Happy birthday to you!

Olipahan vaan tekemisenmakuinen maanantai! En tiedä mistä mun koko päivän kestänyt tarmokkuus oikein kumpusi, ehkä siitä, kun ehdin nukkua vaan vähän päälle kuusi tuntia, jolloin musta tulee vähän hyperaktiivinen. Joka tapauksessa ehdin aamulla juosta koululla kahteen kertaan vieden ensin lapset ja sitten pojan unohtuneet liikuntavarusteet. Sitten käväisin postissa ja ruokaostoksilla, tiskailin tiskit, putsasin hellan, leivoin mutakakun, imuroin koko talon, siistin omaa huonettani ja palautin pari kirjaa kirjastoon. Lapset haettuani ja läksyt valvottuani pesin aikani kuluksi vessat ennen illallisen laittoa. Syönnin päälle lähdin vielä tytön kanssa Waitroseen, kun se halusi ostaa isälleen suklaalevyn synttärilahjaksi. Ei ollenkaan hullummin sanoisinko.

Host-isän syntymäpäivä oli siis oikeasti tänään, vaikka vanhemmat sitä jo viikonloppuna juhlistikin. Tänään vietettiin juhlia vielä koko perheen kesken, ja minä sain kunnian leipoa kakun. Puolet kakusta hävisi parempiin suihin, joten ihan kohtalaisen hyvin se taisi onnistua siihen nähden, etten ollut mutakakkua gluteenittomana versiona ennen kokeillut. 

Saa nähdä jatkuuko mun uutteruuspuuska vielä huomiseen.

I don't know what you do, but you're making everything feel right, I may not know much, but this feels like love.

Yksi monista jutuista, joista oon tykännyt au paireilussa on ollut se, että joka päivä lasten kanssa on aina jollain tapaa omanlaisensa. Koulunpenkillä risoi jatkuvan burn outin uhkan lisäksi tunne, että joka viikko toisti itseään. Ensin hemmetin aikainen herätys, sitten kiire kiire kiire, ensimmäiset tunnit horrostamista ja ruokailun odotusta, loput tunnit kotiinpääsystä haikailua, kotona äkkiä koneelle, Salkkarit, lisää datailua ja hyvällä tuurilla pari läksyille uhrattua minuuttia ennen nukkumaanmenoa. 

Toisaalta tykkään myös rutiineista kunhan koko päivä ei koostu niistä. Au pairina ollessa onkin ollut kiva, kun päivästä löytyy tiettyä rutiininomaisuutta, mutta tilaa jää myös spontaanille toiminnalle. Etenkin ensimmäisten kesälomaviikkojen aikana tuli tehtyä tosi paljon lasten kanssa, mutta nyt kun koulut on alkaneet ehdin lähinnä autella läksyissä ja laitella välipalat, minkä jälkeen pitääkin jo alkaa asetella kattiloita kaasuliedelle. 

Tällä viikolla saatiin kuitenkin sumplittua aikataulut niin, että päästiin useampaan otteeseen pois neljän seinän sisältä. Ihan helposti se ei tosin käynyt. Torstaina meidän oli tarkoitus käydä Abingdoniin saapuneessa Charles Chipperfield Circuksessa, ja mun piti sitä ennen ehtiä valmistaa illallinen. Oon kuullut sellaisen väitteen, että naiset olisi hyviä multitaskaajia, mutta muhun se ei ainakaan päde etenkään jos on kiire. Ja niinhän siinä sitten kävi, että poltin öljyn pohjaan yrittäessäni samalla tarkistaa kertolaskuja, tiskata lounasastioita ja kaataa vettä nuudeleista. Kovasti se ruokalusikallinen öljyä savusi ja kauhakin suli. Onneksi mitään varsinaista vaaraa ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut. Palaneen käry haihtui seuraavaan päivään mennessä, sain jynssättyä öljyn pois kattilan pohjasta, jääkaapista löytyi leftovereita ja hostit ei heittänyt mua pihalle.

Pohjaanpalamisepisodista huolimatta päästiin kuin päästiinkin sirkukseen! Näytös oli kyllä totta puhuen vähän pettymys ja lippujen hintaan nähden aika 'tacky' niin kuin miedät sirkusalueelle ajanut pojan koulukaverin äiti sitä kuvaili. Mutta oli siellä oikeasti lahjakkaitakin akrobaatteja ja lapset nautti, mikä oli tietysti tärkeintä. Poika oli kyllä vähän pettynyt, kun supersankarit ei olleetkaan oikeita vaan kuulemma esittivät vaan. 

Perjantaina tuli taas yllätysmenoa, kun sovittiin koulun pihalla uudet playdeitit saman pojan kanssa, joka kävi meillä aiemmin tällä viikolla. Aika näppärästi kyllä heittelin lounasastiat tiskiveteen, tarjoilin lapsille jotain suuhun pantavaa, käskytin vaihtamaan kouluvaatteet pois ja sain kinkkukiusauksen uuniin - kaikki tämä puolessa tunnissa! Läksyjen laatimisessa sain onneksi apua tytöltä, joka tekaisi muutaman laskun pikkuveljelle. Sitten päästiinkin sovittuun aikaan heittämään poika Albert Parkiin.

Ei se kyllä kovin kauaa siellä viihtynyt, vaan kaverin äiti sai pian käydä tuomassa pojan kotiin. Lapset on kyllä joskus niin outoja. Poika oli ihan superinnoissaan puistoon pääsemisestä, pakkasi lelut mukaan heti kun päästiin koulusta kotiin ja kyseli jatkuvasti milloin lähdetään. Syyksi pikaiseen kotiinpaluuseen se sanoi sitten vaan, että olisi halunnut jonkun meidän perheestä jäävän myös leikkimään. Voi pientä. Mielellään me oltaisiin kyllä tytön kanssa jääty joksikin aikaa, mutta eilisen katastrofi oli vielä sen verran elävästi mielessä, ett halusin kiiruhtaa ottamaan ruokaa uunista. Tällä kertaa kaikki meni niin kuin pitikin ja tekaisin vielä pannukakun jälkiruuaksi. Pojaltakin tuli kiitokset vaikka se on tämän perheen ehdoton nirsoilija. Ei olisi voinut paljon parempaa alkua viikonloppu saada.

Lauantaina koitti hermostuneesti odottamani 24-tuntinen babysittauskeikka. Vanhemmat lähti puolen päivän jälkeen keskenään juhlistamaan host-isän syntymäpäivää ja tuli takaisin vasta sunnuntaina. Sitä ennen käytiin kaikki yhdessä Oxfordin Suomi-koulussa. Olisin halunnut mennä katsomaan tuntia, mutta siellä ei ollut tarpeeksi paikkoja, joten tyydyin istuskelemaan awkwardisti aulassa ja näpräämään puhelinta sillä aikaa, kun host-äiti oli lasten kanssa luokassa ja -isä kahvittelemassa parin muun vanhemman kanssa. Oli ehkä koko tänastisen au pair aikani tylsimmät kaksi tuntia.

Sen jälkeen vanhemmat jätti mut lasten kanssa Brooke's Universitylle, josta löytyi kiipeilyseinä. Rahoille ei kyllä tullut täältäkään paikasta oikein vastinetta, kun henkilökuntaa ei löytynyt kissojen, koirien eikä kassavirkailijoidenkaan kanssa etsiessä. Lapset sai sitten tyytyä kiipeämään paria seinää uudelleen ja uudelleen, kun muihin seiniin olisi tarvittu valjaat ja joku, joka osaisi opastaa niiden ja köysien käytössä.

Ajeltiin sitten jo vajaan tunnin jälkeen bussilla takaisin keskustaan ja käytiin Nando'sissa syömässä. Musta on tullut jo aika kelpo ravintolassa asioija, vaikka valinnanvaikeudesta kärsin edelleen. Kyseisessä paikassa oli kuitenkin tullut käytyä ennenkin, joten tilausta tehdessä ei tarvinnut halkoa yhtäkään hiusta. Ja voi luoja, kun olikin taas ihana saada oikeasti hyvää ruokaa omien sörsseleiden jälkeen! Lapsetkin malttoi odottaa annoksia suhteellisen kärsivällisesti, ja päästiin hyvillä mielin kotimatkalle.

Jäätiin jo Waitrosen pysäkillä, ja käytiin ostamassa vähän leffaherkkuja. Katsottiin Planes, joka ei kyllä mun kiinnostusbarometria juuri keikauttanut, mutta poika eläytyi ihan kunnolla, hyppi ympäri olohuonetta ja kannusti yhtä raivokkaasti kuin urheilufanit kotiottelussa. Loppuilta vietettiin rattoisasti lautapelejä pelaillen. 

Kellon lähestyessä lasten nukkumaanmenoaikaa meinasin vaipua epätoivoon, kun ne alkoi vetää perus hippaleikkiään keittiön ja ruokailuhuoneen väliä. Onneksi tyttö on niin kiltti, että tajusi lopettaa mun sanoessa että oon ihan poikki, ja eikö mentäisi jo unten maille. Sitten kun ne oli sinne vällyjen väliin saanut ei tarvinnutkaan kuin lukea iltasatu, ja talo oli yhdeksään mennessä hipihiljainen. Kaaduin itsekin sänkyyn heti kymmenen jälkeen viimeisenä ajatuksenani, että yksinhuoltajaäidit on kyllä jotain yli-ihmisiä. 

Sunnuntaina ehdittiin vielä heräillä uuteen aamuun, syödä aamupala ja pelailla Afrikan tähteä ennen kuin host-isä ja -äiti tuli kotiin. Oon kyllä superyllättynyt miten hyvin meillä meni kolmistaan! Etenkin tyttö ei haluaisi päästää äitiä iltaisin edes kuntosalille, joten kokonainen vuorokausi erossa oli sille aika kova pala. Poikaan en ole puolestaan vieläkään saanut ihan yhtä hyvin kontaktia, ja on edelleenkin vähän sellainen fiilis, ettei se oikein tykkää musta. Tän viikonlopun jälkeen tuntuu kuitenkin, että ollaan kaikki taas astetta parempaa pataa.

And we live in a beautiful world, yeah we do.

Maanantai alkoi pirteästi, kun sain juuri lunch boxit pakattuani kuulla, että tyttö oli vähän kuumeinen. Mun työpäivä piteni sitten kuudesta tunnista yhteentoista, mutta onneksi meillä synkkaa sen verran hyvin, ettei se kovin monta harmaata hiusta aiheuttanut. Tyttö luki kiltisti kirjaa sen aikaa, kun imuroin ja sitten katsottiin uusinta Risto Räppääjä -leffaa, minä ensimmäistä kertaa ja tyttö kolmatta tässä parin päivän sisällä. 

Kolmelta kävin hakemassa pojan koulusta, ja väännettiin taas vähän kättä ja parkua kotiläksyjen teosta. Lopputuloksena poika oppi toivottavasti jotain yksikön ja monikon erosta, ja minä olin loppupäivän ei-niin-mainiolla tuulella. Sitten menin vielä sössimään lihapullakastikkeen kanssa niin, että se muistutti ulkonäöltään lähinnä kissanruokaa eikä makukaan varmaan turhan kaukana jostain Shebasta ollut. Eli ilta menikin sitten omaan huoneeseen lukittautuneena youtube-videoita katsellen ja suklaata mussuttaen.

Tiistaina tyttö jaksoi onneksi mennä taas kouluun, niin ei tarvinnut kuunnella 'mulla ei oo mitään tekemistä' -valitusvirttä. Aamulla muuten huurusi ensimmäistä kertaa hengitys! Näinköhän se saapuu syksy pikku hiljaa Englantiinkin? Hassua, kun kaverit lähettelee kuvia lumisesta Joensuusta, ja täällä on vielä ihan vehreää. Päivisin asteetkin kipuaa edelleen +20 tuntumaan. 

Saatuani lapsukaiset kouluun kävin kuvailemassa lenkkipolkuni vartta kuvitukseksi tähän postaukseen. Löysin myös yhden itselleni uuden public footpathin tästä läheltä! En ehtinyt tällä kertaa sitä kovin pitkälle kävellä, joten nyt on taas halpaa huvia jollekin vapaapäivälle.

Hämähäkinseittien lisäksi bongailin myös haikaran ja ilmeisesti teini-ikäisiä harmaita joutsenia.

Koulun jälkeen meille tuli yksi pojan luokkatovereista leikkitreffeille. Poika sai viime viikolla uuden Playstationin, jonka parissa kaverukset viihtyikin sen pari tuntia. Kaverin äiti ei kyllä ilahtunut, kun kuuli mitä pojat oli tehneet, varmisteli oikein kahteen kertaan, että onko ne nyt oikeasti pelanneet melkein kaksi tuntia. Tuli vähän awkward-olo siinä, kun ei mulla ollut hajuakaan, että pelit olisi no no. Niillä ei kuulemma kotona ole minkäänlaisia pelikoneita, joten en ihmettele miksi pojan kaveri ei olisi halunnut lähteä meiltä ollenkaan. Tuntuu, että sen äiti on ehkä vähän ylihuolehtivaa sorttia. Nytkään rouva ei uskaltanut päästää lastaan meille ennen kuin kävi tuomassa mulle adrenaliiniruiskeet ja pitämässä ensiapukurssin siltä varalta, että syöttäisin pojalle tämän allergiasta huolimatta pähkinää.

Keskiviikkoaamuna oli sateenvarjollekin taas hommia. Oon kiikuttanut sitä repussani siitä päivästä lähtien kun tulin tänne, mutta käyttöä varjolle on ollut vasta kaksi kertaa. Kaikki host-perheen tututkin aina päivittelee mut ensimmäisen kerran tavatessaan sitä, miten hienosta säästä oon saanut täällä ollessani nauttia. Nytkin puoleen päivään mennessä paistoi taas aurinko täydeltä terältä. No, ehkä ne kuuluisat sateet vielä tulee.

Päivällä en tehnyt mitään sen kummempaa kun ohjelmassa oli vessojen pesu. Ei mulla kolmen sellaisen puunaamiseen mene kuin vähän päälle puoli tuntia, mutta toisen kerroksen kylpyhuoneessa on suihkussa läpinäkyvä seinä, jonka tykkään myös kuurata. Tai tykkään ja tykkään, se seinä on itse asiassa tosi ärsyttävä, kun ei sitä oikein ikinä saa tahrattoman näköiseksi. Täällä päin on kalkkipitoista hanavettä, joka jättää kivat tahrat kaikkiin pintoihin, joiden kanssa se on kosketuksissa. Siitä suihkuseinästä on vielä hyvin vaikea sanoa kummalla puolella lika on, jolloin päädyn lopulta aina hinkkaamaan koko helahoidon kukkakeppikäsivarret hoosiannaa huutaen. Voisi varmaan alkaa harkita saliharrastusta, kun ei tää muskelien kasvatus ehkä pelkällä imurin kanniskelulla ensimmäisestä kerroksesta kolmanteen ja takaisin luonnistu.

Neljän jälkeen kädet sai vielä lisätreeniä kun meidän tän viikon ruokatilaus tuli, ja sanoin epäilevälle tavarantoimittajalle jaksavani kyllä kannella kaikki kassit ovelta keittiöön. Täällä on aika yleistä, että ruuat tilataan netistä suoraan kotiovelle, koska työpäivät on niin pitkiä, ettei aikaa kaupassa käyntiin oikein jää + vaivaa säästyy. Me tilataan tarvikkeet Ocado-nimisen palvelun kautta, jossa pystyy luomaan käteviä ostoslistoja omalle tilille. Sieltä vaan sitten yhdellä klikkauksella vakkarituotteet täydennyksenä kaappeihin.

Lisäksi Ocadosta löytyy reseptejä, joihin saa kanssa tilattua ainekset helposti parilla hiiren painalluksella. Eilen teinkin itse asiassa jonkun creamy fish pien yhden tällaisen reseptin mukaan. Ja täytyy sanoa, että en kyllä ihan heti ole uudestaan tekemässä. Yhteensä kaksi tuntia sain värkkäillä enkä tiedä oliko lopputulos kaiken vaivan arvoista. Pojalle ei ainakaan, yllätys yllätys, maistunut, mutta musta on tullut jo sen verran paksunahkaisempi, etten jaksa enää välittää sen nirsoiluista. Onneksi lapset oli muuten vaihteeksi ihanan reippaita koulun jälkeen, ja istuivat pöytään tekemään läksyt ennen kuin ehdin edes ajatella niistä muistuttelemista. Toivottavasti ne olisi tänäänkin yhtä hyväntuulisia, koska ollaan illalla menossa sirkukseen!

