja keskellä katua parista hassusta narusta tehdyssä aitauksessa. Valitettavasti en ehtinyt jäädä ottamaan sen tarkemmin selvää, mikä tässä oikein oli homman nimi. Sen verran iso juttu se kuitenkin oli, että osa tiestä oli suljettu, minkä vuoksi bussit ei ollut ihan aikataulussa.
Pelkäsin jo, että missaan koko tapaamisen, mutta lähestyessäni Carfax Toweria huomasin kauempaa epäilyttävästi au paireja muistuttavan kirjavan tyttöjoukon, johon uskalsin liittyä nähtyäni pari tuttua kasvoa. Suunnattiin Christ Church Meadowille, jossa istuttiin piirissä ja pidettiin esittelykierros kuin ekana päivänä koulussa konsanaan. Sen jälkeen otettiin vielä jako neljään ja pidettiin keskustelutuokiot pienemmissä ryhmissä.
Aluksi aloin hädissäni suunnitella, miten ihmeessä pääsisin livahtamaan paikalta, mutta lopulta tällainen etukäteen organisoitu ohjelma osoittautui yllättävän toimivaksi. Olin kyllä varmaan eniten äänessä, kun mun ryhmäläiset oli vielä ujompia kuin minä tai sitten niitä ei vaan kiinnostanut tarpeeksi tutustua uusiin ihmisiin. Paikalla oli paljon etenkin espanjalaisia ja saksalaisia, jotka oli jo aluksi ehtineet muodostaa omat klikkinsä, joihin ne palasi heti kun mahdollista. Onneksi oli meitä maamiehettömiäkin, jotka puhui englantia eikä vaan omaa äidinkieltään.
Meitä oli yhteensä reilut kaksikymmentä eikä mieleen tainnut jäädä lopulta kuin kolme nimeä, sellaisella syötöllä niitä tuli. Joukossa oli ihan mukavan oloisiakin tyttöjä, joista useampi asui Abingdonissa, joten ehkä tulee tulevaisuudessa nähtyä toistekin. Tutustumisten jälkeen otettiin suunnaksi Magdalen College, jonne pääsi tänään ilmaiseksi, kun Oxfordin yliopistoissa oli avointen ovien päivä. Tuolla vierailu oli ollut jo jonkin aikaa mun to do -listalla, ja nyt sai senkin viivata yli!
Oli kyllä näkemisen arvoinen paikka, peurapuisto ja kaikki! Ihan uskomatonta, että jotkut saa opiskella tuollaisissa puitteissa. Tuntui oudolta, kun muut au pairit ei halunneet jäädä kunnolla kiertelemään tiluksia. Toisaalta mun small talk -kiintiö alkoi tässä vaiheessa olla niin loppuun vajutettu, että olin salaa helpottunut voidessani jättäytyä jälkeen. Vähän jäi ehkä latteat fiilikset miitistä, kun tyttöjä oli niin paljon, ettei kehenkään ehtinyt tehdä kunnolla tuttavuutta. Varmaan osittain tästä tutustelun pintapuolisuudesta johtuen jäikin sellainen olo, ettei paikalla ollut riittävän samanhenkistä porukkaa. Vaan tulipahan lähdettyä jännityksestä huolimatta, hyvä minä!
Sunnuntainakin suuntasin Oxfordiin ja kävin opettamassa aiemmin tapaamaani italialaista Giuliota luistelemaan. Olisi varmaan pitänyt mainita, ettei luistelukentälle kannata ilmaantua shortseissa ja T-paidassa. Tosin luulin, että termi 'ice rink' olisi antanut jotain osviittaa siitä, että paikassa saattaa olla vähän vilpoista. En kyllä ollut mikään pätevin opettaja, kun puolet ajasta huitelin menemään ympäri kaukaloa jättäen oppilaani lepuuttamaan jalkojaan. Ei Giulio lopulta kaatunut kuin viitisen kertaa, ja jälkikäteen kyseli kassalla jopa jäsenyyksistä, joten toivoa on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti