Kuvailevainen

Tässä lupailemani jatko-osa edelliseen postaukseen! Sunnuntaihin heräsin yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen, kävin luovuttamassa hostellihuoneen avaimen ja heittämässä painavimmat matkatavarat bussiaseman luggage storageen. Sen jälkeen käväisin kaupasta aamupalaa ja lähdin etsimään jotain kivaa paikkaa sen nauttimiseen. Lopulta tyydyin vaan istumaan Natural History Museumin edustalta bongaamalleni penkille, kun halusin aamupäivästä käydä kiertämässä jonkun museon. Tuli ihan kesälomareissu mieleen, kun aurinko lämmitti kasvoja ja söin samanlaisen supertäyttävän M&S:n aamupalamuffinssin kuin useana aamuna silloin.

Syötyäni liityin jonon jatkoksi ja räpsin kuvia museorakennuksesta, joka oli aika uskomaton kaikkine eläimellisine yksityiskohtineen.

Sisällä mut otti aulassa vastaan tällainen luisevampi kaveri.

Nähtävää tuntui olevan joka puolella, joten sain taas vaivata päätäni yrittäessäni päättää mihin suuntaan lähteä, että ehtisin nähdä mahdollisimman paljon.

Nämä täytetyt elukat oli kyllä vähän raukkoja, kattokaa nyt tuota vesinokkaeläintäkin. Voisko murheellisempaa olla?

10-vuotias minä olisi varmaan seonnut innostuksesta tuolla dinosaurus-osastolla, mutta nyt melkein kaduin sinne eksymistä, koska en todellakaan ollut ainoa vierailija, jota kyseinen näyttely kiinnosti.

Ehkä eniten tykkäsin Cocoon-nimisestä modernimmasta siivestä, joka oli ovelasti piilotettu päärakennuksen taakse. Siellä tarjoutui mahdollisuus tutustua tutkijoiden työhön ja kokoelmista huolehtimiseen. Oiskohan tässä mulle tulevaisuuden ammatti?

Museosta taiteilin itseni bussilla kauemmas keskustasta Kingstoniin. Tuli kyllä huomattua, ettei kuskit olleet ihan yhtä auttavaisia kuin oon tottunut. Esimerkkinä nyt vaikka se, kun näin oikean numeron bussin seisomassa tyhjillään pysäkillä, ja menin kysymään kuskilta onko tämä auto menossa siihen ja siihen paikkaan, mutten ikinä saanut vastausta, kun kuski kohteli mua kuin ilmaa. Haluaisiko joku paremmin perillä oleva selventää mulle onko tää jotain yleistäkin Lontoon bussietikettiä vai? 

Lopulta pääsin kuitenkin kohteeseeni eli Richmond Parkiin, joka on suurin Lontoon kuninkaallisista puistoista. Siellä vaeltelee vapaana muun muassa saksanhirviä ja kuusipeuroja, joita lähdin ensisijaisesti kamerani kanssa metsästämään.

Ja eipä aikaakaan, kun siellä jo ensimmäinen sarvipää metsän siimeksessä komeili. Kyseinen yksilö oli kyllä vähän ujo, joten lähdin etsimään kuvauksellisempia otuksia syvemmältä puistosta.

Matkan varrella kiertelin myös Isabella Plantationin, jonne oli peuroilta pääsy kielletty sinne istutettujen eksoottisien kasvien takia.

Ihmettelin aina aika ajoin kuulemaani mylvintää, jonka lähde paljastui tullessani isolle ruohoaukealle. Hirvethän ne siellä mölisi! Yllä oleva otus ei kyllä kameraa juuri arastellut, vaan katsoin itse parhaaksi pitää kiinni turvavälistä, kun nuo sarvet oli sen verran vaikuttavat.

Takaisin keskustaan pääsemisestä meinasi taas kehkeytyä aikamoinen seikkailu, kun kaikilla saman numeron busseilla ei sitten ollutkaan sama päämäärä, ja reititkin vaihtui noin vaan lennosta. Yhdessä vaiheessa löysin itseni aivan tuntemattomasta osasta Lontoota ja pysäkiltä, jossa ei tietenkään ollut kunnon bussiaikatauluja. Kaiken hyvän lisäksi puhelimessa oli 5 % akkua jäljellä ja puolen tunnin sisällä olisi pitänyt olla matkalla kohti Oxfordia. 

Lopulta hyppäsin vaan johonkin autoon toivoen sen vievän mut edes lähelle metroasemaa, mutta epätoivohan siinä iski, kun sekin jätti monen kilometrin päähän päämäärästä. Onneksi joku ihana nuori mies sitten huomasi, että täällä on nyt damsel in distress, opasti mut oikeaan autoon jääden vielä pois samalla pysäkillä mun kanssa. Ihan hyvissä ajoin ehdin sitten Oxfrodin bussiinikin, mutta voin sanoa ettei kyllä ihan heti tee mieli hypätä Lontoon double-deckereihin, hrr.