Kuvailevainen

Mun oli tarkoitus kyhäillä julkaisukuntoon useampikin postaus luonnoksista joululoman aikana, mutta siihen pariin se sitten jäi, kun laiskottelu vei voiton. Suomi-loma meni tällä kertaa ihan eri tunnelmissa kuin itsenäisyyspäivän pikavisiitti. Yhdeksän päivää suorastaan hujahtivat ohi. Ainoastaan ensimmäisenä iltana oli vähän mitähän tässä nyt tekisi -fiilikset, jonka jälkeen aika tuli käytettyä tehokkaasti minuutilleen. Kävin porukoilla lähinnä nukkumassa, syömässä ja maratoonaamassa kaikki missatut sarjat Katsomosta, mutta muuten huitelin kavereiden kanssa milloin shoppailemassa, Amarillossa, kirpparikierroksella, Uutta Vuotta juhlistamassa, pizzalla tai luistelukentällä (siihen kentällä seisoskeluun se tosin jäi, kun lämpötilat päätti laskea kauniiden pakkaspäivien jälkeen yhtäkkiä nollan seutuville sulattaen jäät). Mahtavaa oli heittää hetkeksi vastuuntunto narikkaan, syödä oltermannia ja karjalanpiirakoita, käydä suihkussa mihin kellon aikaan tahansa pelkäämättä sekoittavansa muitten rytmejä ja huolehtia pelkästään omien jälkiensä raivauksesta.

Aina päivän aktiviteettien loppuessa ajatukset tosin harhaili takaisin Englantiin. Oli vaikea saada unen päästä kiinni, kun sänky loppui kesken ja öisin vallitsi melkein painostava hiljaisuus. 

Viime lauantaina aloitin paluun Englantiin lentämällä Joensuusta Helsinkiin. Yövyin taas kätevästi kolmen kilometrin säteellä kentällä asuvan isoisäni luona, ja sunnuntaiaamuna sain kerrankin nukkua pitkään, kun kone lähti vasta 12:25. Tai niin ainakin luulin. Älypuhelin oli nimittäin älykkäästi yrittänyt vaihtaa Englannissa kalenteriin kirjaamani lähtöajat Suomen aikaan, siinä kuitenkin lahjakkaasti epäonnistuen. Onneksi ukki oli sattunut vilkuilemaan teksti-tv:n lentoinfoja, ja ehdin kuin ehdinkin ajoissa 11:25 lähteneeseen koneeseen. 

Paikalleni istuuduttuani tuli kuitenkin vähän ajan päästä kuulutus, josta kävi ilmi, että aloillaan istuttaisiinkin pari tuntia odotettua kauemmin. Lontoossa oli nimittäin sen verran sankat sumut, ettei saatu lähtölupaa ennen sään selkiytymistä. Siinähän se meni odotusaika tyhjyyteen tuijotellessa ja peukaloita pyöritellessä. Itse lento kului vuorostaan tarjoilukärryn omalle kohdalle osumista odottaen. Aika moni muukin matkustaja oli nimittäin ehtinyt tulla vähän nälkäiseksi siinä vaiheessa, kun päästiin liikkeelle... 

Lopulta pyörät iskeytyi tukevasti Heathrowin edelleen varsin usvaisen kentän pintaan. Laukkujonossa odotin taas syke vaarallisiin lukemiin kohoten omaa kapsäkkiäni. Viime kerralla hukkunut laukku oli edelleen kirkkaana mielessä... Onneksi musta möhjäkkeeni putkahti esiin verhon takaa, ja pääsin taiteilemaan sen ja kaikkien muiden kantamusteni kanssa bussipysäkille. Reilun tunnin bussimatka Oxfordiin ei tuntunut enää missään viivästyneen lennon aiheuttamassa konkurssissa.

Kymmenen päivän Suomi-lomani oli pisin aika, jonka oon ollut erossa host-perheestä sitten au pairiksi ryhdyttyäni. Jostain syystä jälleennäkeminen jännitti niin, että tärisin, enkä pystynyt tuottamaan aluksi kuin yksinkertaisia lauseita. Host-isä kantoi mun painavimman laukun ylös, istuin pöytään katsomaan Bambia lasten kanssa ja sain vähän ruokaa sekä siiderin naaman eteen. Siitä se juttu onneksi lähti pian normaalisti luistamaan ja sain taas nauraa lasten letkautuksille. Illalla oli maailman parasta kaatua tuttuun sänkyyn ja aamulla oli maailman parasta hörppiä tee tutusta kupista. Ja tuntuihan tuo tiskivuoren purkukin tänään jollain masokistisella tavalla mukavan kodikkaalta. Ah, back in business.