St Austell, Pinetum Gardens & Fowey

Toukokuun puolessa välissä oli aika startata kesälomat ja suunnata reiluksi viikoksi Brittilään. Viime elokuun vietin pohjois-Englannissa, joten tällä kertaa suuntasin vaihtelun vuoksi etelään, Cornwallin kreivikuntaan. Teknisesti Iso-Britannian läntisimmän kärjen muodostava Cornwall on osa Englantia, mutta paikan alkuperäisasukkaita ei pidä mennä sanomaan englantilaisiksi, vaan he ovat Cornish people. Cornwall muistuttaakin enemmän ihan omaa pikku maataan Atlannin rannalla, jolla on rikas historia, oma lippu (musta valkoisellla ristillä, tuo itselleni mieleen merirosvolipun!), oma kelttiläinen kieli Kernewek tai tutummin korni (valitettavasti kuoleva sellainen), oma juhlapäivä (Pyhän Piranin päivä) ja omat perinneruoat (mm. cornish pasty, cream tea).

Vierailin Cornwallissa ensimmäistä kertaa helmikuussa 2015, jolloin se oli hyytävän kylmä, pääosin harmaa ja uinui hiljaisena talviuntaan. Kesäisin Cornwall on kuitenkin täysi vastakohta, oikea summer capital of England - toisinaan läkähdyttävänkin kuuma, kukoistavien puutarhojen ja luonnonkukkien värittämä sekä täynnä rannikkoelämästä nauttivia turisteja ja surffaajia. Turismi onkin keskeinen elinkeino Cornwallissa, jolla tekee leipänsä joka viides paikassa pysyvästi asuva.

Toukokuu osoittautui siinä mielessä osuvaksi ajankohdaksi vierailulle, ettei turistikausi ollut vielä kuumimmillaan, mutta pikkukylät olivat avanneet putiikkiensa ovet, paikallisbussit operoivat säännöllisesti, luonto kukoisti ja sää oli mitä mainioin. Yhdeksän päivän reissulleni mahtui ainoastaan kaksi pilvistä päivää, joista toinen oli puhtaasti matkustamiseen uponnut Suomeen paluupäivä. Muuten sain nauttia täydeltä terältä paistaneesta auringosta, jonka iholle jättämiltä jäljiltä en tänäkään vuonna onnistunut aurinkorasvauksesta huolimatta täysin välttymään.

Yövyin lomani aikana yhteensä neljässä eri paikassa, mikä mahdollisti useamman eri alueen haltuunoton. Ensimmäiseksi kohteekseni valikoitui St Austell, jonne oli sekä suora juna- että bussiyhteys Lontoosta. Lentomatkani sujui viihtyisästi syliin levinnyttä jogurtin granolasäiliötä ja pari penkkiriviä takanapäin parkunutta vauvaa lukuun ottamatta. Myöhemmin kohtasin eräässä Cornwallin paikallisbussissa vauvan, joka ei ollut millänsäkään vaunujen kipatessa tämän päälaelleen auton tehdessä äkkijarrutuksen. Ilmeisesti Cornish babies ovat cool as a cucumber.

Heathrowin päässä jouduin odottelemaan yhden ekstratunnin bussia, joka piti vaihtaa toiseen alkuperäisen vikaannuttua. Tämä ei kuitenkaan iloista jälleennäkemistä lannistanut, eikä tieto siitäkään, että bussissa istuttaisiin seuraavat kuusi tuntia. Ensimmäiseen tuntiin en edes malttanut syventyä kirjaani, vaan tuijottelin vaaleanpunaiset lasit silmillä motarilla ohivilahtelevia tienviittoja, rekkoja ja postiautoja.

Iltaseitsemän pintaan saavuin lähes 15 tuntia matkustettuani päämäärääni St Austelliin, jossa yövyin perinteisessä bed & breakfast -majoituksessa. Paikan omistaja otti minut lämpimästi vastaan, minkä jälkeen jaksoin vielä pitkästä päivästä huolimatta lähteä pienelle iltakävelylle ja illalliselle. St Austell on noin 20 000 asukkaallaan yksi Cornwallin isoimmista kaupungeista. Mitään kovin kummoisia nähtävyyksiä paikasta ei löydy, ja itsellenikin se toimi ennemmin porttina lähikyliin ja kävelyreiteille. Ilmeisesti kaupungista on käytetty vitsikkäästi niinkin kurjaa nimitystä kuin Saint Awful, mutta ei se nyt niin kamala ollut. 

Kauppakadun perusteella olisin voinut olla missä tahansa pienen mittakaavan brittikaupungissa, kiitos ketjuliikkeiden, mutta läheltä juna-asemaa löytyi rauhaisa puistokaunokainen, jossa pääsin kuuntelemaan kyyhkyn kujerrusta. Siinä on kaksikerroksisen bussin kolinan ohella toinen mielessäni niin vahvasti Enkkuihin yhdistyvä äänimaailma, että ei voinut kuin kaihoisa hymy huulilla nostalgisoida. Jopa puiston laitoja reunustavat hautakivirivit onnistuivat kohottamaan mielialaa täydentämällä estetiikkaani, eivätkä suinkaan synkistäneet. 

Yksi asia, mistä St Austell tunnetaan, on sen olutpanimo, jonka uutta tuotantoa pääsin siemailemaan White Hart -hotellilla nauttimallani illallisella. Matkani aikana törmäsin yhtenään St Austellin oluet mainospuheinaan mainitsemiin pubeihin, ja asiaan jälkikäteen perehtyessäni sain tietää, että kyseessä on myös pubiketju, johon kuuluu 180 pubia eri puolilla Englantia, pääasiassa Cornwallin alueella. Oman maistelukokemukseni perusteella St Austell ales ovat ihan tasokasta tavaraa.

Seuraavana aamuna pääsin nauttimaan runsaan full Cornish breakfastin (englantilaisesta aamiaisesta poiketen tämä sisälsi lisänä Hog's Puddingin, joka oli jälkiruokaan viittaavasta nimestään huolimatta makkara). Samalla kun hörpin teetä söpöstä neulotulla lämmittimellä verhotusta kannusta sain tutustua hurmaavaan Merlin-saksanpaimenkoiraan ja taivastella yhdessä B&B-emäntäni kanssa sitä, miten hänen saksalaiset vieraansa onnistuivat jo toista aamua peräkkäin laukaisemaan palohälytyksen hiustenkuivaimella.

Energiavarastot täytettyäni lampsin vaellusbootseissani lähimmälle bussipysäkille, jossa sain huomata, että suunnittelemani vuoron kohdalla luki taulussa cancelled. Tästä olisi varmaan jo voinut ounastella, että bussilla paikasta toiseen liikkumisessa saattoi piillä omat haasteensa, mutta yllätyin silti, miten pahasti paikallisliikenteen aikataulut saattoivat jätättää. Pisin viivästys taisi olla 45 minuuttia. Suvereenina suunnittelijana olin etukäteen suunnilleen minuuttiaikatauluttanut päiväni, mutta ehkä oli lomailun kannalta ihan hyväkin, että aikatauluista joutui pakostakin joustamaan.  

Ostin reissuni ajaksi seitsemän päivän bussilipun, jolla pääsin matkustamaan lähes kaikilla Cornwallia liikennöivillä linja-autoilla. Lysti kustansi huimat 20 puntaa, mihin nähden pikku viivästelyt eivät paljon lomalaista painaneet. Tosiasiassa ne olivat varsin ymmärrettäviä, sillä suuri osa reiteistä kulki huonokuntoisia, kapeita ja korkeiden pensasaitojen reunustamia mutkittelevia maalaisteitä, joilla eteneminen tuntui välillä aika hazardilta. Suomen teihin tottuneena tuskin lakkaan koskaan hämmästelemästä sitä, millaisilla syrjäkylillä ja -kujilla Briteissä saattaa yllättäen massiiviseen double-deckeriin törmätä.

