Viime viikko oli mun ensimmäinen ei-niin-hyvä täällä, kun vähän kaiken suhteen tuntui tulevan takapakkia. Yhden vähemmän onnistuneen illallisen jälkeen meni ne pienetkin itsevarmuuden rippeet kokkaamiseen, jotka olin onnistunut kasvattamaan. Lasten kanssa puolestaam tuli epätavallisen monta episodia, joista päällimmäisenä jäi mieleen yksi babysittaus-ilta, jolloin poika itki 45 minuuttia äitiään enkä saanut rauhoiteltua sitä ennen kuin vanhemmat tuli kotiin. Hostitkin tuntui jotenkin ignooraavan mua ja tiskialtaaseen huolettomasti jätetyt astiat ärsytti huomattavasti tavallista enemmän.
Yritin pitkin viikkoa selvitellä itselleni mistä tää alamäki oikein alkoi enkä oikein keksinyt muuta syytä kuin oman perheen vierailun, joka ilmeisesti laittoi mut takaisin johonkin tehdasasetuksiin. Kyselin itseltäni voisko tämä nyt olla vihdoin sitä koti-ikävää, kun kolmen kuukauden merkkipaalu au pairinakin tuli juuri ohitettua, mutta ei se kyllä oikein sellaiselta tuntunut. Ennemmin porukat toi mukanaan sen Suomeen jääneen murehtijaluonteeni, josta jossain postauksessa jo mainitsinkin. Tän oivalluksen jälkeen tajusin, että viikossa oli paljon hyvääkin, mutta keskityin vaan liikaa niihin negatiivisiin juttuihin ja muiden tekemisten ylianalysointiin.
Esimerkiksi lauantaina ajeltiin perheen kanssa Stonehengelle ja vietettiin oikein kiva päivä auto-ongelmista huolimatta. Perjantaina puolestaan skypettelin reilut kolme tuntia kavereiden kanssa, kun ne oli kerrankin kaikki samassa paikassa yhtä aikaa. Oli huojentavaa huomata, etten ole onnistunut polttamaan kaikkia siltoja Suomen päähän vaan mulla on edelleen syitä palata sinne. Rahankäyttökin pysyi kerrankin hanskassa, ja käytin koko viikon aikana huimat kaksi puntaa. Lisäksi ihan säikähdin, kun löysin eräänä päivänä itseni selailemasta tänne raahaamiani koulukirjoja. En olisi uskonut, että neljä kuukautta riittäisi yo- ja pääsykoerumbasta toipumiseen, mutta uskokaa tai älkää, mun tekee taas mieli opiskella!
Eikä lastenkaan kanssa tarkemmin ajatellen niin kauheaa ollut. Yhtenä päivänä sain houkuteltua tytön piirtelemään ainaisen iPadin tuijottelun sijaan ja viikon ensimmäisenä babysittausiltana lapset meni kiltisti nukkumaan sen jälkeen, kun oltiin tehty vähän varjokuvia seinälle. Ja sen hirveän itkuparkuillankin poika oli unohtanut jo seuraavana aamuna. Lisäksi tajusin, ettei ne hostitkaan loputtomiin jaksa huolehtia mun viihtyvyydestä, vaan asiaa auttaa huomattavasti, jos menen itse puolitiehen vastaan, lakkaan hermoilemasta ollaanko mun työskentelyyn edelleen tyytyväisiä ja keskityn sen sijaan nauttimaan ajastani täällä.
Tähän maanantaiaamuun heräsinkin sitten uudelleen asennoituneena, ja ilmeisesti paljon on siitä omasta attitudesta kiinni, kun viime viikon kirous lankesi ja mulla oli oikein hyvä päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti