So baby be the life of the party.

Edellisen jaarittelupostauksen vastapainoksi kuvatunnelmia Abingdonissa vähän aikaa sitten vallinneesta tivolihumusta. Täällä vierailee siis joka lokakuu kaksi tivolia peräjälkeen, joihin liittyy ihan mielenkiintoinen tarina. Ensimmäisenä saapunut Michaelmas Fair oli alunperin työväen markkinat, joiden kautta maalaiset saattoi etsiä töitä kaupungista. Niitä parin päivän päästä seuraava Runaway Fair tarjosi puolestaan uuteen työpaikkaansa tyytymättömille kirjaimellisesti tilaisuuden juosta karkuun ja etsiä uusi työnantaja.

Nykyään molemmat pitää sisällään puhtaasti huvittelua kaikenmaailman härveleissä, hattarakojuja ja karkkiomenoita. Fairit pystytettiin Ock Streetille, joka on Abingdonin "pääkatu", ja etenkin suuremman Michaelmas Fairin aikaan tiesulut esti bussienkin kulkemisen normaalisti. Parin päivän jälkeen tivolit hävisi kuitenkin kuin tuhka tuuleen yhdessä yössä. Kävin ihmettelemässä meininkiä joka ilta, ja täytyy myöntää, että se kyllä selätti Suomen tivolin 100-0. Aivan huikeita laitteita joka lähtöön! Tajusin myös ensimmäistä kertaa, miten paljon ihmisiä tässäkin pikkukaupungissa asuu, kun suunnilleen kaikki asukkaat oli kerääntyneet samalle kadunpätkälle. Mutta pitemmittä puheitta niihin kuviin.

I want to know where I'm going, I don't need to be reminded of where I came from.

Raakilepostauksia on taas kerääntynyt luonnoksiin sen verran, että on pakko lähteä purkamaan niitä jostain päästä. Ensimmäisenä puintia viime viikonlopusta, jolloin sain vieraita Suomesta. 

Äiti ja sisko halusi syyslomallaan tulla muutamaksi päiväksi tsekkailemaan Lontoota ja mun nykyisiä huudeja. Lauantaiaamuna jouduin siis heräämään ennen kuutta, että ehdin ajoissa lentokentälle. Liikenne kyllä yllätti etenemällä suorastaan sujuvasti, jonka vuoksi olin Heathrowilla jopa pari minuuttia ennen bussin arvioitua saapumisaikaa! Valitettavasti lento oli puolestaan melkein tunnin myöhässä ukkosen takia eikä kolmosterminaalista löytynyt edes Costaa, jossa istuksia tappamassa aikaa. 

Vaille kymmenen näin sitten porukat, ja täytyy myöntää, ettei ollut ihan yhtä ruusuinen jälleennäkeminen kuin niillä lukuisilla ystävyksillä, nuorilla pareilla ja perheillä, joita olin koko aamun saanut sivusta seurailla. Kolmessa kuukaudessa kullalla kuorruttuneet muistot alkoi taas varsin äkkiä vastata todellisuutta, ja muistin miten kauan olin ennen lähtöäni halunnut pois lapsuudenkodista.

Joka tapauksessa yritin olla mahdollisimman kärsivällinen opas ja johdatin kotijoukot metrolla King's Cross St Pancrasin asemalle, jonka välittömässä läheisyydessä oli meille hotelli valkattuna. Yövyin samalla alueella ensimmäisellä Lontoon reissullani viime kesäkuussa, ja tykkäsin Bloomsburyn alueesta sekä hyvistä kulkuyhteyksistä muihin kaupunginosiin sen verran, että uskalsin suositella sitä. 

Hotelli oli oikein kiva ottaen huomioon Lontoon samaan hintaluokkaan lukeutuvat majoituskohteet. Meillä oli söötti kattohuoneisto, josta avautui näkymät St Pancrasin hulppeaan kellotorniin. Jätettyämme matkalaukut säilytykseen metroiltiin Oxford Streetille, kun etenkin siskoa houkutteli päästä tutustumaan suurkaupungin shoppailumahdollisuuksiin. Kierreltiin sitten niin monta puljua kuin kanssamatkustajat jaksoi eli hurjat 5, ja palattiin hotellille. 