Onneksi reilun puolen tunnin sisään saapui toinen bussi, jolla jyristelin viiden kilometrin matkan Pentewan-nimiseen, St Austell -joen suulla sijainneeseen merenrantakylään (St Austellissa en kyllä nähnyt jälkeäkään vedestä, että tiedä sitten missä tämä joki siellä virtasi). Pentewanin korninkielinen nimi Bentewyn tarkoittaakin vapaasti suomennettuna säkenöivän virran vierustaa. Heti ensitöikseni piipahdin rannalla kohtaamassa meren silmästä silmään. Rantaviivaa Cornwallissa riittää yhteensä silmiä hivelevät 700 kilometriä, joiden varrelle mahtuu 300 muutakin biitsiä.

Yksi mun must to do -juttuja tälle reissulle oli päästä tallustelemaan jokunen pätkä koko Cornwallin rannikkoa kiertävää, 1000 kilometrin mittaista South West Coast Path -kävelyreittiä. Kyseessä on Englannin pisin National Trail, johon pituutensa lisäksi haastetta tuovat lukuisat jyrkät nousut ja laskut. Voin tunnustaa polun brutaaliuden yllättäneen sen verran, että etukäteen suunnitellut patikat jäivät loppupeleissä aika paljon aiottua lyhyemmiksi. Ensimmäisenä päivänäni kävelin noin kahdeksan kilometrin matkan Pentewanista isompaan satamakylään Charlestowniin, johon minulta upposi muistaakseni lähemmäs neljä tuntia (toki matkan varrella saattoi olla myös "muutama" photo stop).

Toinen pitkäaikaisista unelmistani on ollut nähdä eri puolilla Britanniaa keväisin kukkivien englanninsinililjojen täyttämä metsä. Aiemmin olen törmännyt lähinnä yksittäisiin Bluebells-ryppäisiin, mutta tällä reissulla pääsin ihailemaan sinililjoja sieluni kyllyydestä! Jostain Pentewanin ja Trenarrenin välimaastosta löysin notkelman, joka viimein toteutti siniset haaveeni. Sinililjojen ohella paikka tarjoili valkosipulin tuoksua, joka oli miellyttävämpi aistimus kuin miltä se kirjoitettuna kuulostaa. Karhunlaukka alias villi valkosipuli oli sinililjan ohella toinen keväisin kukassaan oleva sipulikasvi, johon tuli Cornwallissa törmättyä. Kaiken kaikkiaan Cornwallista voi bongata yli 385 eri kasvilajia, kiitos suhteellisen leudon meri-ilmaston.

Mikäli luonnonkasveista ei saa vielä tarpeekseen, riittää Cornwallissa puutarhoja, joista löytyy eksoottisempaa nähtävää. Tunnetuimpia näistä lienevät tämän vuosisadan alussa perustettu Eden Project massiivisine kasvihuoneineen ja ensimmäisen maailmansodan aikana vuosikymmeniksi kadotettu, mutta sittemmin vierailukuntoon palautettu Lost Gardens of Heligan. Molemmat edellä mainituista sijaitsevat suht lähellä St Austellia, mutta turistirysiä karttaakseni valitsin omaksi puutarhakohteekseni ei-niin-tunnetun Pinetum Gardensin, jonne suuntasin Charlestowniin hikoiltuani. 

Siinä missä Eden Projectin kiertämiseen kehotetaan varaamaan ainakin neljä tuntia, on Pinetum Gardens helpompi ottaa haltuun. Itselleni puolisentoista tuntia riitti varsin hyvin koko puutarhan näkemiseen rauhallisella käyskentelytahdilla. Parhaiten mieleen jäivät paikan nykyisen omistajan, Chang Lin, mukanaan tuomat itämaiset tuulahdukset sekä nimikkopuutarha Pinetum ja sen lukuisat eri havupuuilmestykset. Tiesittekö muuten, että männyt tuottavat erityisen paljon fytonsideina tunnettuja haihtuvia öljyjä, jotka voivat lievittää stressiä ja parantaa tarkkaavaisuutta sekä vastustuskykyä? Itse en tiennyt ennen vierailuani Pinetumiin, jossa neuvottiin ottamaan vähintään 10 minuutin metsäkylpy juuri edellä mainitusta syystä.

Päiväni viimeiseksi kohteeksi valikoitui pittoreski Foweyn kylä, jonne saavuin bussilla jalkoja loppureissuun säästääkseni. Nimi Fowey (jonka paikalliset lausuvat Foy) tarkoittaa pyökkipuita, joita voi nähdä Foweyn kohdalla mereen laskevan, kauempaa sisämaasta alkunsa saavan Fowey-joen rantapenkereillä. Muiden cornwallilaisten satamakaupunkien tapaan myös Foweyn historiaan mahtuu kaupankäyntiä, sotalaivastoja ja merirosvoja. Tänä päivänä satamatoiminnan ohella merkittävin tulonlähde on turismi, joka tuottaa alueelle vuosittain arviolta 14 miljoona puntaa. 

Foweyssa oli ketjuliikkeiden sijaan ilahduttava määrä itsenäisiä kahviloita ja pikkuputiikkeja, joista haluan erikseen mainita erään kirjakaupan, joka näkyy ylemmässä kuvassa vasemmalla. Perustin aiemmin tänä vuonna hetken mielijohteesta kirjoihin keskittyvän Instagram-tilin (kirjakirjo, cheeky self-promo), ja sitä ajatellen halusin tällä reissulla ehdottomasti vierailla myös parissa itsenäisessä kirjakaupassa. Suomessa näihin ei juuri törmää, mutta Briteistä independent book shopeja löytyy kuin etanoita sateella. Foweyssa pääsin vierailemaan Shrew Books (ei sentään Screw Books) -kirjakaupassa, jonka valikoimista kotiutin (hyi, mikä bloggaajasana) kaksi pokkaria. 

Artesaanilahjoja, kirjoja ja leivonnaisia myyvien paikkojen ohella Foweysta löytyy useampi taidegalleria ja -studio (mitä en ihmettele, koska ketäpä paikan maalauksellisuus ei inspiroisi) sekä akvaario. Itse ihastuin eniten noin 20 minuutin kävelymatkan päässä keskustan vilinästä sijainneeseen Readymoney Cove -poukamaan. Voisin kuvitella, että myös tällä paikalla ja sen uimarannalla käy kesäisin aika hulina. Toukukuisena iltana Readymoney Cover oli vielä verrattain seesteinen lukuun ottamatta muutamaa lapsiperhettä ja pariskuntaa vedessä leikkivine koirineen. Jo itse matka Readymoney Coveen tarjoili jatkuvia photo stoppeja vastarannan hulppeista taloista, linnasta sekä ulapalla seilaavista aluksista.

Vierailuni aikaan ei onneksi ollut nousuvesi, joten saatoin kavuta rannan kautta lahden vastakkaiselle rinteelle. Sieltä löysin 1500-luvulla rakennetun St Catherine's -linnan murenevat rakenteet ja tykin paikat. Olemassa olonsa aikana linna on kokenut useamman raunioitumisen ja uudelleenrakentamisen vaiheen sotien välissä. Vielä toisen maailmansodan aikana se oli osa Foweyn sataman puolustusta, mutta viimeiset 70 vuotta se on saanut jälleen rehevöityä rauhassa.

Linnalta olisin halunnut jatkaa vielä Gribbin Head Daymarkille, jonka on nimensä mukaan tarkoitus auttaa laivoja navigoimaan tiensä Foweyn satamaan tai St Austellin lahdelle päiväsaikaan. 26 metriä korkea, huomiota herättävä punavalkoinen merkkipaalu on avoinna yleisölle tiettyinä päivinä vuodesta, jotka eivät joka tapauksessa olisi sattuneet omalle visiitilleni. Ajan puutteessa Gribbin Head jäi tällä erää tutkimattomaksi maaperäksi, mutta koska Fowey nousi ehdottomaksi suosikikseni kaikista kylistä ja kaupungeista, joissa ehdin lomani aikana vierailla, saatan kuka ties palata jatkamaan löytöretkeäni tulevaisuudessa.

