keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Remember the footsteps, remember the words said and all your little brother's favorite songs, I just realized everything I have is someday gonna be gone.

Huh, nyt on sen verran paljon lautasella, ettei tiedä oikein mistä aloittaa. No, lähdetään siitä, että hostit on olleet viime aikoina vähän huolissaan lasten päivittäin ruutujen ääressä viettämästä ajasta, enkä itsekään ole missään vaiheessa katsonut niiden iPadeillä nysväystä kovinkaan hyvällä, kun se arvattavasi häiritsee läksyjen tekoa. Jotenkin en vaan ole jaksanut puuttua siihen enää samanlaisella tarmolla kuin ennen, ja vaikkei vanhemmat varsinaisesti mua millään tapaa syyllistäneetkään, niin kyllä niitten huomio pisti ajattelemaan. 
Palasin takaisin ekoihin viikkoihini täällä ja lasten kesälomaan. Mitä me tehtiin? Käytiin piknikeillä, pelatiin palloa, syötettiin joutsenia, uitiin, leivottiin porkkanakakkua ja harhailtiin maissilabyrintissa. Ja mitä me tehdään nyt? Kuljetaan koulusta kotiin parhaimmillaan pari sanaa vaihtaen, syödään välipala ja tehdään läksyt, jonka jälkeen molemmat häviää yläkertaan tuijottelemaan Pokemonia tai Youtubea, ja minä istuskelen tylsyyksissäni jonkun aikaa pöydässä ennen kuin pääsen aloittamaan ruuanlaiton. Milloin musta näin surkea au pair tuli?
Toissapäivänä hostäiti kyseli multa oliko tyttö päässyt mukaan koulun järjestämään voimistelukerhoon, ja jouduin vastaamaan etten tiedä. Lisäksi pojalle nousi korkea kuume, enkä missään vaiheessa ollut huomannut, että se on niin kipeä, vaan luulin, että vaisuus johtui ihan vaan väsymyksestä. Tuli aivan kammottavan epäonnistunut olo. Siinä hetkessä päätin, että nyt tulee muuten asioihin muutos. Haluan panostaa joka päivä enemmän lasten kanssa viettämiini tunteihin, koska loppupeleissä se on kuitenkin mun kaikkein tärkein tehtävä.
Eilen mittailin tunnin välein pojan kuumeen, annoin lääkettä, sain sen syömään jotain, vahdin, että tuli juotua tarpeeksi, laitoin päiväunille, raahasin lämpöpatterin olohuoneeseen, ettei sille tulisi kylmä, ja pidin vanhemmat ajan tasalla päivän mittaan. Pahimmillaan kuume ehti nousta lähemmäs 40 asteeseen, ennen kuin lääkket alkoi purra. Silloin kyllä jo vähän pelotti, ja tunsin pitkästä aikaa miten iso vastuu mulla on toisen elämästä. Ja tein parhaani kantaakseni sen niin kuin kuuluu. 
Hakiessani tyttöä koulusta kyselin pitkästä aikaa kunnolla sen päivästä. Mykkäkoulu, jota tyttö mulle jossain vaiheessa pitempään piti, sai mut tuolloin vähän varpailleen. Torjumisen pelossa jutustelu jäi jossain vaiheessa taka-alalle, mistä saan syyttää kyllä ihan omaa herkkähipiäisyyttäni. Missä vaiheessa opin, että lapset on lapsia ja esimurrosikäiset vielä asia erikseen? Ei se, ettei lapset aina jaksa värikkäästi kertoilla päivästään automaattisesti tarkoita, että ne mua vihaisi. Enhän aina itsekään ole juttutuulella, harvemmin itse asiassa näin introverttinä olen. 
Ja kappas vaan, kun en parista nihkeästä vastauksesta lannistunut, vaan aloin sen sijaan jaaritella niitä näitä omasta päivästäni, tyttö rupesikin höpöttämään entiseen malliinsa. Sain kuulla pitkät tarinat siitä, miten tulevaisuudessa ihmiset asuu Marsissa ja sovittiin, että leivotaan huomenna yhdessä korvapuusteja. Maailman palkitsevin tunne, kun saat ujon lapsen tarinoimaan!