Oltiin tässä vaiheessa jo sen verran väsyneitä (äiti ja sisko matkustamisesta + metrotunneleissa kävelystä ja minä aikaisesta herätyksestä + vieraiden kaitsemisesta), ettei jaksettu enää käydä  muualla kuin Nando'sissa illallisella. 

Sunnuntaina suomiporukat pääsi ensitöikseen ihmettelemään englantilaista aamiaista ja sivelemään paahtoleivälle hilloa. Huoneesta luopumisen jälkeen siirryttiin nähtävyyksien pariin. Aloitettiin tour ajelemalla Waterloon asemalle, josta oli kätevä käydä ihastelemassa London Eye, Big Ben ja Westminster Abbey. Sen jälkeen matkalaiset jaksoi kävellä vielä Green Parkin läpi Buckinghamin palatsille ja Hyde Parkin kulmille, josta siirryttiin toistamiseen Oxford Streetin ihmispaljouteen.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että itse opas got a bit carried away Forever 21:ssa, jossa en ollut sitten kesän päässyt vierailemaan, ja missattiin hyvästä yrityksestä huolimatta Oxfordiin suuntaava bussi. No, ei me oltaisi ehditty pysäkille ajoissa, vaikka olisi lähdetty tunti aiemmin, kun lähimmällä metroasemalla oli jotain huoltotöitä, joiden takia sieltä ei päässytkään ulos niin yksinkertaisesti kuin olin suunnitellut. Raahattiin sitten laukkuja edestakaisin lähikatuja oikopolkua etsiessä, mutta lopulta ei auttanut muu kuin kiertää pidemmän kautta. 

Onneksi päästiin kuitenkin seuraavaan bussiin ja oltiin perillä Abingdonissa vain tunti etukäteen ajateltua aikaa myöhemmin. Ja ei herran jumala sitä mun ahdistuneisuustasoa, kun Englannin ja Suomen perheet kohtasi toisensa! Tuntui ihan siltä kuin oisin tuonut seurustelukumppanini ekaa kertaa hosteille näytille... Luojan kiitos äiti ei nolannut mua kovin pahasti ja selvisin illasta viinilasillisten voimin.

Maanantaina heräilin itse pirteänä töihin ja vieraat nousi ylös vasta, kun hostit oli töissä ja lapsukaiset koulussa. Laittautumisten jälkeen äiti ja sisko sai nähdä Lontoon ihmeiden jälkeen perienglantilaisen pikkukaupungin, kun esittelin niille rakasta Abingdonia. Oxfordissakin ehdittiin käydä, tosin nähtävyydet jäi vähemmälle, kun oli, yllätys yllätys, sadepäivä. Käytiin me kuitenkin Westgaten kauppakeskuksessa, Poundlandissa ja bussiasemalla, että porukat osaisi seuraavana aamuna matkustaa lentokentälle ilman mun apua.

Kolmelta hain tuttuun tapaan lapset. Tuntui oudolta, kun läksyjä tehdessä omat oikeat perheenjäsenet istui myös kettiössä. En edes osannut huomioida niitä juuri mitenkään vaan saivat itse yrittää näyttää vähän vähemmän eksyneiltä. Lapset vierasti myös uusia ihmisiä, mistä olin salaa mielissäni. Samasta pisteestähän sitä itsekin lähdettiin liikkeelle, ja nyt lapset turvasikin uudessa tilanteessa muhun.

