Happiness hit her like a train on a track.

Tänään käytiin lasten kouluun viennin jälkeen hostisän kanssa Costassa, kun sillä oli vapaapäivä töistä. Kassalla kaivoin jo kukkaroa esille, mutta kyllä mulle taas chai latte mediumit tarjottiin. Oikeastaan ainoa vaikeammin omaksuttava asia tän perheen jäseneksi tulemisessa on ollut se, ettei mun tarvitse itse maksaa kahviloissa ja ravintoloissa jos ollaan porukalla liikenteessä. Täällä kotosalla itsekseni ollessani uskallan kyllä syödä kaapeista, mutta kauppareissuilla en kehtaa pyytää itselleni mitään jogurttia kummempaa. Mutta enköhän ajan myötä tässäkin asiassa rohkaistu, kun ei täällä pelkällä pyhällä hengelläkään loputtomiin pärjää.

Kotitöiden suhteen mulla oli tänään aika kevyt päivä (pohjakerroksen raivailua), mutta oon tykännyt aikani kuluksi tehdä joka päivä vähän enemmän kuin pyydetään ja kompensoida kehitysasteella olevia kokkailutaitojani. Nytkin sitten imuroin ja pyyhin pölyt. Varmasti into tähänkin jossain vaiheessa hiipuu, mutta nyt nää on kyllä olleet iloisia, kun perheessä on joku, joka tykkää pitää paikat siistinä. Näistä kukaan ei ole oikein siivousihmisiä.

Tänään saapui myös kirjastokortti, jonka tilasin tässä joku päivä. Oon kuullut, että ainakin Lontoossa tällaisen hankkiminen voi osoittautua kovinkin hankalaksi. Vaaditaan englantilaista tiliä sun muuta, mutta itse sain hommattua omani vaikeuksitta netistä. Kortti käy kaikkiin Oxfordshiren kirjastoihin, mikä onkin ihan hyvä, kun tuli tänään Abingdonin kirjastossa käydessä todettua, ettei siellä kovin kummoiset valikoimat ole.

Lapset pääsi alkavan kesäloman kunniaksi jo yhdeltä koulusta. Oltiin sovittu aiemmin viikolla, että poika menisi playdeiteille kaverinsa luo ja tyttö puolestaan toisi ystävänsä meille. Yllä näkyvän muistilapun poika kirjoitti mulle aamulla. Nerf on sellainen lelupyssy, joka mun piti muistaa tuoda koululle päivän päätteeksi. 

Tytöt osasi olla nätisti keskenään, joten mulla oli helppo päivä. Vietin aikaa muun muassa nimeämällä takapihan lammikon kultakalat. Nyt ne on Gold ja Fish, hih. 

Kaverin lähdettyä tyttö kysyi kauhulla odotetun kysymyksen että mitäs sitten tehtäisiin. En ole kauhean hyvä keksimään lapsille tekemistä, vaikka oonkin etukäteen kerännyt listaa kaikenlaisista ideoista, mitä löysin netistä. Eli innolla odottelen ensi viikkoa, kun pitää olla keksimässä näille tekemistä heti aamusta lähtien... Onneksi tällä kertaa kuitenkin välähti ja ehdotin, että tyttö opettaisi mua punomaan rannekkeen sellaisista pikku kumilenksuista, kun se on tosi taitava käsistään. Eilenkin kontaktoi jonkun monisteen paljon paremmin, kun mitä oon ikinä osannut koulukirjojani päällystää. Käytiin Poundlandista kummallekin oma pussi lenkkejä, ja pienten alkuvaikeusten jälkeen punominen sujui multakin.

Vaille viiden lähdettiin sitten hakemaan poika kotiin, ja se oli ilmeisesti vähän väsynyt, kun alkoi taas vänistä. Vaikka poika on jo 7-vuotias, se ei oikein vielä osaa ilmaista harmistustaan muuten kuin itkemällä, jolloin on vähän hankala selvittää, mikä sillä on milläkin kertaa ongelmana. Lopulta selvisi, että se oli nyt vääränlaiset housut. Oli pakko saada laittaa vesileikeissä kastuneet omat shortsit eikä kaverilta lainattuja. Juttelin vähän tämän kaverin perheen kanssa sillä aikaa, kun poika vaihtoi vaatteita, ja yllätyin kun ne kehui mun englantia, vaikka tuntui, että viljelinkin virheitä taas vähän sinne sun tänne.

Kotona poika oli onneksi jo paremmalla tuulella ja saatoin rauhassa alkaa ruuanlaittoon. Tänään vuorossa oli risotto ja jouduin taas pärjäämään ilman kunnon ohjetta, kun en sellasta löytänyt. Lopputulos valmistui kuitenkin ihan ajallaan, ja vaikka en oikein hallinnutkaan maustamista, ei se ihan syömäkelvotonta ollut. Jotenkin en tällä kertaa edes hermoillut kokkailua niin hirveästi sen yhden onnistuneen kokemuksen jälkeen. Ensi viikolla voisin vaikka uskaltautua leipomaankin jotain.

Hostisä oli aiemmin päivällä lähtenyt parin yön reissulle Portsmouthiin tapaamaan tuttujaan, joten illallispöydässä oltiin nyt vain minä, lapset ja hostäiti. Oon ollut vähän rennompi tuon isän kanssa, kun sitä näkee enemmän aamuisinkin. Nyt juttelin kuitenkin varsin vilkkaasti perheen äidinkin kanssa, mikä saattoi tosin johtua ruokajuoman alkoholipitoisuudesta. 

Ruuan jälkeen lähdettiin lasten kesäloman alkujen kunniaksi jäätelölle, josta jatkettiin leikkipuistoon. Leikin lasten kanssa niitten kehittelemää kiipeilytelinehippaa, ja hostäitikin pääsi näkemään paremmin millaisissa väleissä ollaan lasten kanssa näin viikon tuntemisen jälkeen. 

Ihan uskomatonta ajatella, että vasta viikko sitten astelin sisään näitten mintunvihreästä ovesta. Oon kotiutunut paremmin kuin osasin odottaakaan. Oman perheen kanssa en ole ollut mitenkään erityisen läheinen moneen moneen vuoteen jos ikinä, mutta täällä oon tykännyt viettää aikaa muuallakin kuin koneella omassa huoneessani. Kivaa!

You gotta show the world that something good can work, and it can work for you.

En eilen kirjoitellut mitään tänne blogiin, kun ei sattunut oikeastaan mitään sen ihmeellisempää. Päivän askareet (kaupassa käynti ja vessojen pesu, jee) tehtyäni lueskelin lähinnä löytämiäni matkaoppaita. Toivon, että pääsisin tän au pair -vuoteni aikana näkemään mahdollisimman paljon Iso-Britanniaa, ja mulla onkin yksi lähemmäs kymmensivuinen word-asiakirja täynnä matkasuunnitelmia, joista toivottavasti edes osa toteutuu.

Lapsien kanssa olin eilen aika vähän, kun ajatukset oli lähinnä vastassa olevassa ruuanlaittokoettelemuksessa. Onneksi nuo tuntuu viihtyvän vähän turhankin hyvin iPadeillaan. Tein siis sitä makaronilaatikkoa ja kahteen eri vuokaan, kun perheen isällä on keliakia. Ainesosia jouduin laittamaan vähän summa mutikassa, kun ei ollut kunnon ohjetta enkä löytänyt edes desin mittaa. Onneksi ne tuntui osuneen aika lailla kohdilleen. Kaikki otti lisää ja itsekin söin, vaikka inhoan jauhelihaa. Eli ilman itkuja selvittiin tällä kertaa, hyvä minä! 

Illalla mulla oli vielä sen verran virtaa, että lähdin ensi kertaa juoksulenkille täällä! Abingdonissa järjestetään joka lauantai sellainen vapaaehtoistapahtuma Park Run, jossa pääsee juoksemaan kilpaa kelloa vastaan. Kävin juoksemassa osan reitistä, ja saas nähdä josko joku lauantaiaamu uskaltautuisin mukaan varsinaiseen tapahtumaankin.

Tänä aamuna poika nousi ilmeisesti väärällä jalalla ja kimpaantui ensin siitä, kun ei saanut kaakaota ja heitti sen jälkeen kunnon tantrumit, koska olin ehtinyt laittaa sille leivän paahtimeen, vaikka nuori herra olisi halunnut tehdä sen tänään ihan itse. Hostisän piti sitten lopulta viedä se pyörällä kouluun, ettei myöhästyttäisi. Lepuutin hermojani menemällä kotiin vähän pitempää reittiä puiston läpi.

