Well you forgot one thing, bad karma comes back to sting.

Viime viikko tuntui menevän taas yhdessä hujauksessa, ja lauantaina saatiinkin kohottaa malja jo mun kymmenennelle viikolle au pairina! Voisin oikeasti pikku hiljaa käydä käsiksi ensimmäisestä viikosta lähtien luonnoksissa lojuneeseen esittelypostaukseen host-perheestäni... Monesta muustakin asiasta tekisi mieli availla sanaista arkkua, mutta jotenkin tuntuu etten osaa enää kirjoittaa, kun viime äidinkielen tunnista alkaa olla vähän turhan pitkä aika. Voisin kuitenkin tällä viikolla viedä koneeni joku päivä pariksi tunniksi kahville, niin josko ne ajatukset saisi eri miljöössä nakuteltua sanalliseen muotoon.

Yksi postaus, jonka haluan kovasti tehdä, on tarkempi kuvaus Abingdonista. Mulla olisi jo kuvituskin valmiina, kun tuli viime viikolla käytettyä suuri osa vapaista tunneista kotinurkkien koluamiseen. Oon ollut niin paljon muualla, ettei mulla vieläkään ole ollut aikaa ulottaa tutkimusmatkoja kaupungin joka kolkkaan vaikkei se mitenkään erityisen suuri olekaan. Yllä oleva kuva on yhdeltä iltapäiväkävelyltäni, jolla pysähdyin lounastamaan ankkojen kanssa. 

Arvatkaa muuten mistä on nykyään tullut mun least favourite part of the day illallisen laiton sijaan? Lasten läksyvalvojana toimimisesta! Mun tehtäviin kuuluu siis saada kullannuput tekemään puolisen tuntia koulujuttuja joka arkipäivä, eikä se suoraan sanottuna ole aina ihan lasten leikkiä. Etenkin maanantait ja tiistait on autuaiden viikonloppujen jälkeen hankalia. Toisaalta ymmärrän kyllä, miten paljon mukavampaa oliskin vaan tuijotella iPadia pitkän koulupäivän jälkeen, mutta oon nyt siitä huolimatta joutunut olemaan iso paha au pair. Viime perjantaina pääsin kuitenkin ihailemaan nipottamiseni hedelmiä, kun poika luki mulle melkeinpä innoissaan huimat 16 sivua pitkän kirjan! Ja se on kuitenkin vasta 7-vuotias ja opettelee yhtä aikaa lukemaan englanniksi ja suomeksi.

Viikonloppu sai siis hyvän alun, ja hyvä putki jatkui lauantaiaamuna, kun juoksin parkrunissa uuden ennätyksen! Viisi kilometriä ajassa 33:32 ei oikeasti ole hullummin amatöörijuoksijalta, joka ei ole saanut raahattua itseään lenkille ihan liian pitkään aikaan. Loppupäiväksi suuntasin Oxfordiin katsastamaan pari museota. Ensin oli vuorossa Ashmolean Museum, jossa jaksoin kierrellä parisen tuntia ennen yliannostusta muinaisista savikipposista. Ihan huikea paikka kyllä, pitää palata joku toinen kerta ihastelemaan maalauksia vielä tarkemmin. Rakennuksen suunnittelussa olisi kyllä voinut käyttää jotain yksinkertaisempaa kaavaa, nyt ei oikein tiennyt mihin suuntaan uskaltaisi lähteä, ettei vahingossakaan missaa jotain.  

Yksi mun suosikkiteoksista oli tuo valtava gobeliini, jonka vaikuttavuudelle livenä kuva ei kyllä tee oikeutta.

Aluksi suunnitelmissa oli ollut jatkaa University Museum of Natural Historyyn, mutta jalat alkoi olla niin poikki, että kävin vain pikaisella visiitilla huomattavasti pienemmässä modernin taiteen museossa. Paikka oli kyllä aika erikoinen, ja muistutti lähinnä keskeneräistä rakennustyömaata. Mutta sainpahan kokea saman päivän aikana kaksi ihan erilaista kulttuurielämystä! Sunnuntaina käväisin taas vähän kauempana yhdessä lähikylässä, mutta siitä lisää huomenna. 

Cyprus day 10

Huh, vihdoin saa Kyproksen saagakin päätöksensä! En tiedä, mikä mulla on kestänyt näitten postausten kanssa, kun kuvatkin tuli käsiteltyä jo itse kohteessa. Nyt otin kuitenkin harmaan päivän kunniaksi itseäni niskasta kiinni, ja palasin vielä kertaalleen aurinkoiseen elokuun alkuun.