Illaksi oltiin varattu pöytä Nags Headiin, joten mun ei tarvinnut alkaa kokiksi seitsemälle ihmiselle. Aika kiusallista oli edelleen olla samassa tilassa molempien perheiden kanssa, mutta sainpahan syödä pitkästä aikaa fish & chipsit, joita olin himoinnut selittämättömästi varmaan kuukauden päivät. Järjettömän annoksen viimeisteltyäni olin kyllä sitä mieltä, etten syö niitä taas ihan vähään aikaan. Aikaisin tiistaiaamusta vieraat lähti sinne minne ne kuului, ja minä sain palata tavallisten arkiaskareiden pariin ja hengittää taas vähän vapautuneemmin.

Jäi kyllä aika omituiset jälkitunnelmat tuosta vierailusta. Viimeiset pari päivää oon jotenkin ollut taas enemmän se ihminen, joka olin tänne tullessani. Eli pessimistinen, ailahteleva, hermostunut, äkäinen 24/7 ja liian ankara itseäni kohtaan. Toivottavasti oon taas pian se rennompi ja itsevarmempi tyyppi, joka ei murehdi turhia makkaroiden kypsyysasteesta, nauraa ääneen hostpojan letkautuksille, toivottaa automaattisesti kaupan tädeille hyvät päivänjatkot ja on edelleen joka päivä käsittämättömän kiitollinen ja onnellinen tästä mahdollisuudesta.

Math, science, history, unraveling the mysteries, that all started with the big bang!

Olen ollut taas olevinaan niin kiireinen, että jostain on pitänyt karsia ja se joku on sitten ollut blogi. Mutta nyt taas uusia kuulumisia. 

Viime viikolla kuljeskelin vaihteeksi vähän siellä sun täällä, kun oli niin kivat ilmat. Yhtenäkin päivänä tuli kuuma T-paidassa ja hameessa (toista on kyllä ollut tällä viikolla, heitin toissailtana villakangastakin niskaan eikä ollut yhtään liioiteltua). Nämä kuvat otin tiistaipäiväkävelyllä Thamesin vartta pitkin.

Tällaisia inspiroivia raapustuksiakin löysin vanhan rautatiesillan alta ja valehtelisin jos väittäisin, etten hymähdellyt niille, vaikka kliseisiä olivatkin.

Torstaina koitti suuri päivä. Poika oli valittu oman luokkansa edustajaksi cross country -juoksukisoihin! Perheenjäsenet oli tietenkin tervetulleita kannustamaan, mutta koska tapahtuma oli heti koulun jälkeen vanhemmat ei päässeet sitä valitettavasti katsomaan. Tytön kanssa mentiin kuitenkin paikan päälle, tosin se edellytti kovasti kammoksuvani maastopyörän kaivamista esille. Mulla on siis täällä käytettävissäni alla näkyvä menopeli, jonka oon tähän asti jättänyt mielihyvin takapihan nurkkaan. Nyt oli kuitenkin pakko vaarantaa oma henkiriepu, kun Tilsley Park, jossa kisat pidettäisiin, oli sen verran kaukana täältä meiltä.

Kävin jo päivemmällä ottamassa vähän tuntumaa uuteen ajokkiin. Ja täytyy myöntää, että oli aika kiva pyöräillä taas pitkästä aikaa! Ainakin siihen asti, kun siirryttiin pois rauhallisilta sivukujilta. Täällä Englannissa pyöräilijät joutuu usein kulkemaan muun liikenteen seassa, kun varsinaisesti pyöräilijöille tarkoitettuja teitä ei välttämättä ole. Omalle reitille sattui onneksi pitemmät pätkät pyöräteitä, mutta kyllä sitä jonkun verran pääsi autojenkin kanssa polkemaan. Yllättävän hyvin se sitten sujui, vaikka etenkin liikenneympyrät oli aika kuumottavia. Tosin inhoan niitä silloinkin, kun oon liikkeellä jalan, koska autoja tuntuu tulevan vähän joka ilmansuunnasta ja jään jumittamaan aina ties miten pitkäksi aikaa ennen kuin joku ystävällisesti viittoo mut tien yli. 

