Woke up in London yesterday, found myself in the city near Piccadilly.

Nyt olisikin sitten jo London day 3:sen aika! Tästä päivästä eteenpäin sää oli melkein koko matkan ajan epätavallisen hyvä, joten saatoin aloittaa turistikohteilla ravaamisen. Lisäksi olin yön aikana parantunut mystisesti flunssastani, mutta kävin silti aamulla apteekista paketin särkylääkkeitä. Ja rakkolaastareita, koska jalat ei tosiaan tykänneet kauheasti päivät pitkät kävelystä. 

Ostin M&S:sta vähän aamupalaa ja päätin mennä syömään ne johonkin puistoon. Leicester Square oli mukavan lähellä Piccadilly Circusta, jossa olin ajatellut turisteilla ensin, joten metroilin itseni sinne. Kyseinen paikka ei ollut mitenkään erityisen loistelias, mutta oli sinne keskelle puistoa pystytetty Shakespearea esittävä patsas. Patsasta oli lisäkseni tullut silmäilemään ankka, joka näytti kieltämättä vähän väärään paikkaan eksyneeltä tuolla jalustalla tepastellessaan.

Tässä ammattimaisesti sommitellussa kuvassa näkyy nauttimani aamiainen. En olisi uskonut, että tuo muffinssi voisi olla niinkin täyttävä kuin se sitten oli. Ja noita hedelmärasioita söin varmaan lähemmäs kymmenen reissuni aikana. Eri vaihtoehtoja löytyi monia, ja niissä oli hyviä 'osta kolme maksa kaksi' -tarjouksia, minkä lisäksi ne toi edes vähän terveellisten elämäntapojen kaikua mun ruokapolitiikkaan.

Seuraavaksi suuntasin sinne Piccadilly Circukselle. Ekana vastassa oli hulppea hevosmonumentti ja heti toisena hyväntekeväisyystyöntekijä, joka oli taktisesti sijoittunut rahastamaan turisteja. Kyllä se multakin muutaman punnan sai.

On vähän hassua, että ihmiset tulee tuonne oikein tarkoituksella ottamaan kuvia Samsung-logosta mainostaululla, mutta mikäpä minä olen kummastelemaan, kun itsekin siitä pari kuvaa nappasin.

Pian jatkoin matkaa Waterloon metroasemalle, joka sijaitsi ihan London Eyen tuntumassa. Se oli kohteita, joille ei ollut vaikeuksia löytää. Kävin loppuviikosta kauempana keskustasta pohjois-Lontoossa ja maailmanpyörän saattoi nähdä selvästi sieltäkin mäen päältä.

Olin jo etukäteen päättänyt, että en nyt lähde tuonne jonottamaan, ja siinä olisikin saattanut mennä muutama tovi ihmismäärästä päätellen. Jääköön se elämys toiseen kertaan, jos joskus näen sen välttämättömäksi kokea.

London Eyelta olikin sitten luontevaa jatkaa kohti parlamenttitaloa ja Big Beniä.

Räpsin kuvia kuvien perään. Tämä on otettu Westminster Bridgeltä. Aika kirkkaalta näyttää Thamesin vesi tässä, mutta totuus oli vähän toinen. 

Ja siinähän se kuuluisa kellotorni on! Olisin niin halunnut ottaa coolin selfien sen kanssa, mutta jostain syystä nolotti alkaa kuvailla potrettikuvia keskellä turistien tehokkasti tukkimaa siltaa. Mutta oli se hieno. Meinasin kävellä ties miten monen vastaantulijan päälle, kun oli pakko koko ajan tähystellä yläilmoihin.

Parin sadan metrin päässä Big Beniltä sijaitsi Westminster Abbey, joka oli yksi niistä harvoista nähtävyyksistä, joiden näkemisestä maksoinkin jotain. Adult ticket oli suolaiset £18 eli sellaiset reilut 22 euroa. Siitä huolimatta halusin ehdottamasti käydä tuolla. En ole varma, oliko se nyt ihan koko rahan arvoista, mutta oli Abbey kyllä näkemisen arvoinen, sitä ei käy kieltäminen.

Westminster Abbey on siis pääasiassa goottilaistyyliin rakennettu kirkko, joka on edelleen Iso-Britannian merkittävimpiä uskonnollisia rakennuksia. Itsehän en ole missään määrin uskonnollinen, mutta historialliset ja esteettiset rakennukset kiinnostaa aina. Abbeyssä on aikojen saatossa pidetty muun muassa häitä ja kruunajaisia, ja siellä oli esilläkin yksi valtaistuin, jota on käytetty kyseisissä menoissa aina 1300-luvulta lähtien. 

Vielä tunnetumpi Abbey on kuitenkin kuninkaallisten ja muiden kansallisesti merkittävinä pidettyjen henkilöiden hautapaikkana. Runoilijoiden nurkkauksessa näin esimerkiksi Charles Dickensin haudan. Vanhimmat lepopaikat oli keskiajalta, jonka takia kaverruksissa luki usein vanhanomaisesti "he dyed" ja "here lyes".  

Useimmat nimet hautakivissä oli itselleni vieraita, koska Brittein saarten historia ei ole ihan vahvinta osa-aluettani. Tuolla oli tarjolla sellaisia kuuntelukojeita, joilla sai kuitenkin lisää faktaa haudatuista. Lisäksi siellä oli saatavilla lisähintaan myös varsinaisia oppaan pitämiä kierroksia. Pysähtelin aina välillä hämysti yhden ryhmän viereen kuuntelemaan selostuksia, jotka tuntui olevan ihan mielenkiintoisia.

Koska Abbey on edelleen aktiivisesti toiminnassa ja siellä järjestetään hartauksia päivittäin, kirkossa vieraillessaan ei saanut käytää liian paljastavia vaatteita ja puhelimien piti olla suljettuina. Lisäksi valokuvaus oli kielletty kaikkialla muualla paitsi Cloisterseissa (yläpuolella oleva kuva) ja College Gardenissa.

Tämä kuva on otettu Little Cloisterista. 

Nämä lasimaalaukset puolestaan löytyi the Chapter Housesta.

Ikkunamaalauksien aiheina oli lähinnä vaakunat ja maailmanloppu.

Westminster Abbey -vierailun jälkeen lähdin vielä katselemaan keskustan puistoja. Ensimmäisenä oli St James's Park, joka on vanhin Lontoon kuninkaallisista puistoista. Siellä pääsinkin näkemään vaikka minkälaista siivekästä, eikä se aamupalalla tapaamani ankkakaan tuntunut sen jälkeen niin erikoiselta suurkaupungin asukkaalta.

Mulle ei oikein selvinnyt mitä lintuja nämä oli. Tiedän kyllä, että niitten englanninkielinen nimi on 'crow', mikä suomennetaan yleensä varikseksi, mutta eihän meidän varikset ole noin tummia? 

Seuraavaan puistoon siirtyessäni kävin poikkeamassa Buckinghamin palatsilla, josta otetut kuvat ei kuitenkaan olleet julkaisukelpoisia. Lisäksi osuin katsomaan ilmeisesti jonkin sotilassoittokunnan marssiesityksen. 

Green Park oli... no vihreä. Siellä ei juuri eläinasukkaita näkynyt.

Hyde Parkissa puolestaan (joka oli keskustan puistoista suurin ja hienoin) oli hurjasti elukoita, esimerkiksi tämä superkesy orava.

Hyde Parkin läpi virtaavassa Serpentine-järvessä ui uljaita joutsenia, joita olisin voinut katsella vaikka koko päivän. Lisäksi siellä oli tarjolla veneajelua, tenniksen peluuta, ratsastusta, monia muistomerkkisuihkulähteitä ja Kensingtonin puutarhat. Niistä kuitenkin lisää seuraavassa postauksessa, koska mun kamerasta loppui tämän kuvan jälkeen akku, ja jalatkin huusi hoosiannaa siihen malliin, että oli aika palata hotellille. 

Mind the gap !

Ja täältä tulee London day 2! Tälle päivälle oli luvattu eniten sateita tuolla oleskeluni aikana, joten päätin pyhittää sen shoppailulle. Sitä ennen ajattelin kuitenkin, että voisi olla ihan viisasta käydä jossain aamupalalla, kun yöpymispaikkani ei mitään ruokailuja tarjonnut. Olin eilisellä Bloomsbury-iltakävelylläni nähnyt ohimennen yhden kivan näköisen kahvilan, josta sai myös aamiaista, joten suuntasin sinne.

Kyseessä oli Lumen Café, joka sijaitsi itse asiassa suht modernissa kirkossa. Tilasin jotain niinkin ihmeellistä kuin teetä ja puuroa kuivatuilla hedelmillä. Tunnelma paikassa oli varsin rauhaisa, itseni lisäksi vain yhdessä pöydässä istui pari asiakasta. Vaikka monia asioita tykkäänkin tehdä yksin, ei yksin syöminen ole yksi niistä. Niinpä tuo jäi ainoaksi kerraksi kun varsinaisesti tilasin ruokaa, vaikka ihan kiva kokemus olikin.

Tämän jälkeen metroilin itseni Oxford Streetille, jonka varrelta löytyi pitkälti kaikki kaupat, joissa tahdoin käydä. Metrolla matkustaminen kävi jo melkein kuin Londonerilta konsanaan, riitti kun muisti seistä tunneliin vievissä liukuportaissa oikealla puolella, että kiireiset pääsi ohi vasemmalta eikä vaunussa istunut priority-paikoille, jos muualla oli tilaa. Ja sitten piti tietysti tietää, mikä linja vei minnekin ja kummalta laiturilta lähti juna haluttuun suuntaan. Tämä oli kuitenkin tehty hyvin helpoksi ja niitä metrokarttoja oli tällätty aina paikkoihin, joissa oli mahdollisuus joutua harhateille. Itse olen erinomainen sotkeutuja tällaisissa asioissa, mutta jotain julkisten käytön yksinkertaisuudesta kertonee se, etten koko reissun aikana noussut kertaakaan väärään junaan.

Lähes kaikilla linjoilla tuli viikon aikana kuljettua, joillakin niin usein, että asemien järjestyksen oppi ulkoa. Olin aika vaikuttunut siitä, miten hyvin organisoitua julkinen liikenne oli. Metrolla pääsi tarpeeksi lähelle kaikkia paikkoja, joissa halusin käydä ja pisin aika, minkä jouduin junaa odottelemaan taisi olla sen 7 minuuttia. Myöhästyksiä ei omalle kohdalleni juuri sattunut ja muutamaan otteeseen osuin metroasemalle ruuhka-aikaankin, mutta kyllä siellä vaunuissa aina tilaa riitti.

Mutta nyt takaisin Oxford Streetille. Olin jo etukäteen laatinut listan kaupoista, joissa halusin käydä. Se sisälsi muun muassa Primarkin, Forever 21:n, New Lookin, Dorothy Perkinsin ja Miss Selfridgen. Lisäksi astelin sisään kaikkiin kauppoihin, jotka vaan herätti mielenkiinnon. Parin tunnin jälkeen ostoskasseja olikin jo kertynyt sen verran, että oli pakko käydä heittämässä osa hotellille, kun loppui kädet kesken.

Vaatekauppojen myyjät oli huomattavasti jäyhempiä kuin esimerkiksi ruokakaupoissa, joissa kaikki asiakaspalvelijat oli aina melkeinpä yliystävällisiä. Tietysti tuollakin oli poikkeuksia, ja jos joutui jonottamaan vähänkin pidempään siitä muistettiin aina kiittää, mikä oli mun mielestä vähän hassua. Odottamaan joutui kuitenkin aina korkeintaan viisi minuuttia. Mutta Lontoossa oli kyllä koko ajan sellainen tietty kiireen tuntu, joten paikallisille se viisi minuuttia saa varmaan vähän eri mittasuhteet.

Haluamani kaupat kierrettyäni olinkin sitten niin poikki, etten jaksanut tehdä enää muuta kuin tuijotella telkkaria hotellilla ja yrittää päästä ajan tasalle siitä, mitä internetissä oli viime päivinä tapahtunut. Mun flunssa oli pahimmillaan tänä päivänä ja oisin halunnut käydä Bootsista (= paikallisesta apteekista) jotain troppeja, mutta siinä sängyssä oli niin kiva lahnailla kaiken sen kävelyn jälkeen, etten millään jaksanut. UK:ssa oli kyllä hyvä, kun kello oli kaksi tuntia jäljessä Suomen aikaa, mikä on aika lailla se aika, jonka mun sisäinen kello normaalisti jätättää. Niinpä nukahdin jo heti yhdentoista jälkeen, vaikka TV:stä oliskin tullut joku hauska taikuriohjelma, jonka oisin halunnut katsoa loppuun, jos silmät vaan olis pysyneet auki.