Postauksen kuvat on otettu Larnacasta, jossa käytiin viimeisenä päivänä pyörähtämässä. Vasta paikan päällä selvisi, että silloin oli joku Neitsyt Marian päivä, jolloin lähes kaikki putiikit oli tietenkin kiinni. Päätettiin kuitenkin kierrellä vähän aikaa, kun oltiin sinne asti taksilla tultu. Jakaantuneiden mielenkiinnon kohteiden takia pistettiin porukka kahtia, hostäiti jäi tytön kanssa laitattamaan tälle koristenauhaa hiuksiin ja minä lähdin poikien mukaan katselemaan näyteikkunoita ja peliluolaan. 

Loppupäivä oltiin hotellilla tekemässä kuka mitäkin mieli. Mun oli pitänyt luovuttaa huone jo aamulla, mutta sviitistä tuli häätö vasta kuuden aikaan illalla. Sen jälkeen käytiin vielä buffet-illallisella, jolta suunnattiin lentokentälle odottelemaan yölentoa kohti Englantia. Onnistuttiin löytämään jostain nurkkauksesta sohvaryhmä, jossa horrostettiin muutama tunti unen ja valveen rajamailla.

Lopulta päästiin koneeseen, ja ei kyllä ollut mikään elämäni paras lentokokemus. Mulle iski jossain vaiheessa pahoinvointi ja ihan kuumeinen olo. Katselin tuskastuneena kelloa joka toinen minuutti, ja se neljä tuntia ilmassa tuntui vähintään puolet pidemmältä. Jotenkin onnistuin kuitenkin pitämään mahalaukun sisällön mahalaukun sisäpuolella, ja sain jopa nukuttua melkein koko parituntisen jatkolennon Kööpenhaminasta britteihin. 

Ja voi sitä tunnetta, kun näki taas vehreät niityt ja pellot sekä yläilmoistakin brittiläisiksi tunnistettavat talorivit. Tää matka ei välttämättä tullut itselleni parhaaseen ajankohtaan, kun olin ehtinyt olla Englannissa vasta alle kuukauden, enkä siksi osannut kaivata vielä minnekään muualle (enkä kyllä kaipaile vielä reilun kahden kuukaudenkaan jälkeen). Kaiken kruunasi se, että laskeuduttiin Gatwickiin eli samalle kentälle, jolle lensin aupparoimaan saapuessani. Ennen ajomatkaa kotiin käytiin Costassa samaan tapaan, kuin olin hostäidin kanssa käynyt mun saapumisiltana. Oli jotenkin ihana huomata, miten eri tavalla juttua riitti nyt ja miten helppoa oli olla näiden ihmisten kanssa, jotka vielä vähän aikaa sitten oli olleet mulle ihan ventovieraita. Ekan kerran Englantiin lentäessä vastassa ei myöskään ollut harmaata sadetta vaan oikein nätti aurinkoinen päivä.

Hymy ei hyytynyt koko parituntisen automatkan aikana vaan päinvastoin leveni levenemistään lähestyttäessä Abingdonia. Ja sitten kun viimein oltiin kotiovella ei voinut kuin henkäistä hiljaa 'home sweet home'. Jaksoin pysyä valveilla sen verran, että purin matkalaukut, jonka jälkeen painoin pään pitkästä aikaa tuttuun tyynyyn ja nukahdin alle minuutissa. 

Eli tiivistettynä oli aivan huikea reissu, mutta ihanaa oli olla taas kotonakin. Itsekseni en varmaan olisi ihan heti aurinkolomalle lähtenyt, kun oon aina kuvitellut, että sulaisin siinä kuumuudessa. Ja kyllähän tuolla +35 asteen helteissä välillä sellainen tunne tulikin. Tuli kuitenkin nähtyä ja koettua niin hienoja asioita, ettei se jatkuva hikoilukaan mitenkään ylitsepääsemätöntä ollut. Näitä päiviä on hyvä muistella syyssateiden saapuessa!

Just close your eyes and hold your breath because it feels right, we'll keep it moving until we make it to the other side.

Viime viikko meni oikein kivasti niin töiden kuin vapaidenkin suhteen. Maanantaina vein lapset ensimmäistä kertaa itsekseni kouluun, kun aiemmilla kerroilla on aina ollut jompi kumpi vanhemmista mukana matkassa. Ja se meni yllättävän hyvin lukuun ottamatta yhtä aamua, jolloin meinasin jäädä bussin alle. 

Sain myös huomata päässeeni enemmän sinuiksi kokkailun kanssa. Puukotetut ja palaneet sormet voi tosin viitata vähän muuhun, mutta itse asiassa tuota ylhäällä näkyvää monimutkaisen näköistä viritelmääkin oli aika hauska kyhäillä. Huima edistysaskel kun muistellaan sitä nakkikeittoepisodia ekalla viikolla... Lisäksi musta on tullut paljon ripeämpi, vaikka jonkin verran menee edelleen ylimääräistä aikaa säheltämiseen. Enää ei tarvitse kuitenkaan varata 1,5 tuntia ruuanlaittoon just in case, vaan se valmistuu jo melkein samassa ajassa kuin reseptissä sanotaan! 

Lauantaiaamuna käytiin taas host-äidin kanssa juoksemassa Abingdon Parkrun. Tällä kertaa ei tullut yhtään kävelyaskelta, vaikken missään parhaassa juoksukunnossa ollutkaan. Minuutin huonompi aika tuli silti kuin viimeksi, pöh.

Samana päivänä oli tarkoitus suunnata isompaan au pair -miittiin Oxfordiin. Sitä ennen kävin kuitenkin pyörähtämässä Abingdonin torilla, jossa oli taas jotain häppeninkiä. Sotilaspukuihin sonnustautuneita ihmisiä, kuorolaulua, kaupustelijoita ja jopa heppoja keskellä katua parista hassusta narusta tehdyssä aitauksessa. Valitettavasti en ehtinyt jäädä ottamaan sen tarkemmin selvää, mikä tässä oikein oli homman nimi. Sen verran iso juttu se kuitenkin oli, että osa tiestä oli suljettu, minkä vuoksi bussit ei ollut ihan aikataulussa.

Pelkäsin jo, että missaan koko tapaamisen, mutta lähestyessäni Carfax Toweria huomasin kauempaa epäilyttävästi au paireja muistuttavan kirjavan tyttöjoukon, johon uskalsin liittyä nähtyäni pari tuttua kasvoa. Suunnattiin Christ Church Meadowille, jossa istuttiin piirissä ja pidettiin esittelykierros kuin ekana päivänä koulussa konsanaan. Sen jälkeen otettiin vielä jako neljään ja pidettiin keskustelutuokiot pienemmissä ryhmissä. 

Aluksi aloin hädissäni suunnitella, miten ihmeessä pääsisin livahtamaan paikalta, mutta lopulta tällainen etukäteen organisoitu ohjelma osoittautui yllättävän toimivaksi. Olin kyllä varmaan eniten äänessä, kun mun ryhmäläiset oli vielä ujompia kuin minä tai sitten niitä ei vaan kiinnostanut tarpeeksi tutustua uusiin ihmisiin. Paikalla oli paljon etenkin espanjalaisia ja saksalaisia, jotka oli jo aluksi ehtineet muodostaa omat klikkinsä, joihin ne palasi heti kun mahdollista. Onneksi oli meitä maamiehettömiäkin, jotka puhui englantia eikä vaan omaa äidinkieltään. 

Meitä oli yhteensä reilut kaksikymmentä eikä mieleen tainnut jäädä lopulta kuin kolme nimeä, sellaisella syötöllä niitä tuli. Joukossa oli ihan mukavan oloisiakin tyttöjä, joista useampi asui Abingdonissa, joten ehkä tulee tulevaisuudessa nähtyä toistekin. Tutustumisten jälkeen otettiin suunnaksi Magdalen College, jonne pääsi tänään ilmaiseksi, kun Oxfordin yliopistoissa oli avointen ovien päivä. Tuolla vierailu oli ollut jo jonkin aikaa mun to do -listalla, ja nyt sai senkin viivata yli!

Oli kyllä näkemisen arvoinen paikka, peurapuisto ja kaikki! Ihan uskomatonta, että jotkut saa opiskella tuollaisissa puitteissa. Tuntui oudolta, kun muut au pairit ei halunneet jäädä kunnolla kiertelemään tiluksia. Toisaalta mun small talk -kiintiö alkoi tässä vaiheessa olla niin loppuun vajutettu, että olin salaa helpottunut voidessani jättäytyä jälkeen. Vähän jäi ehkä latteat fiilikset miitistä, kun tyttöjä oli niin paljon, ettei kehenkään ehtinyt tehdä kunnolla tuttavuutta. Varmaan osittain tästä tutustelun pintapuolisuudesta johtuen jäikin sellainen olo, ettei paikalla ollut riittävän samanhenkistä porukkaa. Vaan tulipahan lähdettyä jännityksestä huolimatta, hyvä minä! 

Sunnuntainakin suuntasin Oxfordiin ja kävin opettamassa aiemmin tapaamaani italialaista Giuliota luistelemaan. Olisi varmaan pitänyt mainita, ettei luistelukentälle kannata ilmaantua shortseissa ja T-paidassa. Tosin luulin, että termi 'ice rink' olisi antanut jotain osviittaa siitä, että paikassa saattaa olla vähän vilpoista. En kyllä ollut mikään pätevin opettaja, kun puolet ajasta huitelin menemään ympäri kaukaloa jättäen oppilaani lepuuttamaan jalkojaan. Ei Giulio lopulta kaatunut kuin viitisen kertaa, ja jälkikäteen kyseli kassalla jopa jäsenyyksistä, joten toivoa on.