Mulle ei oltu annettu mitään tehtäviä tälle päivälle, joten suuntasin kohti Oxfordia. 8 mailin bussimatkan sinne pitäisi tavallisesti kestää parikymmentä minuuttia, mutta nyt siihen meni melkein tunti. Liikenne on täällä tosi vilkasta enkä ihmettele yhtään, miksi hostäitikin kulkee 15 kilometrin työmatkansa mieluummin pyörällä. Mutta mikäs siinä ensimmäistä kertaa double-deckerin yläkerrassa istuskellessa.

Oxfordissa silmiin sattui nopeasti Alice's Shop, jossa olinkin kovasti halunnut käydä. Minuutin ehdin rauhassa ihastella valikoimaa, kun japsituristit hyökkäsi kameroineen kauppaan, ja katsoin parhaaksi poistua vain kahdeksan puntaa köyhempänä ja yksi uusi avainkaulakoru mukanani.

Seuraavaksi käväisin Primarkissa, jonne olin kaipaillut viime Lontoon reissusta lähtien. Tarkoitus oli ostaa vaan juoksushortsit, mutta ison paperkassinhan kanssa sieltä taas poistuttiin...

Puoli kahdeltatoista olin sopinut tapaavani Oxfordissa au pairina olevan Francescan, jonka olin bongannut yhdestä facebook-ryhmästä. Tavattiinkin sitten yllä olevassa kuvassa näkyvän Carfax Towerin luona, ja Francesca lähti esittelemään mulle paikkoja. Jännitin etukäteen sitä, miten osaisin kommunikoida englanniksi, kun oon nyt täällä ollessani käyttänyt kieltä lähinnä kassoilla ja perhetuttuja tervehtiessä, mutta turhaanpa huolehdin taas. Francescalla oli varsin selkeä amerikan aksentti, kun se oli aiemmin ollut siellä vaihto-oppilaana, ja ymmärrettiin toisiamme vaikeuksitta. 

Oltaisiin haluttu vierailla yhdessä collegessa, jota on käytetty Harry Potter -elokuvienkin kuvauksissa, mutta juuri se halli, mikä oltaisiin haluttu nähdä, oli sillä hetkellä suljettuna. Mentiinkin sitten vaan sinne lounaalle yhteen thai-ravintolaan. En ole ollenkaan tottunut käymään ravintoloissa, joten tää oli taas ihan uusi kokemus, mutta hyvä oli se kana-annos, jonka päädyin hartaan pohdinnan jälkeen valitsemaan. 

Syötyämme meillä oli vielä melkein pari tuntia aikaa, joten lähdettiin Francescan kanssa shoppailukierrokselle. Oxfordissa olikin laaja tarjonta liikkeitä joka lähtöön. Lisäksi siellä oli paljon enemmän väkijoukkoa kuin oli kuvitellut. Tai sitten oon vaan tottunut huomattavasti rauhallisempaan Abingdoniin. Rakennuksia sun muita en kauheasti ehtinyt vielä nähdä, mutta lauantaina sovittiin Francescan kanssa, että käydään sightseeingaamassa se college. Olin kyllä yllättynyt, että löysin täältä kaverin näinkin nopeasti, kun en todellakaan ole mikään maailman sosiaalisin ihminen. Tällä italiattarella kuitenkin onneksi juttua riitti munkin edestä, ja ootan jo innolla ensi viikonloppua!

Kahden jälkeen mun piti linja-autoilla itseni hakemaan lapsia koulusta. Poikaa edelleen vähän kiukutti, mutta annoin sen nyt valmistaa välipalansa itse, josta se vähän leppyi. Koska oli taas kunnon hellepäivä tyttö halusi uimaan, ja sain houkuteltua pojankin mukaan suht kivuttomasti. Mentiin sellaisellle ulkouima-altaalle, ja pääsin itsekin uimaan, kun alle 8-vuotiaat lapset tarvitsi valvojan mukaan. Molemmilla lapsilla tuntui olevan ihan hauskaa, ja poikakin unohti harmistuksensa ja innostui kotimatkalla kyselemään yksityiskohtaisesti mun tomaattiallergiasta.

