Pääsiäislomakuvien läpikäyminen on vieläkin vähän puolitiessä, kun oon yrittänyt helpottaa soimaavaa velvollisuudentuntoani priorisoimalla opiskelut niiden edelle. Koko viikonloppukin oli tarkoitus lueskella ahkerasti kotona, mutta perjantaina annoin periksi ja ostin spontaanisti junaliput Salisburyyn. Syytän koko viikon selkää mukavasti lämmitellyttä auringonpaistetta, pakkohan siitä oli päästä nauttimaan.

Lauantai-aamuna kiskoin siis itseni ylös seitsemältä ja junailin yhden vaihdon kautta Oxfordista Salisburyyn, joka on vanha katedraalikaupunki ihan Stonehengen naapurissa. Suuntasin rautatieasemalta suoraan torille, ja satuin paikalle sopivasti markkinapäivänä. 

Oli aavistuksen isommat markkinat kuin Abingdonin jokaperjantainen Farmer's Market. Löytyi niitä vihanneksia ja possun potkia, mutta myös kirjoja, laukkuja, kodintarvikkeita ja vaikka sun mitä. Itse bongasin esiliinan, jonka perään olin aiemmin kovasti haikaillut, mutta joka oli nettikaupassa loppuunmyyty. On musta aika kotirouva kuoriutunut, kun teki suunnilleen mieli hyppiä riemusta sen löydettyäni. Lisää materialismionnea aiheutti paikan päällä ollut Whittardin liike, josta poistuin kukkaro muutama kymmenen puntaa kevyempänä ja parin kuukauden teevarastot täydennettyinä.

Keskustan menoa aikani seurailtua teki mieli hakeutua vähän väljemmille vesille. Niinpä suuntasin joen varteen, joita kaupungin tienoilla virtasi peräti viisi kappaletta. 

Jossain vaiheessa päädyin luonnonsuojelu-alueelle, josta bongasin pienen sinikellomeren. Oon metsästänyt sellaista kevään mittaan nähtyäni upeita kuvia niiden valloittamista metsistä, mutta vielä on kunnon ryppäät löytämättä.

Seuraavaksi saavuin ison kukkulan juurelle, joka tunnetaan nimellä Old Sarum. Salisburya kutsuttiin vielä vuoteen 2009 asti New Sarumiksi, jonne ensimmäinen paikalle keskittynyt asutus siirtyi vuosien saatossa. Old Sarumissa linnoitusta ehtivät pitää aikoinaan niin roomalaiset, viinkingit kuin kuninkaatkin. 1200-luvulle tultaessa kaupunki kuitenkin siirtyi alemmas laaksoon, ja Old Sarumista tuli aavekaupunki. Tänä päivänä kukkulan laelta löytyy enää siellä aikoinaan kohonneen katedraalin ja linnan rauniot.

Ihasteltuani tarpeeksi kukkulan laelta avautuvia maisemia keltaisina kukkiville pelloille tallustelin takaisin Salisburyyn. Siellä kävin vielä katsastamassa kaupungin tunnetuimman nähtävyyden eli katedraalin, jonka torni on itse asiassa koko Iso-Britannian korkein.

Kun olin saanut sommiteltua katedraalin huipun joten kuten kuviin, olikin jo aika palata illaksi kotiin. Siellä mua odotti tän vuoden ekat grilliherkut, kun hostit oli inspiroituneet hankkimaan pallogrillin. Oli kivaa istua iltaa hyvän ruuan ja juoman ääressä samalla, kun lapset heitteli koripalloa meidän minimaalisen takapihan seinään. 

Että sellainen viikonloppu se. Itse arkikin luisti oikein mukavasti, ja maanantaimasiksesta (menetin päivävapaani, kun tyttö oli "sairaana", vaikka oikeasti sitä taisi vaan vähän jännittää kouluun paluu pitkän loman jälkeen) selvittyäni tuntui hyvältä päästä taas kiinni rutiiniin. Oltiin lasten kanssa enemmän ulkona, sain kummatkin tekemään läksynsä mallikelpoisesti, leivottiin brownieita, kunnostin meidän pihaa, kävin vetämässä viime kesän vakkarilenkkireittini ja hautasin viimeisenkin villakangastakin matkalaukun uumeniin, josta en enää toivottavasti joudu kaivelemaan sitä esille.

Easter break day 3

Easter Break day 3 alkoi herätyskellon soittoon 4:00. Hissun kissun pakkailin kamani kasaan, toivotin uloskirjautuessani very early morningit hostellin virkailijalle ja suuntasin Eustonin juna-asemalle. Silmät ristissä tuijotin lähtevien taulua, kunnes oma laiturini ilmestyi ruudulle ja etsiydyin zombina vaunuun. Jaksoin silmäillä asemalta mukaani nappaamani päivän lehden, jonka jälkeen iskin pään pöytään ja vietin loppumatkan enemmän tai vähemmän torkkuen. 