The best way to make your dreams come true is to wake up.

Mua Instagrammissa seurailevat (nimimerkki kuvailevainen, no promo) tietääkin jo, missä vietin viime viikon. Aloitin Lontoon matkan varsinaisen suunnittelun keväällä 2013, mutta unelma tän kaupungin kaduilla vaeltelusta on elänyt mielessä jo useamman vuoden. Ja voin sanoa, että Lontoo kyllä lunasti kaikki odotukset ja vielä enemmän. Mulla on 16 gigan muistikortti täynnä kuvia ja videoita, joiden parhaimmistoa ajattelin nyt jakaa täällä blogin puolella yhdessä pienten matkakertomusten kanssa. Ja ettei tästä nyt ihan kilometripostausta tule, käsittelen joka päivän erikseen. Pitemmittä prologeitta day 1, here we go! 

Junailin itseni Helsinkiin maanantai-iltana ja yövyin isoisäni luona, joka asuu lähellä Tikkurilan juna-asemaa. Innostukseltani en saanut nukuttua tuntia kauempaa, ja viideltä aamulla piti joka tapauksessa suunnata jo kohti lentokenttää. Halusin olla suhteellisen ajoissa, kun olen viimeksi matkustanut lentäen yli 6 vuotta sitten ja systeemit tunnetusti muuttuu hurjaa vauhtia enkä ollut varma, miten kauan siellä oikein menisi. 

Lähtöselvityksen olinkin jo tehnyt netissä, mutta matkalaukkua jättäessäni jouduin käyttämään automaattia, joka oli varmaan koko reissun vaikein juttu (miten joku osaa kiinnittää sen helvetin tarran oikein?!) ja jossain vaiheessa oli jotain kasvojentunnistustakin. Turvatarkastus oli tosi nopea eikä mun käsimatkatavaroissa ollut mitään ihmeellisyyksiä piilolinssinesteitä lukuun ottamatta, jotka sain nekin rauhassa raahata mukanani.

Portti avattiin puoli kahdeksan maissa ja koneessa selvisi, että mulla oli oikea unelmapaikka kahden varsin kookkaan miekkosen välissä. Nousu vähän hermostutti, ei siksi, että oisin pelännyt lentämistä, vaan lähinnä jännitin, mitä mieltä mun korvat olis paineen vaihteluista. Viime kerralla nousut ja laskut teki nimittäin aika kipeetä, mutta turhaanpa jännitin, sillä nyt kaikki sujui oikein hyvin. Kun noustiin pilvien yläpuolelle mulle tuli mieleen sanonta "the world is your oyster", joka kuvasi osuvasti sen hetken fiiliksiä. Taisin vasta tässä vaiheessa tajuta, että hei, tässä ollaan nyt oikeasti omin päin matkalla kohti vierasta maata.

Kone laskeutui Heathrown lentokentälle kello yhdeksän maissa paikallista aikaa. Virnuilin kuin idiootti koko matkan terminaalista baggage reclaimiin, olinhan nyt ihan virallisesti Brittein ihmemaassa. Matkalaukku tuli onneksi turvallisesti perille ja saatoin alkaa etsiskellä metroasemaa. Vaikka Heathrow onkin maailman kolmanneksi suurin lentokenttä, siellä oli mun mielestä paljon helpompi löytää paikasta toiseen kuin Helsinki-Vantaan kentällä. 

Pian olikin seuraavan koitoksen aika, the tube. Etukäteen olin päätynyt tilaamaan Travel Cardin, joka oli hintavertailussani osoittautunut edullisemmaksi kuin Oyster kaikilla zoneilla. Epäröiden lähestyin porttia ja kokeiltuani korttia ensin väärään lukijaan tajusin sujauttaa sen oikeaan paikkaan, ja niin sitä vaan päästiin maan alle. Heathrown asemalla on onneksi vain se yksi linja, joten vielä ei tarvinnut huolehtia kuin oikeaan suuntaan lähtevän junan valinnasta, joka sujui hyvin yksinkertaisesti muiden matkalaukkuihmisten esimerkkiä seuratessa.