Kaiken kaikkiaan oli ehkä mukavin päivä täällä tähän mennessä eikä tarvinnut ruuanlaitostakaan stressata, kun lämmitettiin eilisiä laatikoita. Illallispöydässäkin oli tosi vapautunut tunnelma, ja jäin mielelläni vielä tiskaamaan astiat ennen omaan kerrokseeni siirtymistä. 

Tässä kuvassa vielä suosikit jutuista, jotka ostin tänään. Oli kyllä sen verran holtitonta tuo rahan käyttö, että pitää varmaan alkaa pitää jonkin sortin tilikirjaa, jos mielin vielä sitä matkusteluakin täällä tehdä...

Cause you had a bad day, you're taking one down, you sing a sad song just to turn it around.

Toinen päivä au pairin arkea takana ja tänään tuli vastaan sitten vähän hankalampikin tilanne. Alkupäivä lähti kuitenkin käyntiin oikein hyvin, lasten kouluun viennin jälkeen mulla oli ohjelmassa imurointia, joka sujuikin niin sukkelaan, että päätin järjestellä lasten huoneen siinä sivussa.

Sen jälkeen istahdin vähäksi aikaa koneelle, tilailin kirjastokortin, tutkailin bussireittejä ja tein vähän suunnitelmia viikonlopulle. Viestiteltiin myös yhden Oxfordissa au pairina olevan tytön kanssa, ja sovittiin tapaavamme torstaina lounaan merkeissä.

Tämän jälkeen mulla oli jäljellä edelleen sen verran aikaa, että ehdin käväistä Abingdon County Hall Museumissa. Siellä olikin jos jonkinlaista kirstua ja teräskuppia. 

Sisäänpääsy tuonne oli ilmainen, niin kuin brittiläisissä museoissa usein on, mutta siellä oli tarjolla myös kaksi puntaa maksava mahdollisuus päästä katselemaan kaupunkia kattotasanteelta käsin. Päätin tarttua mahdollisuuteen enkä joutunut pettymään. Uskomatonta että mä ihan virallisesti asun nyt tällaisessa paikassa!

Päivä oli varsin lämmin (joka päivä mun täällä oleskelun ajan on ollut hellettä, missä ne kuuluisat sateet viipyy?), ja lapset halusi taas mennä suihkulähteille. Ehdittiin olla siellä puolisen tuntia ennen kuin täytyi joutua laittamaan ruokaa. Olin jo aiemmin päivällä kuorinut ja pilkkonut juurekset ja perunat keittoon, joten sen piti valmistua ihan ripeästi, mutta jotenkin siinä kuitenkin kesti pitempään, kuin olin olettanut, ja vanhemmat ehti tulla kotiin kun kattila ollessa vielä tulilla.

Oon tosi epävarma kokkailujeni suhteen, minkä vuoksi mainitsinkin epäröimättä ruuanlaiton hostäidin aiemmin kysyessä, mikä tulisi mun mielestä olemaan vaikeinta tässä hommassa. Ja ihan oikein taisin arvioida. En tiedä, mikä siinä tilanteessa sitten oli mulle liikaa. Sekö etten ollut ajallaan valmis vai epävarmuus ainesten kypsyydestä ja mausta vaiko taustalla koko ajan painava univelka. Joka tapauksessa purskahdin itkuun siinä padan äärellä, kun hostäiti tuli katsomaan joko olisi valmista.

Perimmäisenä syynä siihen oli varmaan se, kun haluaisin tietty olla niin hyvä au pair kuin mahdollista, koska tää perhe on kuitenkin valinnut mut sieltä monien varmasti paljon parempienkin vaihtoehtojen joukosta. Pelkään, että mut potkitaan ulos täältä heti, jos joku ei mene ihan nappiin ja sitä en todellakaan halua, kun mulla on ollut täällä niin hyvä olla ja oon jo kovin ihastunut Abingdoniin ja lapsiin. 

Juteltiin tästä hostäidin kanssa ja se kyllä lupasi, että keksitään joku ratkaisu niin, että mulla on jatkossakin kiva olla täällä. Hitto kun vihaan aina aluksi kaikkea, mitä en osaa kunnolla. Mutta en tahdo olla näille enemmän haitaksi kuin hyödyksi, joten on vaan pakko poistua mukavuusalueelta. Huomenna siis uusi yritys ja vuorossa makaronilaatikko. Eikä se keittokaan sitten edes syömäkelvotonta ollut, vaan tyttökin halusi ottaa santsikulhollisen.