Then my heart with pleasure fills, and dances with the daffodils.

Toinen päivä järvien keskellä alkoi tuhdilla englantilaisella aamiaisella, joka oli vähän eri luokkaa kuin omat viritelmät, joita oon viikonloppuina yrittänyt väsäillä. Sen voimin olikin hyvä lähteä päiväretkelle pienen ruokakooman jälkeen. Majapaikkani tarjosi asiakkailleen alennusta järjestämistään kiertoajaeluista, ja kun ilma oli yllättäin vähän sateinen, mietin miksipä en osallistuisi sellaiselle. Viime keväänä tulikin jo itse asiassa koettua yksi näistä Lakes Supertours -ajeluista, josta jäi sen verran hyvä maku suuhun, että lähdin mielelläni uudestaan.

Mun lisäksi ajelulle osallistui kolme pariskuntaa, jotka oli kotoisin Intiasta, Australiasta ja Northumberlandista. Oppaaksi meille lähti majatalon isäntä, joka oli hirmu hellyyttävä vanha herra. Hän otti kuulijansa taidokkaasti haltuun ja huolehti siitä, että kaikki varmasti viihtyi koko matkan ajan. Esimerkiksi joka kyläkirkon kohdalla oppaamme sanoi sen olevan täynnä aaveita, ja että paras aika vierailulle olisi keskiyö. Kierroksen loppuun mennessä kaikki lausuivat kuorossa jokaisen näkemämme kirkon kohdalla lauseen: 'It's full of ghosts and the best time to visit is at midnight!'

Tehtiin päivän aikana useita photo stoppeja ja vähän pitempiä pysähdyksiä, joista ensimmäinen oli Grasmere. Kyseinen kylä oli kuuluisan englantilaisrunoilija William Wordsworthin koti 14 vuoden ajan. Hänen omien sanojensa mukaan paikka oli kaunein, minkä löytää saattoi. Ja olihan pikkukylässä oma charminsa!

Yllä Dove Cottage, jossa Wordsworth eleli suurimman osan ajastaan Grasmeressä. Niihin aikoihin mökin vuokra oli kuulemma viisi puntaa vuodelta, kelpaisi. 

En ole kovin perusteellisesti Wordsworthin tuotantoon tutustunut, vaikka yhden paksun runokirjan omistankin, mutta tähän mennessä olen pitänyt kaikista runoista, joihin olen törmännyt. Wordsworth ammensi inspiraatiota lähinnä luonnosta, ja pyrki kirjoittamaan mahdollisimman kansantajuisesti ilman turhia krumeluureja ja korusanoja. Tämän postauksen otsikko on itse asiassa hänen käsialaansa, ja osa runoa Daffodils.

Seuraavaksi oppaamme lupasi meille ison yllätyksen, joka paljastui Surprise View -nimiseksi näköalapaikaksi. Hyvällä säällä paikasta pystyy kuulemma näkemään aina Skotlantiin asti! Sumuunkin peittyessään vastarannalla kohoavat jyrkänteet oli aika vaikuttavia.

Ennen lounastaukoa pysähdyttiin vielä Ashness Bridgellä, joka on yksi Lake Districin kuvatuimmista kivisilloista. Nytkin joutui vähän kikkailemaan, että sai rajattua muut innokkaat valokuvaajat kuvasta.

Pikainen lounastauko pidettiin Keswickissä, joka oli vähän isompi paikka, mutta silti hyvin kylämäinen. Löysin kivan pikku kahvilan, ja sain pitkästä aikaa nautiskella cream tean.

Kun kaikki oli saaneet taas vähän murua rinnan alle päästiin puolen tunnin risteilylle yhdellä järvistä nimeltään Derwentwater. Sade yltyi tässä vaiheessa sen verran rankaksi, että hyvistä kuvista huuruisten ikkunalasien takaa sai lähinnä haaveilla. Kokemus itsessään oli kuitenkin oikein hieno, vaikkei siitä julkaisukelpoista kuvamateriaalia todisteeksi juuri jäänytkään.

Laiva-ajelun jälkeen palattiin taas bussiin ja köröteltiin mutkaisia maanteitä korkeammas ylängöille. Täytyy kyllä nostaa hattua jokaiselle, joka tuolla päin uskaltaa ajella, vähän eri olosuhteet kuin meillä täällä Suomessa. 

Laaksojen läpi ajellessa pysähdyttiin aina välillä napsimaan kuvia. Tässä nimenomaisessa ollaan Moss Force -vesiputouksen luona. Ei olis yhtään parempaan paikkaan voineet nuo lampaat parkkeerata täydellisiä kuvia ajatellen!

Päivän viimeinen vaan ei vähäisin kohde oli Castlerigg Stone Circle, joka on yksi näitä Britannian kivimuodostelmia, joiden perimmäistä tarkoitusta kukaan ei edelleenkään tiedä. Stonehengeen verrattuna tämä oli paljon tunnelmallisempi ja mystisemmän oloinen. Liekö sitten johtunut syrjäisestä sijainnista vai lähinnä siitä, ettei tätä paikkaa ollut samalla tavalla kaupallistettu. 

Kahdeksan tunnin aikana ehdittiin siis nähdä vaikka sun mitä, joista tässä tuli esiteltyä vain osa. Seuraava päivä oli vielä kurjempi sään suhteen, vaan keksinpä kuitenkin tekemistä sillekin. Mutta siitä lisää myöhemmin!

Lift up your head, let it all start, today is the day you return to your heart.

Palauduin maanantai-iltana viikon Englanti-reissulta. Vaikka sää ei ollutkaan yhtä suotuisa kuin viime huhtikuun helleaaltojen aikana, niin kyllä se sen räntäsateen voitti, joka iski Kuopiossa päin naamaa nyrkin lailla. Mielialaa ei kohottanut yhtään se, ettei mua ollut kukaan kentällä odottamassa, ja että jouduin ottamaan taksin kun eihän täällä korvessa bussit kulje. Eteisessäkin odotti kasa laskuja, jääkaappi ammotti tyhjyyttään ja modeemi oli poissaoloni aikana irtisanonut itsensä. Mutta palataanpa hetkeksi reissun päälle, joka oli jälleen kerran varsin onnistunut.

11.4 heräsin ennen kuin yksikään kukko lauloi, koska lento Kuopiosta Helsinkiin lähti jo kuudelta aamulla. Lentokentän ikkunoista auringonnousua katsellessani tunsin taas sen tutun kutkuttavan innostuksen, joka mut täyttää aina kun reissu on ihan kohta just näillä minuuteilla alkamaisillaan. Helsinki-Lontoo välillä pääsin testaamaan yhtä Finnairin uusista härveleistä, jossa olikin ihan jees matkustaa. Penkkirivejä oli käytävällä perinteisen kahden sijaan kolme ja kaikilla oli ruudut, joita tuijotella. Itse tuijottelin kuitenkin lähinnä pilviä ja Lontoon päässä vehreitä peltoja kivimuureineen sekä rivitalojen reunustamia katuja ilonkyyneleet silmänurkissa kimmeltäen. Takaisin on aina yhtä hyvä tulla.

Heathrowilla oli e-passiportit päivityksessä, joten jonot oli aikamoiset. Kun sitten lopulta pääsi baggage reclaimiin asti joku järjenjättiläinen meni vahingossa painamaan hätäpysäytystä, ja kesti puoli tuntia ennen kuin hihna saatiin taas kulkemaan. Ja arvatkaapa kenen laukku ois ilmestynyt heti seuraavana verhon takaa... Onneksi ei ollut tulenpalava kiire mihinkään, vaan mulla oli useampi tunti aikaa ehtiä Eustonin juna-asemalle, josta jatkaisin kohti Lake Districiä. 

Metrotunneleissa ravatessa ja Kings Crossilta Eustonille kävellessä olo oli oikeastaan aika arkinen, mutta hyvällä tavalla. Aivoilla kesti jonkin aikaa vaihtaa englantiin, mutta muuten tuntui kuin samoja reittejä olisi tullut talsittua korkeintaan viikko pari sitten. Koska Brittien junaliikenne on välillä vähän mitä on sain jännityksellä seurata aseman tauluja, ettei oma vuoro vaan olisi peruttu. 13.30 pääsin kuitenkin turvallisesti hyppäämään kohti pohjoista puksuttavaan junaan, ja katselemaan maalaismaisemia sydämen kuvat silmissä hehkuen.

Tiukille menneen vaihdon jälkeen saavuin viimein paikan päälle Windermeren kylään, jossa mun oli tarkoitus majailla seuraavat kolme päivää. Kävin Lake Districin kansallispuistossa ensimmäistä kertaa viime huhtikuussa lähes tismalleen samoihin aikoihin kuin tänäkin vuonna, ja se jätti niin lähtemättömän vaikutuksen, että oli suorastaan pakko palata. Tällä kertaa yövyin vähän budjetimmassa paikassa, jonka ihana henkilökunta korvasi kuitenkin paikan muut puutteet. 

Hienoisesta väsymyksestä huolimatta halusin ehdottomasti käydä vielä jaloittelemassa koko päivän eri kulkuneuvoissa istuttuani. Kiersin pienen lenkin Orrest Headin kautta, joka on suhteellisen matala ylänkö Windermeren reunamilla. Mataluudestaan huolimatta sen laelta avautuu hyvin idylliset järvimaisemat kaukaisuudessa sinisinä siintävine huippuineen.

