Palauduin maanantai-iltana viikon Englanti-reissulta. Vaikka sää ei ollutkaan yhtä suotuisa kuin viime huhtikuun helleaaltojen aikana, niin kyllä se sen räntäsateen voitti, joka iski Kuopiossa päin naamaa nyrkin lailla. Mielialaa ei kohottanut yhtään se, ettei mua ollut kukaan kentällä odottamassa, ja että jouduin ottamaan taksin kun eihän täällä korvessa bussit kulje. Eteisessäkin odotti kasa laskuja, jääkaappi ammotti tyhjyyttään ja modeemi oli poissaoloni aikana irtisanonut itsensä. Mutta palataanpa hetkeksi reissun päälle, joka oli jälleen kerran varsin onnistunut.
11.4 heräsin ennen kuin yksikään kukko lauloi, koska lento Kuopiosta Helsinkiin lähti jo kuudelta aamulla. Lentokentän ikkunoista auringonnousua katsellessani tunsin taas sen tutun kutkuttavan innostuksen, joka mut täyttää aina kun reissu on ihan kohta just näillä minuuteilla alkamaisillaan. Helsinki-Lontoo välillä pääsin testaamaan yhtä Finnairin uusista härveleistä, jossa olikin ihan jees matkustaa. Penkkirivejä oli käytävällä perinteisen kahden sijaan kolme ja kaikilla oli ruudut, joita tuijotella. Itse tuijottelin kuitenkin lähinnä pilviä ja Lontoon päässä vehreitä peltoja kivimuureineen sekä rivitalojen reunustamia katuja ilonkyyneleet silmänurkissa kimmeltäen. Takaisin on aina yhtä hyvä tulla.
Heathrowilla oli e-passiportit päivityksessä, joten jonot oli aikamoiset. Kun sitten lopulta pääsi baggage reclaimiin asti joku järjenjättiläinen meni vahingossa painamaan hätäpysäytystä, ja kesti puoli tuntia ennen kuin hihna saatiin taas kulkemaan. Ja arvatkaapa kenen laukku ois ilmestynyt heti seuraavana verhon takaa... Onneksi ei ollut tulenpalava kiire mihinkään, vaan mulla oli useampi tunti aikaa ehtiä Eustonin juna-asemalle, josta jatkaisin kohti Lake Districiä.
Metrotunneleissa ravatessa ja Kings Crossilta Eustonille kävellessä olo oli oikeastaan aika arkinen, mutta hyvällä tavalla. Aivoilla kesti jonkin aikaa vaihtaa englantiin, mutta muuten tuntui kuin samoja reittejä olisi tullut talsittua korkeintaan viikko pari sitten. Koska Brittien junaliikenne on välillä vähän mitä on sain jännityksellä seurata aseman tauluja, ettei oma vuoro vaan olisi peruttu. 13.30 pääsin kuitenkin turvallisesti hyppäämään kohti pohjoista puksuttavaan junaan, ja katselemaan maalaismaisemia sydämen kuvat silmissä hehkuen.
Tiukille menneen vaihdon jälkeen saavuin viimein paikan päälle Windermeren kylään, jossa mun oli tarkoitus majailla seuraavat kolme päivää. Kävin Lake Districin kansallispuistossa ensimmäistä kertaa viime huhtikuussa lähes tismalleen samoihin aikoihin kuin tänäkin vuonna, ja se jätti niin lähtemättömän vaikutuksen, että oli suorastaan pakko palata. Tällä kertaa yövyin vähän budjetimmassa paikassa, jonka ihana henkilökunta korvasi kuitenkin paikan muut puutteet.
Hienoisesta väsymyksestä huolimatta halusin ehdottomasti käydä vielä jaloittelemassa koko päivän eri kulkuneuvoissa istuttuani. Kiersin pienen lenkin Orrest Headin kautta, joka on suhteellisen matala ylänkö Windermeren reunamilla. Mataluudestaan huolimatta sen laelta avautuu hyvin idylliset järvimaisemat kaukaisuudessa sinisinä siintävine huippuineen.
Tuuli oli sen verran navakka, että olin ainut tuona iltana huipulle uskaltautunut, ja sain siis nautiskella näkymistä ihan itsekseni. Tuntui itse asiassa aika kummalliselta katsella samaa maisemaa vuotta myöhemmin, ja huomata sen pysyneen lähes tismalleen samanlaisena kuin muistikuvissani. Paljon on sattunut ja tapahtunut sitten viime kerran kun seisoin samalla paikalla, mutta oli lohduttavaa huomata, että edes jotkut asiat on säilyneet muuttumattomina.
Illan alkaessa hämärtää laskeuduin takaisin kylään, käväisin kaupasta evästä, katselin B&B huoneeni pikkuruisesta televisiosta Big Bang Theorya ja join teetä. Suhteellisen hyvä päätös ensimmäiselle päivälle siis.
Seuraava päivä kului minibussissa ympäri järviä körötellessä, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa. Olipas kiva kirjoitella taas pitkästä aikaa reissupostaus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti