It's an end of an era.

Lauantai oli mun viimeinen kokonainen päivä Englannissa. Host-äiti joutui valitettavasti olemaan töissä koko viikonlopun, mutta meillä oli tarkoitus viettää pienimuotoisia läksiäisiä loppuperheen voimin. Sitä ennen halusin kuitenkin olla vähän aikaa yksin ja jättää hyvästit Abingdonille. Ja mikäs sen parempi tapa siihen, kuin County Hall Museumissa vierailu. Kiertelin kyseisen pikku museon viimeksi ensimmäisellä viikollani täällä. Nyt oli nostalgista silmäillä läpi samat esineet ja infokyltit uudemman kerran, ja huomata siinä sivussa omaksuneensa jossain vaiheessa Abingdonin historian pääpiirteet. 

Ostin itselleni gift shopista mennyttä ja nykyistä Abingdonia esittelevän kirjan, ja kipusin vielä kerran museon kattotasanteelle tervehtimään kaupunkia. Olin selvinnyt koko aamun itkemättä tähän asti, mutta tuolla oli pakko vuodattaa pari kyyneltä. Tunnen itseni niin etuoikeutetuksi, että sain viettää vuoden juuri täällä. Mikään muu paikka Englannissa ei tule koskaan tuntumaan samalla tavalla kodilta.

Heitettyäni Abingdonille sen ansaitsemat hyvästit suuntasin host-isän ja lasten kanssa Oxfordiin punttailemaan, eli pääsin viimein kokeilemaan puntingia! Kepin päässä en sentään heilunut, vaan sen tehtävän sai hoidella host-isä samalla, kun itse nautin pintillisen Pimm'siä, ja lapset sekoitti soppaa huitomalla airolla. 

Veneretken jälkeen käytiin syömässä italialaisessa, kippisteltiin lasilliset viiniä ja muisteltiin samalla, mitä kaikkea ollaan yhdessä nähty ja koettu. Tilattiin myös take-away annos host-äidille, ja käytiin pikaisesti moikkaamassa sitäkin. Lopuksi ajettiin vielä Tescoon ostamaan eväät huomista lentoa varten. Törmäsin siellä sattumalta Giulioon, joka oli juuri lopettelemassa työvuoroaan, ja ehdittiin kuin ehdittiinkin hyvästellä kasvotusten, vaikka luultiin meidän tiukkojen aikatalujen tehneen sen mahdottomaksi.

Kotona syötiin iltapalaksi jätskiä ja juotiin muutama tölkki siideriä. Muistan vielä, miten olin ihan äimistynyt, kun mulle tarjottiin lasillista heti ensimmäisenä iltanani host-perheessä. Nyt oon niin tottunut nauttimaan tölkillisen ruokajuomana, etten tiedä, miten tuun pärjäämään Suomessa ilman aitoa oikeaa Strongbowia. Tässä vaiheessa myös päivän ajaksi sisälle padotut tuntemukset huomenna koittavasta lähdöstä alkoi käydä mahdottomiksi työntää sivuun. Host-isän ei lopulta tarvinnut kysyä muuta, kuin oliko täältä lähteminen vaikeampaa kuin tänne tulo, saadakseen meikäläisen itkemään niin, etten pystynyt vastaamaan. Niin kova ikävä kuin mulla jääkin Englantia, niin kyllä mä tuun kaipaamaan kaikkein eniten tätä perhettä. Vaikkei meidän yhteiselo ole aina ollut yhtä ruusuilla tanssimista, tuntuu etten olisi voinut parempaa host-perhettä itselleni saada.

Sunnunti-aamuna kulutin huonosti nukutun yön jälkeen yli vartin syöden pientä puuroannosta, kun mikään ei tuntunut menevän alas. Sulloin loput kamppeeni matkalaukkuihin, viimeisenä huuhtaisemani teemukin, jonka sain aikoinaan tervetuliaislahjaksi (okei, se ei ollut ihan se alkuperäinen, koska kulutin sen loppuun aiemmin tänä vuonna, mutta identtinen kuitenkin). Sen jälkeen tuli päivän ensimmäisten hyvästien aika. Host-äiti teki lähtöä töihin samoihin aikoihin, kun me oltiin suuntaamassa lentokentälle. Ehdittiin siinä kuitenkin halata, ja sain kuulla sanat: "Olet ollut iso apu, ja aina tervetullut meille. Pidetään yhteyttä."

Seitsemän jälkeen hypättiin autoon ja suunnattiin host-isän ja lasten kanssa Heathrowille. Jouduttiin jonottomaan lähtöselvitykseen ja baggage dropiin yli tunti, minkä jälkeen tiskillä piti vielä setviä lasten saattopalvelu. Mun oli siis tarkoitus lentää lasten kanssa Helsinkiin, josta ne jatkaisi Ouluun viettämään kesälomaa. Finnairilta ei ollut mahdollista saada saattajaa vain osalle matkaa, mutta onneksi pääsin saattueen matkaan, vaikken lapsimatkustaja ollutkaan. Lopulta kaikkein raskainta oli varmaan sanoa hei heit host-sälle. Hassua, miten läheisen ystävän voi saada josta kusta, joka on sua puolet vanhempi. 

Sain huolestuneita katseita turvatarkastajilta räpeltäessäni onnettomana tavaroitani tarjottimille, ja yrittäessäni peitellä nyyhkytykset lasten tähden. Portilla olin jo vähän rauhoittunut, ja koneessa pystyin hillitsemään itseni aina siihen asti, kun lapset jossain vaiheessa nukahti. Sitten kaiveltiin nenäliinoja. Taakse jäi sateinen Lontoo, ja toisessa päässä odotti yhtä sateinen Helsinki-Vantaan lentokenttä. Siellä saatoin lapset niin pitkälle kuin mut päästettiin, kunnes jätin päivän kolmannet ja luojan kiitos viimeiset hyvästit. Niin päättyi mun ura au pairina. Odottelin laukkuni, iskin ne kärryihin ja suuntasin vastaanottoaulaan. Siellä tapasin siskoni kummisedän, joka kuskasi mut vähäksi aikaa Vantaalla asuvan ukkini luo odottelemaan Joensuuhun lähtevää junaa. Oli hirmu vaikeaa yrittää small talkata samalla, kun sisimmässä vallitsi tunne, jota voi kuvailla vain sanalla tyhjyys.

Kuuden jälkeen pääsin vihdoin juna-asemalle, jossa kummisetä meni ja nolasi mut värväämällä jonkun armeijapoitsun mulle laukkujen kantajaksi... Olisin mä ne itsekin saanut prkl... Tai sitten en. Tavaraahan oli tosiaan kolme isoa matkalaukullista + painava tietokonelaukku + reppu. Ja pari muuttolaatikkoa on vielä matkalla... Junassa kärvistelin sen reilut neljä tuntia potien kulttuurishokkia töykeän konduktöörin takia. Joensuuhun saavuin lähempänä yhtätoista illalla, mutta myöhäisestä ajankohdasta huolimatta mua odotti rakkaista ystävistä muodostunut vastaanottokomitea. Tungin tavarani äidin kyytiin, ja kävelin itse parin kilometrin matkan asemalta kotiin kavereiden kanssa. Illalla nukkumaan mennessä oli jo sellainen tunne, että ehkä tarina jatkuu, vaikka yksi pitkä ja tapahtumarikas luku tulikin päätökseensä.

Nyt oon ehtinyt olla Suomessa kolme päivää, ja yllättävän kivuttomasti oon lopulta alkanut palata elämääni täällä. Tuntuu, etten oikein vieläkään käsitä, etten oikeasti ole menossa takaisin Englantiin viimeistään parin viikon päästä, niin kuin yleensä Suomi-lomieni jälkeen. Oon yrittänyt pitää itseni mahdollisimman kiireisenä, viedä tilaa liialta ajattelulta. Osoitteenmuutos ja ilmoitus paluumuutosta Kelaan on tehty, työttömäksi työnhakijaksi ilmoittauduttu, avoimeen yliopistoon oltu yhteyksissä ja kaikki vähänkin turhat roinat heitetty kirpparisäkkeihin. Tänään alkoi myös kesätyöt mummolassa, eli kauaa ei tarvinnut haikailla kaappien ja ikkunoiden pesun perään.

Aina säännöllisin väliajoin jokin kuitenkin muistuttaa Englannista tai host-perheestä, ja iskee aivan järjetön ikävä. Musta tuntuu, että tää on se koti-ikävä, jota mun ois Englannissa pitänyt kokea, mutta jota en kertaakaan tuntenut. Enkä tiedä, mitä mun pitäisi siitä ajatella.

Suuren suuret kiitokset kaikille au pair -tarinoitani seuranneille! Vaikka tää seikkailu onkin nyt mun osalta ohi, jemmassa on vielä useampi reissupostaus ja varmasti muutakin pohdintaa aiheesta. Bloggailu jatkuu siis samaan tahtiin kuin ennen au pair -aikojakin, toivottavasti pysytte matkassa mukana!

This house no longer feels like home.

Mainitsin edellisessä postauksessa viime päivien olleen vähän kiireisiä, ja syy siihen on se, että me ei olla enää Bath Street family. Perjantai-iltana pakattiin suurin osa irtaimistosta pahvilaatikoihin, jotka roudasimme lauantaina uuteen taloon. Muuttomatka ei ollut pitkä, ehkä puolisen mailia, mutta kyllä siinä silti kokonainen päivä vierähti. Mun rooli oli lähinnä autella laatikoiden heivauksessa vuokrapakuun, ja niiden kuljetuksessa hissillä uuden kotitalon toiseen kerrokseen. Sen urakan jälkeen tilattiin Domino'silta pizzat ja korkattiin asunnon edelleen vieraalta tuntuva ruokapöytä.

Sunnuntaina aloitettiin aamu siivouspalaverilla Costassa, jonka jälkeen laitettiin hihat heilumaan, että saataisiin Bath Street siistiksi seuraavia asukkaitaan varten. Talo, jossa ollaan nyt asuttu, on tosiaan satoja vuosia vanha, joten osa liasta on niin pinttynyt, ettei sille enää oikein mitään mahda. Parhaamme kuitenkin tehtiin, ja työnsarkaa riitti jokaiselle iltaan asti. Siltikään ei tullut ihan valmista, vaan ollaan jouduttu huhkimaan joka ilta vielä tämänkin viikon puolella. Mua se ei ole sinänsä haitannut, oon tykännyt pitää huolta tästä talosta.

Itse oon siis majaillut vielä Bath Streetillä, mutta host-perhe on jo asettunut kodiksi toisaalle. Etenkin lapset on kovin ihastuneet uuteen paikkaan, ja käyttää vanhasta kodista nimitystä 'tyhmä talo'. Tuleva asunto muistuttaa ilmeisesti suuresti host-perheen Suomessa odottelevaa kotia - keittiö, ruokasali, työ- ja olohuone skandinaaviseen tapaan samassa, ei kokolattiamattoja, ei ornamentein koristeltuja tapetteja. Aika lailla vanhan kodin vastakohta siis. Mussa uusi talo aiheuttaa ihan vastakkaisia fiiliksiä lähinnä siksi, koska se on tarkoitettu neljän asuttavaksi, ei viiden. Tunnen olevani siellä aivan out of the place, ja lähinnä haahuilen hermostuneesti ympäriinsä etsien omaa spottia, sellaista kuitenkaan löytämättä.

Huomisaamuna herään viimeisen kerran tähän näkyyn, minkä jälkeen munkin täytyy siirtyä uuteen taloon, koska avaimet saa joku muu. Tuntuu, että oon vuodessa oppinut tuntemaan tän Bath Streetin varrella vuosikausia seisoneen Georgian town housen joka ikisen kolkan. Sen isossa keittiössä opettelin kokkaamaan, näillä sohvilla kitattiin hostien kanssa brandya joulupäivänä, tuolla nurkkauksessa katsottiin lasten kanssa Great British Bake Offia ja tän ruokapöydän ääressä jaettiin joka ilta sen hetkiset murheet ja ilonaiheet. Tässä kodissa elin tähän astisen elämäni onnellisimmat kuukaudet. Ehkä siksi onkin ollut kauhean surullista nähdä tutut huoneet tyhjyyttä kaikuvina. Toivottavasti uudet asukkaat täyttää ne taas elämällä, ja rakastaa tätä kotia yhtä paljon, kuin olen itse sitä rakastanut. 

Bye bye Bath Street.

Varsin hektisten päivien lomassa ehdin hetkeksi hengähtää ja käydä läpi viikon aikana muistikortille tallentuneet muistot. Oon alkanut tosissani tahkomaan läpi to do -listani viimeisiä toteuttamatta jääneitä kohtia, joista yksi oli pyöräretki lähistöllä sijaitsevalle Boars Hillille. Viime torstaina sain pitkästä aikaa kaivettua esiin hostien käyttööni lahjoittaman maastopyörän, jolla polkaisin vapaatunteinani kyseiselle kukkulalle.  

Reilun neljän mailin matkan olisi Google Mapsin mukaan pitänyt taittua alle puolessa tunnissa, mutta mulla siihen vierähti lähemmäs tunti. Eikä edes ollut kuin yksi kunnon ylämäki (ja senkin talutin suosiolla), mutta silti piti huipulle päästyä istua tien pientareelle haukkaamaan omena, ennen kuin jaksoi jatkaa matkaa. Voisi taas alkaa harkita säännöllisen lenkkeilyn aloittamista... 

Boars Hill osuu aika tarkalleen Abingdonin ja Oxfordin keskivälille, ja tarjoilee herkulliset panoraamanäkymät Oxfordin skylinesta. Yllä olevassa kuvassa tiivistyy mun mielestä aika osuvasti Oxfordshiren kreivikunnan syvin olemus. Oxfordin historiallisen keskustan loisteliaat rakennukset korkeuksiin kohoavine huippuineen on iso osa alueen identitettiä, mutta muuten asutus keskittyy pääasiassa pienempiin kyläkeskuksiin. Koskaan ei olla kaukana maaseudusta, ja lehmiä käyskentelee jopa Oxfordin puistoissa. Best of the both worlds, ettenkö sanoisi.

Lauantai-iltana sain ruksittaa toisen kohdan listaltani, kun kävin Oxfordin kuuluisimmalla "kummituskävelyllä" eli Bill Spectre's Ghost Traililla. Tripadvisor on luokitellut kyseisen aktiviteetin maailman 10 parhaan ghost trailin joukkoon, joten oletukset oli korkealla. Kokemus osoittautuikin oikein viihdyttäväksi, ja nyt on tuttu Oxfordin pimeämpikin puoli. Viktoriaaniseen haudankaivajan asuun sonnustautunut herra Spectre oli selvästi näyttelemisen ammattilainen ja taitava yleisön haltuunottaja. Yllätyksiäkään ei matkan varrelta puuttunut, vaikka loppufiilikset oli kyllä enemmän huvittuneet kuin kauhistuneet. Ehkä joku sateinen ja synkkä lokakuun ilta olisi ollut parempi ajankohta kierrokselle, kuin valoisa kesäilta.

Kummituskävelyn päätyttyä kävin kiertämässä reitin vielä uudemman kerran, että sain napsittua kuvia ilman kymmeniä niissä tallustelevia ihmisiä. Oon käynyt Oxfordissa lukemattomia kertoja, mutta musta tuntuu edelleen, etten tunne kaupungista kuin murto-osan. Nytkin vastaan tuli uusia kiehtovia pikkukujia, jotka olin aiemmin täysin tietämättömänä sivuuttanut. 

Illan päätteeksi päädyin kiertämään Christ Church Meadows -puistoalueen. Ajoitukseni oli aika lailla täydellinen, sillä laskemaan alkanut aurinko loi niitylle uskomattoman kauniin hehkun. Ikivanhojen, Cherwell-joen reunaa varjostavien puiden alla astellessa tuntui taas vaihteeksi siltä, että olisi päätynyt keskelle satua. En olisi varmaan edes yllättynyt, jos puskista olisi ilmestynyt valkoinen kani taskukellon kanssa tai pari saksanhirvillä ratsastavaa haltijaa. 

Auringoslaskua ihastellessa meinasi unohtua sellainen seikka, että alueen portit sulkeutuisivat yhdeksältä. Kun kello näytti viittä vaille ja olin vielä ihan niityn kauimmaisella laidalla alkoi kieltämättä vähän kuumottaa. Ehtiessäni viimein pääportille kymmenen minuuttia sulkemisajan jälkeen olin jo ehtinyt maalailla kauhukuvia siitä, kuinka joutuisin joko taiteilemaan kaksi metriä korkean rauta-aidan yli tai nukkumaan taivasalla. Onneksi paikalla ollut yövahti päästi mut pälkähästä ja sain nukkua yöni mukavasti omassa sängyssäni.