Viime postauksesta on ehtinyt vierähtää reilut pari viikkoa, mikä on ollut varmaan pisin blogihiljaisuus yli vuoteen. Jotenkin tuntuu taas hassulta kirjoitella sellaisia peruskuulumisia. Mutta lyhyesti voisin tiivistää, että olen maakuntamatkaillut Enossa (mistä suurin osa postauksen kuvista on peräisin), ja viettänyt lopun aikaa maratoonaten seitsemän kautta Supernaturalia. Siinäpä se, kiva kun kävitte lukemassa ja kuulemiin!

No ei vaiskaan. Tällä viikolla tuli itse asiassa kaivattu muutos mun elämättömyyselämään. Aloitin keskiviikkona uravalmennuksen, ja ei hitsit, kun onkin outoa elää taas jonkinlaisen päivärytmin mukaan! Unirytmihän mulla on lomailujenikin ajan säilynyt ilahduttavan aamupainoisena, mutta ne päivän ensimmäiset tunnit oon tykännyt aloittaa sen verran hitaasti, etten ole jaksanut alkaa laittautumaan ennen yhtätoista. Nyt kun pitääkin saada vaatteet päälle ja näyttää ihmiseltä alle puolessa tunnissa heti herättyä, niin onhan tähän taas tottumista. 

Pähkinänkuoressa uravalmennuksen idea on selkiyttää tulevaisuudensuunnitelmiani ja antaa vinkkejä työnhakuun sekä pääsykokeisiin valmistautumiseen. Pari kaveria kävi istumassa saman valmennuksen aiemmin tänä vuonna, ja heidän suosituksiensa perusteella ilmoittauduin nyt itsekin. Olen yläasteelta lähtien tiennyt hakeutuvani jollekin lääketieteelliselle alalle, mutta unelmat lääkäriydestä romuttui lukion pitkän fysiikan kursseihin ja kutsumuksen puutteeseen. Farmasialle olen hakenut kaksi kertaa tuloksetta, eli väistämättä herää kysymys, onko sekään mua varten. Lisäksi äkkäsin viime keväänä biolääketieteen, jossa yhdistyisi mun rakkaus lääke- ja luonnontieteeseen, eikä valinta olekaan enää niin suoraviivainen. Ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen Skotlannin yliopistot on myös alkaneet kummasti houkuttelemaan, eli ihan kelvon sopan olen onnistunut vaihtoehdoista itselleni keittelemään.  

No, toivottavasti tuosta valmennuksesta on jotain apua. Ainakin tähän mennessä siellä on ollut ihan mukavaa, ollaan tehtailtu luonne- ja ammatinvalintatestejä, pidetty yleissivistäviä tietokilpailuja ja haettu kulttuurielämyksiä paikallisista museoista. Ilokseni oon myös saanut huomata, että sain au pair -vuoteni aikana karistettua osan siitä järjettömästä ujoudesta, joka on ollut osa mua aina ala-asteelta lähtien, enkä enää jännitä niin paljon ryhmäkeskusteluja.

Uravalmennuksen lisäksi pääsin tällä viikolla aloittamaan opinnot avoimessa yliopistossa. Suunnitelmissa olisi tosiaan suorittaa farmasian perusopinnot seuraavan lukukauden aikana, jolloin saan vähän selvemmän kuvan alasta, kun se nyt kerran on ollut mun pitkäaikaisin uratoive. Aloitan varsin kunnianhimoisesti yrityksenäni läpäistä kolme päällekkäistä kurssia seuraavan kuukauden aikana. Ensivaikutelmat kurssien sisällöistä on kuitenkin innostuneet, ja ainakin vielä oon jopa vähän edellä kaikessa, koska on yllättävän kivaa taas opiskella! 

Throwback: Riding in Wild Wales

Toinen päivä toukokuisella Wales-breikilläni oli omistettu pienimuotoiselle hevosvaellukselle! Mähän oon tosiaan aikoinani harrastanut ratsastusta useamman vuoden, mutta viime kerrasta oli tähän mennessä kulunut hyvä tovi. Vanha kipinä kuitenkin syttyi uudelleen, kun luin Cantref-ratsastuskeskuksen kuvauksen Brecon Beacons -kansallispuiston henkeäsalpaaviin maisemiin tutustumisesta ratsain. 

Paikan päällä täytettiin yhteyshenkilö-lomake tapaturmien varalta, sovitettiin kypärät ja saatiin lyhyt perehdytys hevosten kanssa toimimiseen. Ryhmä koostui lähinnä ensikertalaisista, mutta itsellenikin oli hyvää kertausta palautella mieleen tärkeimmät. Suurin piirtein samaan tapaan tehtiin asiat Englannissa kuin Suomessakin, mitä nyt suulliset käskyt oli tietysti omanlaisensa. Tuli ihan cowboy-olo, kun pysähtyessä sai hokea "wooah"!

Mua harmitti kovasti, kun ei itse saatu laittaa hevosia kuntoon, vaan ne seisoi puomeilla valmiiksi varustettuina. Olisin mielelläni tehnyt vähän lähempää tuttavuutta oman ratsuni Vikingin kanssa ennen selkään kapuamista, sillä myönnän, että siinä vaiheessa vähän jännitti, kun ainut asia, mitä hevosesta tiesin, oli ratsastuksenohjaajan tiivistelmä herran luonteesta: "He's a good boy, but you need to be determined with him." Onneksi ehdin kuitenkin kymmenisen minuuttia jutskailla ja rapsutella kaveria ennen kuin suunnattiin ulos tallista.

Tältä näyttää tyttö, joka on päässyt satulaan ekan kerran lähemmäs viiteen vuoteen (yrittäkää ignoorata olematon ryhtini).

Kun kaikki oli päässeet satulaan lähdettiin jonossa kohti edessäpäin siinteleviä vuoria. Oon kuullut sanottavan, että ratsastus on kuin pyörällä ajo, ja aika nopeasti alkoikin tuntua siltä, etten olisi taukoa koskaan pitänytkään. Maastoon pääsin omina ratsastuskouluvuosina kuitenkin niin harvoin, etten pystynyt ihan täysin rentoutumaan, etenkään kun omalla ratsullani oli enemmän vauhtia silmässä, kuin mihin oon laiskojen tuntipollejen selässä tottunut. Koko ajan sai olla pidättelemässä, ja aina sopivassa välissä ohittelemassa hitaampia. Muuten herra alkoi näykkiä edessä olevan häntää, mutta onneksi kaikki hevoset oli koulutettu sen verran hyvin, etteivät ne potkineet.

Oltiin ratsastettu puolisentoista tuntia rauhallista käyntivauhtia, kun yksi hevosista säikähti lintua, ja muut katsoi laumaeläiminä parhaaksi seurata kaverin esimerkkiä ja paeta paikalta. Huonoksi onneksi olin juuri sillä hetkellä metsästämässä kadottamaani jalustinta, ja kun tasapaino ei muutenkaan ole mitään huippuluokkaa heitin pian kupperiskeikan maankamaralle. Oon aikoinani murtanut pienen osan häntäluustani hevosen selästä alas tullessani, mutta onnekseni selvisin tällä kertaa vain mustelmilla ja pari päivää jumissa olleella niskalla. Yksi ensikertalaisista ei ollut yhtä onnekas, vaan mursi kätensä, minkä jälkeen vaellus sai aika erilaisen sävyn. 

Ratsastuksenohjaajat alkoi soitella ambulanssia, ja minä autoin parin muun tytön kanssa irti päässeiden hevosten yhteen paimentamisessa. Ne ei onneksi olleet päässeet vuoren rinnettä reunustavaa aitaa kauemmas. Parhaamme mukaan pidettiin ne kasassa, ja talutettiin takaisin omiensa luo, jos joku yritti harhailla kauemmas. Koska oltiin tosiaan keskellä kansallispuistoa ja huonojen kulkuyhteyksien päässä, ambulanssin tulossa kesti. Yli tunti saatiin odotella ennen kuin loukkaantunut pääsi jatkohoitoon. 

Oli muuten ensimmäinen kerta, kun näin omin silmin jonkun satuttavan itsensä hevosten kanssa pahemmin. Vähän tärisytti ratsastaa takaisin tallille, kun putoamisen ja satulaan nousun välille ehti jäädä aika pitkä tauko. Mutta sinne sitä vaan oli noustava, ja kun selvittiin turvallisesti tallille asti välkkyvistä ambulanssin valoista ja vihaisesti räksyttävistä koirista huolimatta, olin taas vähän luottavaisempi nelijalkaisten ystävien suhteen. Vaikka ratsastusretkeni ei ollutkaan ihan niin harmooninen kokemus kuin olin etukäteen kuvitellut, niin onpahan taas jotain, mitä kiikkustuolissa muistella.

Throwback: Mid-Wales

Tällä kertaa hypätään ajassa taaksepäin toukokuun toiseen viikonloppuun, jonka vietin Walesissa. Kyseinen kerta oli jo kolmanteni lohikäärmelipun maassa, mikä varmaan kertoo jotain paikan viehätysvoimasta. Viime reissut suuntautuivat Walesin pohjoisosiin ja pääkaupunki Cardiffiin, ja tällä kertaa lähdettiin tekemään tuttavuutta maan keskiosien kanssa. 

Matka alkoi pienellä ryhmällä Lontoosta, josta Walesin puolelle päästiin parissa tunnissa. Ensimmäinen pysähdys ja lounastauko pidettiin kaupungissa nimeltä Chepstow, josta päällimmäisinä mieleen jäivät katuja reunustavat pastellinsävyiset rivitalot, maan vanhin kivilinna ja linnnan muureilta avautuvat näkymät Wye-joelle.

Chepstowista jatkettiin jokea seuraillen Wye-laaksoon, jonne pääsin ensimmäisen kerran viime helmikuussa. Silloin ehdin nähdä alueen suosituimman nähtävyyden, huikaisevat Tintern Abbeyn rauniot, joista voitte lukea enemmän tästä postauksesta (clickety click). Tällä kertaa käytin ajan sinikellojen värittämissä metsissä haahuiluun ja cream tean hörppimiseen yhdessä lähistön söpöistä pikkukahviloista.

Päivän kääntyessä iltaan pysähdyttiin vielä Hay-on-Wyessa, jota myös kirjojen kaupungiksi kutsutaan. Paikassa pidetään vuosittain merkittävä kirjallisuusfestivaali, ja sen kapeat kadut pursuilevat toinen toistaan houkuttelevampia second hand -kirjakauppoja. Vaati tahdonvoimaa poistua paikalta vain yhtä opusta rikkaampana (tai köyhempänä, miten sen nyt ottaa). 

Lauantain ja sunnuntain välinen ilta ja yö vietettiin Baskervillen kartanossa ihan Brecon Beacons -kansallispuiston reunamilla. Sherlock Holmes -tarinoiden ystäville nimi varmaan soitteleekin kelloja, ja kirjailija Arthur Conan Doyle oli tosiaan kartanon omistaneen Baskervillen suvun perhetuttu! Hän yöpyi usein tässä samaisessa paikassa, ja sai kuuleman mukaan myös innoituksen tarinaansa Baskervillen koira paikallisesta legendasta. Kirjan tapahtumat Doyle sijoitti kuitenkin Walesin sijasta Devoniin, koska hänen ystävänsä eivät halunneet turistien rikkovan maaseutunsa rauhaa. 

Huoneiden sisustus oli pidetty alkuperäiskalustolle uskollisena, ja jos unohdettiin televisio, vedenkeitin sekä hiustenkuivaaja, saattoi kuvitella menneensä ajassa pari sataa vuotta taaksepäin.

Ikkunasta avautuvissa maisemissakaan ei ollut valittamista. Seuraavassa postauksessa karautetaankin hevosilla noille kaukaisuudessa siintäville vuorille!