Tuuli oli sen verran navakka, että olin ainut tuona iltana huipulle uskaltautunut, ja sain siis nautiskella näkymistä ihan itsekseni. Tuntui itse asiassa aika kummalliselta katsella samaa maisemaa vuotta myöhemmin, ja huomata sen pysyneen lähes tismalleen samanlaisena kuin muistikuvissani. Paljon on sattunut ja tapahtunut sitten viime kerran kun seisoin samalla paikalla, mutta oli lohduttavaa huomata, että edes jotkut asiat on säilyneet muuttumattomina.

Illan alkaessa hämärtää laskeuduin takaisin kylään, käväisin kaupasta evästä, katselin B&B huoneeni pikkuruisesta televisiosta Big Bang Theorya ja join teetä. Suhteellisen hyvä päätös ensimmäiselle päivälle siis.

Seuraava päivä kului minibussissa ympäri järviä körötellessä, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa. Olipas kiva kirjoitella taas pitkästä aikaa reissupostaus!

No winter lasts forever, no spring skips its turn.

Käväisin pääsiäisviikonloppuna taas pitkästä aikaa Joenzoossa, jossa jaksoin tällä kertaa sinnitellä lähes kokonaiset neljä päivää. Mun vanha huone oli pistetty ihan uuteen uskoon, ja täytyy sanoa, että äiti oli saanut siitä kopperosta melkein viihtyisän. Yli 15 vuotta vanha, kivikova sänky oli vaihtunut puolet isompaan, upottavan pehmeään versioon. Myös ikkunan blokannut massiivinen kulmapöytä, joka oli pääsyyllinen siihen, että mun huone muuttui kesähelteillä saunaksi, oli saanut väistyä siron työpöydän tieltä. Yhden seinän vallanneen kirjahyllyn paikalla oli puolestaan senkki, joka oli huomattavasti mukavampi näky kuin muutettuani tyhjyyttä ammottamaan jääneet hyllyt. Yllättävää, miten paljon viihtyisämpää huoneessa oli oleskella nyt kun se ei ollut enää niin oma. 

Jo heti visiitin ensimmäisenä iltana pääsin verestämään villejä nuoruusmuistoja Joensuun yöelämään. Olin jo ehtinyt tylsästi vaihtaa pyjamaan ja asettua lukemaan kirjaa, kun kaveri laittoi viestiä lähtisinkö viihteelle. No enhän mie tälläkään kertaa voinut kieltäytyä, ja kuten tavallista extemporereissusta tuli taas paljon parempi kuin monista suunnitelluista illanvietoista. Kuulumisten vähemmälle jäänyt vaihto korjattiin sitten seuraavana päivänä illallisen merkeissä. Käytiin testaamassa Joensuun nepalilaisen ravintelin tarjonta eikä petytty. 

Yhtenä päivänä ehdittiin pienelle patikkaretkellekin. Kulhon vaaramaisemat tuli tutuiksi ja mikäs siinä kävellessä, kun aurinko porotti kirkkaan siniseltä taivaalta kuin kesähelteellä konsanaan. Vaelluskengätkin pääsi pitkästä aikaa tositoimiin. 

Muuten pääsiäisloma meni parissa sukukokouksessa kuoliaaksi tylsistyessä ja isovanhemmille korttipelejä opettaessa. Päivärytmi kääntyi taas aika lailla päälaelleen, joten oli kiva päästä viime tiistaina takaisin Kuopion päähän ja omiin rytmeihin, joista on näin työttömänä tullut mulle aika tärkeitä. 

Loppuviikon oonkin sitten palannut ahkeraan opiskeluun, ja saanut kivasti tehtäviä pois alta. Oon myöhemmin tässä kuussa lähdössä käymään taas Englannin kotona, ja toivon pystyväni hyvillä mielin lomailemaan samalla myös pänttäyksestä. Tällä hetkellä asiat näyttäisikin olevan sen verran hyvällä mallilla, että voin alkaa pikku hiljaa innostumaan tulevasta reissusta.

Talvikin alkaa vähitellen taittua eli tunnelin päässä on taas valoa. Englannissa vietetyn viime talven jälkeen Suomen talvi on tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi, mutta nyt kun ikirouta näyttää kuin näyttääkin sulamisen merkkejä oon vähän vähemmän turhautunut täällä Pohjolan perukoilla majailuun. Pyöräkin tuli tällä viikolla kaivettua talviteloilta, ja vaikka oon aika rapakunnossa, sillä kruisailu on ollut aika kivaa. Ja nää Kuopion mäet kyllä pitää huolen siitä, että oon taas pian kesäkunnossa...

Tänään oon muuten ollut kuopiolainen tasan kolme kuukautta. Tuntuu tosin, että oisin asunut täällä jo paljon kauemmin. En osaa sanoa, onko se hyvä vai huono juttu. Mun vapaudenkaipuisen seikkailijansielun mielestä tää paikka on jo vähän nähty, mutta mun pysyvyydenhakuinen mieli on ollut tyytyväinen löydettyään taas paikan, jota pystyy kutsumaan kodiksi.