Autoja suuremmaksi vaaraksi osoittautui lopulta kuitenkin toiset pyöräilijät. Pyöräilykaistat ei ole täällä mitenkään leveydellä pilattuja, ja itsellänihän ei ole hajuakaan esimerkiksi siitä, kummalta puolelta vastaantulijoita väistetään, kun kävelenkin aina kuulemma väärällä puolella tietä. Eli kun sieltä sitten ampaisi toinen pyöräilijä en osannut muuta kuin vetää paniikissa siksakkia ja yrittää parhaani mukaan jarruttaa olemattomilla jalkajarruillani. Vähän sen toisen tanko tölväisi mun käsivartta, mutta onneksi pahimmat kolhut sai ylpeys. 

Onneksi toinen kerta meni ongelmitta. Tyttö veteli potkulaudalla vierellä, joten ei tarvinnut kantaa niin paljon huolta toisestakin henkikullasta. Ehdittiin juuri ajoissa katsomoon, kun poika kirmasi ohi vaaleat kutrit hulmuten! Okei, ei ne kyllä kauheasti hulmunneet, kun se lähinnä säästeli voimia loppukiriä varten. Mutta sadanneksi se sitten ainakin sanoi tulleensa. Tuli kyllä ihan sellainen 'ylpeä isosisko' -fiilis ja piti heti juoksun jälkeen etsiä poju, että pääsin kehumaan sen maasta taivaisiin. 

Perjantaina lapsilla ei ollut koulua opettajien koulutuspäivän takia, joten pääsin taas ylitöihin. Annoin lasten viettää lazy Fridayta ja järjestelin itse aikani kuluksi näitten tasoja, joille alati kertyvät epämääräiset tavarakasat oli jo pitempään häirinneet mun järjestelmällisyydestä nauttivaa perfektionisti-puolta. Kaikki meni hyvin siihen asti, kun käytiin ostamassa kaupasta viikonlopun herkut, ja poika olisi tietenkin halunnut alkaa tuhoamaan niitä, vaikkei oltu vielä syöty illallista. Sain siis pitkästä aikaa todistaa vanhaa kunnon 'kaikki mulle heti nyt!!' -tantrumia, jonka jälkeen oli ihan mukava lähteä perjantai-iltana koko viikonlopuksi Lontooseen. Siitä reissusta kuitenkin lisää myöhemmin.

Tällä viikolla Abingdon on ollut astetta eläväisempi, kun kaupunkiin saapui jokasyksyinen tivoli. Maanantai- ja tiistai-illat meni siis meininkiä siellä ihmetellessä, ja kuvia tuli räpsittyä sen verran, että taidan ilahduttaa teitä erillisellä postauksella siitäkin.

Mitäs muuta? Oon suunnitellut vähän ohjelmaa hyvää vauhtia lähestyvälle half-termille. Host-äiti ja lapset on lähdössä käymään Suomessa, joten mulla on koko viikko aikaa tehdä mitä mielin. Ja tällä hetkellä näyttää siltä, että tulen viettämään kotosalla ainoastaan yhden päivän lomasta. 

Ylhäällä vielä syy "kiireisyyteeni". Täällä tulee yhdeltä kanavalta Big Bang Theorya aina sopivasti illallisaikaan, jolle naureskellaan aina host-isän samalla kun lapset on käärmeissään siitä, ettei ne saa katsoa musiikkikanavaa. Sain itse asiassa jo ihan ekoina viikkoinani täällä host-isältä linkin, jonka takaa löytyy kaikki seasonit. Erehdyin avaamaan sen kuitenkin vasta viime viikolla, jonka jälkeen oonkin saanut heittää hyvästit ulkoilmalle ja yöunille. Mutta tän obsessioni ansiosta selvisin suhteellisen kivuttomasti eilisestä Great British Bake Offin finaalista, ja siitä tosiasiasta, etten saa enää joka keskiviikko yrittää parhaani mukaan saada selvää, mitä kilpailijat sanoo, kun lapset pölisee vieressä kakuista ja pullista.