Yhdeksän aikoihin saavuin Oxenholmen asemalle, jossa vaihdoin junaa varsinaiseen kohteeseeni, Lake Districin kansallispuistoon. Kyseisen paikan näkeminen on ollut mun suurimpia haaveita, ja koinkin äkkinäisen virkistymisen heti sen rajojen sisäpuolelle siirryttyäni. 

Ehdin luoda pikaisen ensisilmäyksen Windermeren kylään samalla, kun kävin heittämässä laukkuni yhdeksi yöksi varaamalleni majatalolle. Paikan isännät oli hirmu ystävällisiä, ja päästi mut jo huoneeseenikin, vaikkei kello ollut lähelläkään check-inniä. Huone tuntui todella luksukselta etenkin hostellissa vietetyn edellisyön jälkeen, ja olisi ollut erittäin houkuttelevaa vaan kaatua sänkyyn. Majatalon edustalla odotteli kuitenkin jo minibussi, joka vei mut koko loppupäivän kestävälle kiertoajelulle eri puolille kansallispuistoa. 

Kyseessä oli Lakes Supertours -nimisen firman retki, joka oli kyllä koko rahan arvoinen! Meitä oli liikkeellä täysi lastillinen, joka ei kuitenkaan ollut enemmän kuin 16 henkeä. Oppaamme oli 25-vuotias nuori mies, joka ei ehkä ollut kaikkein asiantuntevin, mutta varsin viihdyttävä ja mielenkiintoinen persoona. Ennen kaikkea hän oli erinomainen kuski, mikä oli tuolla välttämättömyys, koska ajeltiin Englannin vaarallisimpia teitä. Oli ne kyllä aika hurjia, kapeita ja mutkaisia kun mitkä ja nousivat paikoitellen yli 30 asteen kulmassa! 

Meidän ensimmäinen photo stop oli Wrynose Pass -nimisen vuoristotien huipulla. Maisemat pilvien yläpuolelta oli jotain ihan käsittämätöntä! Aamun sankka sumukin hälveni, ja sää oli näiden kuvien ottohetkellä täysi kymppi. Jopa oppaamme hämmästeli, kun oli kuulemma eka kerta hänelläkin tuolla niin, ettei ollut pilvistä. Nyt kun näin jälkikäteen katselen näitä kuvia on melkeinpä vaikea uskoa, että oon oikeasti seisonut tuolla omin jaloin ja katsellut omin silmin. 

Olisin voinut jäädä leikkimään kukkulan kuningatarta koko loppupäiväksi, mutta roomalaisaikaiset rauniot ja höryjuna-ajelu laakson läpi kutsui jo. 

Juna-ajelun jälkeen päästiin hetkeksi lepuuttamaan sielua Englannin syvimmän järven (4,6 km), Wastwaterin, rannalle. Oli ihanaa nähdä kirkkaan sinistä vettä ruskeiden jokien sijaan, joita täällä riittää.

Veden ääreltä jatkettiin Muncasterin linnalle, jonka tiluksilla sijaitsi myös maailmanlaajuisesti merkittävä pöllöjen turvapaikka. Saavuttiin juuri sopivasti seuraamaan petolintunäytöstä, jossa esiintyi metsästyshaukan lisäksi tornipöllö ja huuhkaja. Etenkin noista jälkimmäisin on muuten yllättävän iso ilmestys! Saatiin tutustua linnaan reilun tunnin ajan, josta suurimman osan vietin puutarhoissa käyskennellen. Niihin kuului muun muassa puoli mailia pitkä Georgian Terrace, joka oli pensasaidan rajaama, vuorenrinteelle loihdittu istutus.

Päivän kääntyessä iltaan otettiin suunta takaisin Windermereen. Matkalla ehdittiin kuitenkin poiketa vielä Coniston Water -järvellä, josta mulle tuli jostain syystä Suomi mieleen. Okei, meillä ei oo tuollaisia kauniin vehreitä kukkuloita, mutta on siinä jotain samaa. Oli tosi kiva paikka.

Kokonaisuudessaan oli unohtumaton päivä, jonka päätteksi tuntui siltä, kuin pieni henkäys Lake Districin raikkaasta kevättuulesta olisi jäänyt kiertämään ikuista kehää rintalastani alle.