Mutta nyt päätän ensimmäisen osan uusimmasta reissureportaasistani yllä näkyvään bussipysäkkinäkymään, jota verkkokalvoille vangitessa kelpasi odotella St Austelliin palaavaa bussia, joka oli, yllätys yllätys, myöhässä.

Home is where my habits have a habitat

Toissapostauksessa mainitsin käyneeni alkuvuodesta lähtien läpi vanhoja blogikirjoituksiani. Eilen saavutin tämän julkaisun (clickety click) helmikuulta 2016, jossa esittelin ensimmäistä vuokrakotiani. Näin reilut seitsemän vuotta myöhemmin asun edelleen samojen seinien sisällä. Välillä muovilattia, parvekkeen ja astianpesukoneen puuttuminen sekä neliöiden rajallisuus kyllästyttävät, mutta edullinen vuokra, itsestään ilmoittelemattomat naapurit, ikkunan takana huojuvat ikikuuset sekä paikan tuttuus pitävät aloillaan. 

Suhtautumiseni pikku kotiini lähentelee sentimentaalisuutta. Se on nähnyt paljon, viikkokausia opiskelua, sadat tiskivuoret ja kauppakassit, kolme kuluttavaa unettomuusjaksoa, ensimmäisen seurustelukumppanini, sali-minäni nousun, baari-minäni nousun ja laskun, korona-ajan kotoilut, yli kymmenet kotiavainten unohdukset ja kahdet ammattiin valmistumiset. Lattiamopin ja pesuämpärin se olisi voinut nähdä vähän useamminkin...

Vuosien mittaan olen tehnyt kotiini pieniä upgreidauksia. Yhtenä kesänä olin niinkin hurja remonttireiska, että toin retrot puunväriset listat tähän päivään maalaamalla ne valkoisiksi. Sohvaani ja kirjahyllyäni en tosin saanut tuolloin omin avuin siirrettyä, joten niiden taakse piiloituvien osuuksien viimeistely jäänee päiviin, joina tämän asunnon joskus tavaroistani tyhjennän. Toistaiseksi jatkan kuitenkin elon merkkieni kaivertamista tämän 70-luvun kerrostalokeski-ikäisen pinnoille.

Ensimmäisen asunnon esittelypostaukseni innoittamana (oikeasti kauhistuin miten järkyttävästi olin verhojani pitänyt, ja miten hirveä vanha sohvapöytäni oli) halusin esitellä kotini uudelleen sellaisena, kuin se tänä päivänä näyttäytyy. Kylpy- ja vaatehuoneeni jäivät tällä kertaa kuvien ulkopuolelle, mutta niiden osalta en ole päätynyt paria uutta säilytysratkaisua kummempiin päivityksiin. Olkaa hyvä, ja tutustukaa siis yhdistettyyn olohuone-makuuhuoneeseeni ja keittiööni. Siivosin tänään enemmän näitä kuvia kuin itseäni varten.

Alfred Wainwrightin jalanjäljissä

Vielä riittää yhden postauksen verran pureskeltavaa viime elokuisesta Lake Districin jälleennäkemisestäni. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä kerron päivästä, jona pyhiinvaelsin Alfred Wainwrightin viimeiselle leposijalle. Meille suomalaisille Wainwrightin nimi ei todennäköisesti kolisuttele cattle gridiä (liekö kolisuttelee brittimilleniaaleillekaan). Epäilen vahvasti, ettei sen sivuhuomiona muutamaan otteeseen mainitseminen ole jättänyt muistijälkeä myöskään blogini selailijoihin. Niinpä ajattelin hyödyntää mahdollisuutta esitellä kyseisen herran elämää tämän häneen vahvasti linkittyvän kirjoitukseni yhteydessä.

Viimeinen kokonainen päiväni paikassa, jonne näkisin siirtyväni kuolemani jälkeen (jos uskoisin päätyväni taivaaseen tai kuoleman jälkeiseen elämään ylipäänsä) alkoi aamuvarhain matkalla Amblesidesta Keswickiin. Keswickissä vaihdoin kulkuneuvoa double-deckeristä yksikerroksiseen bussiin päästäkseni lopulliseen määränpäähäni. Matka Buttermere- ja Crummock Water -järvien välisellä kaistaleella sijaitsevan pikkuruiseen Buttermeren kylään oli seikkailu itsessään. Ymmärsin pian, miksi kaksikerroksinen bussini ei ollut vienyt minua perille asti. Reitti kulki kapeita, mutkittelevia ja vuoristoratamaisesti käyttäytyviä maalaisteitä pitkin. Jossain kohtaa tunsin vatsanpohjassani jopa sen huvipuistolaitteiden pudotuksista tutun muljahduksen. 

Jännittävän matkanteon jälkeen kehaisin kuskin ajotaitoja ja otin Buttermeren haltuun etsimällä päätepysäkin välittömässä läheisyydessä sijainneen, Wainwrightin muistolle omistetun geokätkön. Buttermeren nimi herättelee itsessäni mielleyhtymän pullantuoksuisesta kotoisuudesta, jossa ei ole voita ja täysmaitoa säästelty. Oikeasti nimi tarkoittaa järveä maitokarjalaitumien äärellä, näin kämäisesti suomennettuna (engl. lake by the dairy pastures). Syrjäisemmän sijaintinsa vuoksi alue on helpommin saavutettavissa olevia järviä huomattavasti rauhallisempi. Aaltoilevaan ja jättimäiseen Windermereen verrattuna myös itse Buttermere-järvi on tyynempi ja kooltaan helpommin hahmotettava. Moottoriveneillä ei ole Buttermerelle asiaa, joten sen puolesta seesteisyys ja luonnonmukaisuus on taattu.

Buttermeren kylähyväsestä (kyläpahasena en suostu sitä nimittämään) löytyy kaksi pientä pubia/hotellia, yksi hostelli, kesäisin toimiva teehuone sekä uuden elämän kylätalona saanut koulu. Lisäksi paikassa pääsee vierailemaan intiimissä St Jamesin kirkossa. Kirkon ikkunoista avautuvat näkymät järvelle ja sen vastarannalla kohoaville vuorille olivat omaan silmääni ylimaalliset. Paljon parempaan paikkaan ei olisi Alfred Wainwrightin muistolaattaa ja muistoporttia (palatkaa postauksen ensimmäiseen kuvaan, niin ymmärrätte mihin viittaan) mielestäni voitu sijoittaa. 

Mutta kuka ihme oikein oli tämä herra A. Wainwright, jota yhtenään name droppaan? No, minäpä kerron lyhyesti sen, mitä tiedän! Alfred Wainwright (1907-1991) oli Englannin Blackburn-tehdaskaupungissa syntynyt ja myöhemmän elämänsä Lake Districin kynnyksellä, Kendalissa, elänyt mies. Parhaiten hänet tunnettaneen käsin kirjoitetusta ja kuvitetusta kirjasarjastaan A Pictorial Guide to the Lakeland Fells. Seitsemän teoksen kokoelman valmiiksi saattamiseen kului 13 vuotta, joiden aikana Wainwright valloitti 214 kansallispuistossa kohoavista vuorista. Ainutlaatuisten teostensa sijaan Wainwrightista teki legendan kuitenkin mielestäni hänen päättymätön rakkautensa Lake Districin kansallispuistoon. Mies itse kuvasi kirjojaan raukkauskirjeekseen Englannin järvialueelle.

Lapsuutensa Wainwright vietti tosiaan Blackburnissa, jossa hänen odotettiin muiden alueen nuorten tapaan päätyvän työläiseksi puuvillatehtaaseen. Wainwright ei tällaisesta tulevaisuudesta kuitenkaan perustanut, vaan opiskeli ahkerasti tullen luokkansa parhaaksi lähes joka aineessa. 13-vuotiaana hän pääsi toimistopojaksi Blackburnin kaupungintalolle. Lopulta hän eteni kunnan talousjohtajan (engl. Borough's Treasurer, siltä varalta että suomennan taas omiani) toimistoon, ja valmistui vuosien iltaopintojen jälkeen kirjanpitäjäksi. 

Lapsena Wainwrightin mielipuuhia olivat piirtäminen ja kirjoittaminen. Lisäksi hän oli hyvin kiinnostunut kartoista, ja tunsi hyvin Blackburnin alueen. 23-vuotiaana Wainwright raapi kasaan viisi puntaa, ja lähti serkkunsa kanssa poikien reissulle Lake Districille, josta Wainwright oli kuullut paljon, mutta joka oli aiemmin tuntunut hyvin hyvin kaukaiselta. Ensitöikseen pojat kapusivat Windermeren lähistöllä kohoavalle Orrest Head -kukkulalle. Kokemuksen Wainwright puki myöhemmin sanoiksi: 

"It was a moment of magic, a revelation so unexpected that I stood transfixed, unable to believe my eyes. I saw mountain ranges, one after another, the nearer starkly etched, those beyond fading into the blue distance. Rich woodlands, emerald pastures and the shimmering waters of the lake below added to a pageant of loveliness, a glorious panorama that held me enthralled. I had seen landscapes of rural beauty pictured in the local art gallery, but here was no painted canvas; this was real. This was truth. God was in his heaven that day and I a humble worshipper."

Kesti vielä yli kymmenen vuotta ennen kuin Wainwright pääsi toteuttamaan unelmansa, ja muuttamaan Lake Districin reunalla sijaitsevaan Kendalin kaupunkiin. Siellä hänestä itsessään tuli lopulta kunnan talousjohtaja. Suurimman osan vapaa-ajastaan hän vietti kansallispuiston lukuisia vuoria ja kukkuloita valloittaen, mikä synnytti idean niiden kartoittamisesta kirjan sivuille. Niinpä eräänä marraskuisena päivänä vuonna 1952 Wainwright istui työpöytänsä ääreen, ja aloitti kunnianhimoisen tavoitteen vangita  kaikki Lake Districin huiput paperille.

Viikonloppuisin Wainwright matkusti aikaisimmalla bussilla niin syvälle kansallispuistoa kuin mahdollista, ja kapusi systemaattisesti Lake Districin rinteitä, satoi tai paistoi. Suurinta iloa hän koki voidessaan yöpyä huipuilla, jolloin muilta kävelijöiltä saattoi seuraavana aamuna kestää viisikin tuntia saapua vaatimaan osaansa Wainwrightin syvästi rakastamasta maisemasta. Seuraavan viikon Wainwright vietti päivät työssään talousjohtajana ja illat kirjailija-kuvittaja-kartantekijänä. Edellä kuvattua rutiinia Wainwright seurasi järkähtämättä seuraavat 13 vuotta.

Projektissaan Wainwright pääsi hyödyntämään päivätyöstään tuttua pikkutarkkuutta ja intohimoaan yksityiskohtiin. Miehen täydellisyydentavoittelua ja omistautuneisuutta työlleen kuvannee se, että ensimmäiset 100 sivua valmiiksi saatuaan hän päätti, ettei ollutkaan tyytyväinen piirroksiinsa ja tekstinsä asetteluun, jolloin koko urakka sai alkaa alusta. 

Saatuaan ensimmäisen kirjansa eteläisistä Lake Districin vuorista valmiiksi, Wainwright halusi julkaista tämän omakustanteisesti. Hän esitteli teoksensa useammalle kustantajalle, jotka hämmästelivät sitä, miten taidokkaasti kirja oli tehty. Vastaavaa ei ollut nähty sitten keskiaikaisten munkkien jälkeensä jättämien kirjoitusten. Yksi kustantaja antoi Wainwrightille 900 punnan tarjouksen 2000 kappaleen painoksesta, mutta tällä oli säästössään ainoastaan 35 puntaa. Wainwright sai kuitenkin solmittua kustantajan kanssa sopimuksen, jonka mukaan hän maksaisi 900 punnan (vastaa tänä päivänä 18 000 puntaa) velkansa kirjojensa tuotolla. Riski oli valtava, mutta se kannatti. Tänä päivänä Wainwrightin kirjoja on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta, ja ne toimivat edelleen ajankohtaisina oppaina Lake Districia rakastaville kävelijöille, jotka haluavat seurata Wainwrightin jalanjälkiä.