Maan alla matkustaminen tuntui vähän junan ja linja-auton yhdistelmältä. Tai sellaiselta tivolin possujunalta poikkeuksena vaan, että metro kulki noin 20 kertaa nopeammin. Ja lämmintähän siellä oli, vaikkei ihmisiä ollut vaunuissa ruuhkaksi asti. Matka King's Cross St Pancrassille, joka oli hotelliani lähin asema, kesti reilut 45 minuuttia. Tuo kyseinen asema oli kyllä ehdoton suosikkini. Ensinnäkin sieltä lähti kivasti 5 eri linjaa, ja toiseksi se oli vielä tosi upea näky. Voin paljastaa, että otin tuosta kellotornista häpeilemättä kuvan joka aamu ohi kulkiessani.

Kun kapusin ylös metrotunnelin portaita mua oli vastassa meri-ilmastolle hyvin tyypillinen sää eli satoi kissoja ja koiria. Hotellin check in time oli vasta 14:00, joten mulla oli muutama tunti kulutettavana johonkin, mitä pystyin tekemään laukkujeni kanssa. Tutustuin sitten King's Crossin juna-asemaan, joka oli siinä ihan metroaseman yhteydessä. 

Ostin itselleni vähän suuhunpantavaa ja pääsin varsinaisesti käyttämään kieltä kassasetien ja -tätien kanssa. Englanninkielentaitoni on sellaista vahvan ysin luokkaa, luen varmaan enemmän englanniksi kuin suomeksi ja viime syksyn yo-kokeisiin päntätessäni päälle jäi englanniksi ajattelu, jonka vuoksi puhun välillä hassua suomienglantisekoitusta. Olen kuitenkin tosi ujo puhumaan natiivien kanssa. Ajattelen liikaa sitä, onko se lause nyt kieliopillisesti prikulleen oikein, jolloin en uskallakaan sanoa mitään. Etenkin näinä ensimmäisinä päivinä mun sanavarasto koostuikin lähinnä lausahduksista "excuse me", "thank you sir" ja "yeah". 

Huomasin, että mulla oli välillä vaikeuksia myös kuullunymmärtämisessä. Tajusin, mitä mulle sanottiin viiden sekunnin viiveellä, mikä oli varmaan aika rasittavaa kaikkien mielestä, jotka mun kanssa yritti jotain small talkia vääntää. Lontoo on tunnetusti yksi iso kulttuurien sulatusuuni, ja kuulinkin jos jonkinlaista aksenttia. Parhaiten ymmärsin sellaisia oikein posh sounding vanhoja rouvia. Englannin lisäksi kuulin niin paljon eri kieliä, että epäilin välillä oonko enää Englannissa ollenkaan. Suomalaisiinkin tuli törmättyä joka päivä.  

Sade lakkasi kuin lakkasikin jossain välissä, ja päätin lähteä kuluttamaan viimeisen tunnin ulkona. Vähän aikaa harhailtuani löysinkin mukavan puistikon ihan parin sadan metrin päässä hotellista. Siellä sitten istuskelin ja katselin oravia ja puluja. Ja itselleni tuntemattomia puita. Ja taloja. Ja lounastaan puistonpenkeillä nauttivia ihmisiä.

Kellon lähestyessä kahta aloitin hakeutumisen kohti hotellia, ja sieltähän se löytyi muutaman mutkan kautta. Valitsin yöpymispaikakseni tosiaan Studios 2 Letin Cartwright Gardensissa, joka ei varsinaisesti ole hotelli, vaan koostuu sellaisista pikku asunnoista. Olin tsekkaillut paikkaa etukäteen Google Mapsista niin monta kertaa, että tuntui ihan epätodelliselta nähdä se nyt livenä.

Huone oli mielestäni hintaluokkaansa nähden oikein tasokas. Pienihän se oli, suihkussakin oli hyvä kun mahtui kääntymään, mutta siellä oli kaikki tarpeellinen. Muun muassa oma keittiö uuneineen, mikroineen, vedenkeittimineen ja leivänpaahtimineen, mikä oli tosi hyvä juttu, koska ruuan tilaaminen on mulle jostain syystä aina tosi hankalaa Suomessakin. Täytyy aina selvitellä kaikki menusta ruokapaikan rakennussuunnitelmaan lähtien ennen kuin uskallan mennä mihinkään. Niinpä oli hyvä, että pystyin tuolla keittelemään omia keitoksiani, etten kuollut nälkään. Ja tuo sänky, oi! Mukavin missä olen ikinä nukkunut. 

Matkaväsymys unohtui kokonaan ja päätinkin saman tien lähteä täyttämään tyhjänä ammottavaa jääkaappia. Suuntasin Sainsbury'siin, josta poimin mukaan tietty kaikkea tosi brittiläistä crumpetseistä Ribenaan. Valmistautuessani maksamaan säikähdin, kun siellä oli vaan sellaisia self service automaatteja, enkä tosiaankaan ole mikään neiti näppärä tuollaisten käytössä. Mutta onneksi oli kiva kaupan setä auttamassa, ja ostokset hoidettuani olinkin jo ihan sitä mieltä, että Suomeenkin tällaiset kiitos!

Kun jääkaapissa oli muutakin kuin valo lähdin kiertelemään Bloomsburya, joka oli siis hotelliani ympäröivä asuinalue. Olin merkinnyt karttaan etukäteen reitin, jonka varrelle osui kivasti puistoja ja hienoja rakennuksia, mutta koska mun navigointitaidot ei ole kehumisen arvoiset päädyin noudattamaan sitä asenteella sinne päin. Muutenkin oon sitä mieltä, että harhailemalla osuu usein mielenkiintoisimpiin paikkoihin, joita ei muuten olisi välttämättä tullut ikinä löytäneeksikään.

Samalla tuli myös tutustuttua paremmin liikenteen rytmiin, joka oli varsin nopeatempoinen. Etenkään taksien kuljettajat ei suhtautuneet mitenkään erityisen varovaisesti jalankulkijoihin. En kauheasti uskaltanut lähteä ylittämään teitä itsekseni, vaikka suojateiden reunassa olikin aina sellaiset "look right"- tai "look left"-opasteet, joiden ansiosta tiesi edes, minne päin tähyillä. Onneksi porukkaa riitti lähes aina ylittämään tietä samaa matkaa. Pyöräilijöiden puolesta pelkäsin kyllä ihan älyttömästi, kun ne polki täyttä häkää ihan suojattomina pahimpien ruuhkienkin keskellä.

Matkalla takaisin hotellille yksi nuori mies pysäytti mut ihan vaan sanoakseen, että olin sen mielestä very pretty. Koska mulle ei ole koskaan käynyt niin olin tietty aika puulla päähän lyöty. Kovasti se yritti mua puhua kanssaan kahville, mutta lopulta tajusi poikaparka luovuttaa. Eikä tää jäänyt edes ainoaksi kerraksi, kun joku yritti tällä reissulla iskeä mua, vaikka yritin vältellä vähänkin myöhempään ulkona liikkumista. Ei, sain hätistellä ennenkuulumattomat 5 miestä! Ei taida paikallisilla olla turhan vaativa maku, kun joka suuntaan sojottavat hiukset ja järkyttävät silmäpussit viehättää.

Vasta huoneeseen päästyäni ja paikoilleni asetuttuani huomasin, etten voinut mitenkään turhan hyvin. Olin kaivanut nenäliinapakettia taskusta pitkin päivää, mutta pistänyt aivastelun allergian piikkiin. Ilmeisesti olin kuitenkin ehtinyt saada jostain flunssan, kun olo oli niin kuumeinen. Olin vähän pelännyt, että sairastuisin just näihin aikoihin, koska mun stressi on aina ollut sitä luokkaa, joka parantaa immuniteettia ja sairastuttaa heti sen jälkeen kun stressinaiheuttaja on saatu pois päiviltä. Viime viikkoisen pääsykokeen jälkeen päättyi myös pitkäaikainen stressaaminen, joten odotettavissahan tämä oli. No, ainakin olin niin väsynyt, että nukuin kuin tukki ohuen ikkunalasin takaa kuuluvista yöllisen kaupungin äänistä huolimatta.

 Ups, tää vähän venähti. No seuraava päivä on vähemmän tapahtumarikas.