Easter break day 2

Pääsiäisreissuni toinen päivä oli luultavasti koko reissun tehokkain pariin tuntiin jääneistä yöunista huolimatta, kiitos hotellin olemattoman äänieristyksen. Otin kaiken ilon irti vaatimattomasta aamiaisesta, ja lähdin katsastamaan Museum of Londonin Sherlock Holmes -näyttelyä. Bongasin julisteen jo viime syksynä, mutta pääsin näkemään näyttelyn vasta nyt, kun sen päättymiseen oli enää muutama hassu päivä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Esillepano ei loppujen lopuksi ollut niin tajunnanräjäyttävä, kuin sisäänkäyntinä toiminut salaovi, jonka jokainen sai itse kirjahyllystä etsiä, antoi olettaa. Näiden etsivä-tarinoiden suurena ystävänä sain näyttelystä kuitenkin aika paljon irti, ja tykkäsin Sherlock Holmesin ajan Lontooseen keskittyneestä näkökulmasta. 

Museokiertelyn jälkeen mulla oli vielä pari tuntia käytettävänäni ennen kuin pääsisin sisäänkirjautumaan seuraavan yön majapaikkaani. En antanut matkalaukkuni häiritä, vaan lähdin ulkoiluttamaan sitä Holland Parkiin, jonka japanilaistyylisessä Kyoto Gardenissa vierailu on ollut to do -listalla jo jonkun aikaa. Ja olihan se näkemisenarvoinen riikinkukkoineen ja karppeineen!

Kellon lähestyessä kahta metroilin luovuttamaan laukkujani. Yövyin toista kertaa elämässäni hostellissa, vaikka olin jo kertaalleen todennut, ettei se oikein mun kuppi teetä ole. Viime kerralla yövyin yhden porukan kanssa, enkä juuri saanut vaikuttaa paikan valintaan, joten halusin kuitenkin antaa uuden mahdollisuuden hostellimajoitukselle. Nyt valitsemani paikka vaikuttikin heti ensisilmäyksellä paljon siistimmältä, ja samassa huoneessa yöpyi mun lisäksi vain joku vanha mummeli ja shampoopullostaan päätellen ruotsalainen tyttö.

Laukusta eroon päästyäni jatkoin Camdeniin, jossa mun on myös ollut tarkoitus käydä ties kuinka kauan. Varsin lyhyeksi jäi kyllä visiittini, eikä syynä ollut edes jäätävä ihmispaljous vaan kojujen myyjät, jotka iski kimppuun kuin sika limppuun heti, jos erehdyit katsahtamaan jotain tuotetta kauemmin kuin pari sekuntia. Joo, kiva kuulla, että tää mekko sopis yhteen mun silmien/hiusten/kenkien/laukun kanssa, mutta mieluummin katselisin vain ihan rauhassa, kiitos. Ymmärrän, että kyseinen toiminta kuuluu työnkuvaan vastaavanlaisilla markkinapaikoilla, mutta mut se karkotti pian muualle.

Mun muualle oli tällä kertaa Primrose Hill, joka sattui olemaan melkeinpä nurkan takana ja tarjosi vaikuttavat näkymät Lontoosta taivaanrannassa. Oli kiva yrittää tunnistaa mahdollisimman monta rakennusta siluetin perusteella.

Kukkulalta jatkoin vielä lähistöllä sijainneeseen Regent's Parkiin, joka oli myös uusi tuttavuus mulle.

Suihkulähteiden lisäksi näin ehkä pelottavimman joutsenen ikinä, joka oli vielä ihan valtavan kokoinen!

Ahkeran turistipäivän jälkeen palasin hetkeksi hostellille hengähtämään ja laittautumaan iltaa varten. Mulla oli nimittäin liput elämäni ensimmäiseen musikaaliin! 

Näytökseksi valikoitui lopulta Queen's Theatren Les Misérables. Ja _oh_my_godness_ kun oli hieno! En tuntenut tarinaa ennalta, mutta eläydyin aivan täysillä ja sain pyyhkiä kyyneleitä useampaan otteeseen. Esityksen jälkeinen euforia kesti koko loppuillan ja laulut soi päässä viimeksi tänään.

Olin etukäteen vähän jännännyt, miten selviytyisin itsekseni Piccadillyltä hostellille, kun kello lähestyi jo puoltayötä musikaalin päätyttyä. En yleensä pelkää yksin matkaillessani, mutta Lontoon käsittämätön ihmismäärä, johon mahtuu varmasti jos jonkunlaista kulkijaa, valehtelematta hirvittää mua välillä. Sen takia en ollutkaan aiemmin juuri liikuskellut kaupungissa pimeän laskeuduttua. Piccadilly Circus oli kuitenkin yömyöhäänkin sen verran kansoitettu, että unohdin pelätä, ja jäin ottamaan jopa muutaman kuvan, joilla päätän nyt tämän postauksen.