Että sellaista, ehkä nyt siirrytään taas näistä vakavammista pohdinnoista ihan vaan viime viikon kuulumisiin. Kyseessä oli aika normiviikko, tosin lapset kinasteli vähän tavallista enemmän ja läksyistä sai taas loman jälkeen vääntää kättä. Yhtenä päivänä käytiin poikkeuksellisesti puistossa koulun jälkeen kiipeilemässä puissa. Tällaisia juttuja haluan tulevaisuudessa tehdä enemmän lasten kanssa, ja ilmojen kevään myötä vähän parantuessa se toivottavasti onnistuukin paremmin.
Lauantai-aamuna kävin pitkästä aikaa juoksemassa park runin, ja eiköhän mun viivakoodi lentänyt navakan tuulen mukana mitä luultavimmin Thamesin ruskeisiin pyörteisiin. Maalissa oli kiva huomata, että kaikki mudassa sutiminen oli mennyt aika lailla hukkaan, kun mun juoksua ei ilman sitä lappusta rekisteröity. Höh, ois ollut jo viides run. 
Lauantaina sain myös vähän siistittyä otsatukkaani, kun meillä kävi kampaaja. Muuten oli sen verran tapahtumaton päivä, että lukaisin tylsyyksissäni 50 sivua kemian kertauskirjaa. Oon viime syksystä lähtien yrittänyt selvitellä, missä haluan itseni ensi syksynä nähdä. Tällä hetkellä on aika varmaa, että host-perhe muuttaa myöhemmin tänä vuonna takaisin Suomeen, jolloin myös mun pesti au pairina päättyy. Mitä tahansa olisin valmis antamaan, että vosin jäädä, mutta aina ei saa mitä haluaa. Au Pair Wolrdiakin oon taas selaillut, mutta tän perheen jättäminen tuntuu jo ajatuksena niin vaikealta, etten luultavasti osaisi sopeutua tai ainakaan viihtyä yhtä hyvin jossain toisessa perheessä. Koska let's be real, eihän tätä perhettä parempaa ookaan.
Eli ei taida auttaa muu kuin palata kuluttamaan koulunpenkkiä. Opintojen aloittaminen täällä Englannissakin on kieltämättä käynyt mielessä, mutta käytännön järjestelyt ja lukukausimaksut arveluttaa sen verran, että Suomi saa nyt ainakin tällä erää kelvata. Mahdolliset tulevaisuuden vaihto-opiskeluhaaveet ja työpaikat saattaakin sitten löytyä jo jostain muualta, jos sydän vielä yliopistovuosienkin jälkeen tuntee yhtä vahvasti tätä saarta kohtaan. Toisen välivuoden välttääkseni haen nyt kevään yhteishaussa useampaan kuin yhteen kohteeseen, sekä farmasiaan että biologiaan. Tällä hetkellä lukeminen ei motivoi pätkän vertaa, joten jää nähtäväksi päädytäänkö tässä Prisman kassalle...
Sunnuntaina kävin lähistöllä olevassa pikkukylässä nimeltä Bicester (lausutaan muuten Bister). Ihan kivan oloinen paikka oli, ja vaikka sijaitsikin keskellä maaseutua, oli tuolla kuitenkin iso Tesco, Nando's, elokuvateatteri, hyvä määrä putiikkeja ja nätti hautausmaa sekä puisto. Lisäksi nurkilta löytyi Bicester Village, joka on kuuluisa astetta edullisempaa huippumuotia myyvä outlet. Bicesteriä kiertelin parisen tuntia aluksi ihanan keväisessä auringonpaisteessa, ja sitten vähän harmaammalla säällä, napsien kuvat tähän postaukseen.
Jokohan sitä ois purettu kaikki synnyt ja syvimmät? Loppun vielä otos yhden pubin mainoskyltistä, joka kuvastaa aika hyvin viime viikkoa. Siideriä kulutettiin hostien kanssa lava jos toinenkin, mutta suotakoon se meille anteeksi, kun kyseessä oli kuitenkin kaikkien ensimmäinen työviikko sitten joululoman.

1 kommentti:

  1. Moikka!
    Laitoin sulle sähköpostia osoitteeseen kuvailevainen(at)gmail.com :)

    VastaaPoista