Nyt olen kertonut paljon Wainwrightin teoista ja intohimosta (vai pitäisikö sanoa pakkomielteestä), mutta aika vähän itse siitä, millainen hän oli. Tiedotusvälineissä Wainwright kuvattiin omissa oloissaan viihtyvänä, epäsosiaalisena ukkona. Tätä mielikuvaa vahvisti se, ettei hän Lake Districin polkuja kartoittaessaan juuri puhellut vastaantulijoille. Itse asiassa Wainwright suorastaan inhosi sitä, että kirjojensa menestyksen myötä ihmiset alkoivat tunnistaa hänet. Ironisesti kirjat myös lisäsivät turistien kiinnostusta järvialueeseen, jolloin muiden kävelijöiden välttely kävi entistä vaikeammaksi. Ehkä Wainwright ei osannut ottaa huomioon, että hänen yksityiskohtaisesti laatimansa kartat saattaisivat oikeasti päätyä lukijoiden käyttöön. Puhumattakaan siitä, että ihmisiä saapuisi karttojen kanssa autolasteittain, eikä julkisella liikenteellä, jota Wainwright aina suosi vaalimaansa luonnonkauneutta suojellakseen.

Wainwrightin toinen vaimo ja hänen todellinen rakkautensa, 15 vuotta miestään nuorempi Betty McNally, tunsi Wainwrightin paremmin, ja kuvasi tätä herkäksi, ujoksi mieheksi, joka halusi pysytellä anonyyminä piiloutumalla karkean ulkokuorensa alle. Betty oli henkilö, joka Wainwrightin kuoltua kulki vanhoina päivinään vaikeakulkuisen reitin Wainwrightin suosikkivuorelle, Haystacksille, ja ripotteli miehensä tuhkat sen laella ylhäisessä yksinäisyydessään lepäävälle salaisuudelle, Innominate Tarn -lammelle. Näin ollen seuraava, Wainwrightin viimeisessä kirjassaan esittämä toive toteutui:

"All I ask for, at the end, is a last long resting place by the side of Innominate Tarn, on Haystacks, where the water gently laps the gravelly shore and the heather blooms and Pillar and Gable keep unfailing watch. A quiet place, a lonely place. I shall go to it, for the last time, and be carried: someone who knew me in life will take me and empty me out of a little box and leave me there alone. And if you, dear reader, should get a bit of grit in your boot as you are crossing Haystacks in the years to come, please treat it with respect. It might be me."

Näin Haystacksin huipun omin silmin ensimmäistä kertaa samasta ikkunasta, jonka juurella Wainwrightin muistolaatta St Jamesin kirkossa lepää. Paljon myöhemmin samana päivänä kapusin itse kyseiselle huipulle edeltävää lainausta muistellen.

No niin, nyt olen valottanut sitä, kuka oli mystinen Alfred Wainwright, johon samaistun tuntemuksissani Englannin järvialuetta kohtaan (en tietenkään samalla mittapuulla, en tiedä onnistuisiko se keneltäkään), ja jonka omistautuneisuudesta elämäntehtävälleen ammennan valtavasti inspiraatiota. Jos Wainwrightin elämä ja teot alkoivat inspiroida myös teitä lukijoita, suosittelen lämpimästi YouTubesta ainakin toistaiseksi ilmaiseksi katsottavissa olevaa dokumenttia, The Man Who Loved the Lakes. Päätän postauksen itselleni parhaiten mieleen jääneen Wainwright-lainauksen sanoihin, joihin myös kyseinen dokumentti päättyy: 

"The fleeting hour of life of those who love the hills is quickly spent, but the hills are eternal. Always there will be the lonely ridge, the dancing beck, the silent forest; always there will be the exhilaration of the summits. These are for the seeking, and those who seek and find while there is yet time will be blessed both in mind and body."