You can reclaim your crown, you can be king again.

Sunnuntaina kampesin itseni poikkeuksellisesti toiselle puolelle Stratton Wayn bussipysäkkiä ja suuntasin Oxfordin sijaan Wallingfordiin. Ajoin kyseisen pikkukaupungin läpi reissullani Readingiin, ja ihastuin paikkaan niin kovasti, että halusin nähdä enemmänkin kuin vilauksen bussin ikkunasta. Paluulippu oli £5.60 eli ei päässyt kukkarokaan turhan paljon kevenemään.

Wallingford muistutti Abingdoninin siinä suhteessa, että sekin oli keskiajalla ollut merkittävä market town. Historian havina näkyi yhtä lailla katukuvassa ja kellotorni sekä silta olivat kuin kopioita Abingdonista löytyvistä rakennelmista. Ja tiesittekö, että Wallingford oli Agatha Christien kotikaupunki? Itse en nimittäin tiennyt ennen kuin näin mainoksia kirjailijalle omistetusta teemaviikonlopusta.

Mulla ei ollut mitään sen kummempia etukäteen tehtyjä suunnitelmia, joten käväisin vaan Costasta matkaevästä ja aloitin harhailun. Päädyin rikkaan oloisen asuinalueen kautta Thamesin varrelle, jota mieli halasi lähteä seurailemaan. Täällä Englannissa suurin osa maista on yksityisomistuksessa, mutta niiden läpi kulkee julkisia kulkureittejä, joita kutsutaan nimellä public footpath tai bridleways. Esimerkiksi koko Thames-joen vartta pitkin kulkee Thames Path, jota nyt seurailin. Innostun aina hirmuisesti footpath-kyltin nähdessäni, kun sellaisia seuraamalla oon päässyt näkemään hyvinkin mielenkiintoisia paikkoja.

Oxfordshire on pitkälti maaseutua, joten julkiset polut saattaa kulkea karjalaitumien kautta. Seurailemani footpath johdattikin mut pian lehmien sekaan ja täytyy myöntää, että vähän kyllä kuumotti, kun ei ollut minkäänlaista aitaa mun ja noiden sarvipäiden välissä. Helpotuksekseni ne ei kuitenkaan tuntuneet edes kiinnittävän muhun mitään huomiota heinän mussutukseltaan. 

Aika anarkistista porukkaa näytti Wallingfordissa asustelevan. Onneksi itse kohtasin vain mukavia koiranulkoiluttajia, jotka hymyssä suin moikkaili ohi kulkiessaan ja kyseli tuleeko hyviä kuvia. 

Tällainen pieni kuusiaidan ympäröimä hautausmaakin löytyi matkan varrelta, oli tunnelmaa.

Ja lisää lehmiä! Nyt oli välissä sentään piikkiaita, mikä oli ehkä ihan hyvä, kun yksi näistä osoittautui varsinaiseksi linssiluteeksi ja tuli ihmettelemään niin lähelle kuin mahdollista.

Ihastuttavaan maalaistunnelmaan päästyäni en olisi malttanut palata keskustaan ollenkaan. Kello alkoi kuitenkin olla jo sen verran, ettei oikein jäänyt vaihtoehtoja mikäli halusin sielläkin pyörähtää. Ja kannatti pyörähtää, sillä kovin idylli oli myös itse Wallingfordin kylä.

Söpö kahvila, jossa olisin käynyt, jos osaisin istua kahviloissa enkä olisi tuhlannut kaikkia viikkorahoja Hogwarts-collegepuseroon ja muuhun yhtä välttämättömään.

Kylän kiertelyn jälkeen seurasin vielä opasteita Wallingfordin linnan raunioille, jotka löytyi keskeltä sievää puisto-aluetta. 

Jatkoin vielä Castle Meadowille, jossa käyskenteli taas, yllätys yllätys, lehmiä.

Sisäinen tutkani paikansi myös toisen hautausmaan.

Ilta-auringon säteiden paisteessa palasin bussipysäkille tyytyväisenä tuon päiväiseen tutkimusretkeeni.