There's never a wish better than this, when you've only got a hundred years to live.

Nykyisille tavoilleni uskollisena olen jättänyt taas pari kuukautta tämän ja edellisen postauksen väliin. Vaikken ole kirjoittanut mitään, olen käyttänyt merkittävän osan alkuvuodestani julkaistujen ja julkaisemattomien blogipostausteni läpikäymiseen. Se on ollut paikoitellen hyvinkin cringeä, mutta samaan aikaan palkitsevaa. Olen huomannut jatkaneeni kehittymistäni ihmisenä ja kirjoittana. 

Erityisen kiitollinen olen itselleni siitä, miten aktiivisesti olen päivittänyt blogia au pair -aikanani. Kyseinen ajanjakso tulee todennäköisesti säilymään elämäni ikimuistoisimpana, ja on ollut katkeransuloista palata silloisiin seikkailuihin ja tunnetiloihin. Näemmä kaipauksen piti ensin väljähtyä lähemmäs kahdeksan vuotta, sillä aiemmin se on estänyt etenemiseni muutamaa postausta pitemmälle. Eilen sain viimein selätettyä myös tuon nimenomaisen aikakauden päättymistä käsitelleet kirjoitukset  (kyyneleitä säästelemättä).

Au pairiksi lähtiessäni olin 19-vuotias ja tällä viikolla täytin 28 vuotta. Paljon on mahtunut nuoruuden hulluuden ja tällä hetkellä vallitsevan tasannevaiheen väliin, osasta olen kirjoittanut tänne, suurimmasta osasta en. Vanhoista blogipostauksistani inspiroituneena mietin, että olisi kiva listata vaikka 28 mieleenpainuvinta kokemusta tai 28 tärkeintä opetusta, jotka olen 28 ikävuoteni aikana kokenut. Opetuksia olen näköjään käsitellyt jo 21-vuotta täyttäessäni, ja voitte halutessanne käydä kertaamassa ne täältä (clickety click). 

Toisaalta olisi ehkä kutkuttavampi miettiä, mitä kaikkea on vielä kokematta. Siispä luon mieluummin katseen tulevaan listaamalla 28 asiaa. jotka haluaisin tehdä seuraavien 28 vuoden aikana. Kuvituksen suhteen jatkan samalla linjalla, kuin neljän edellisen päivitykseni kohdalla, eli julkaisen lisää enkkukuvia viime kesältä. Sen kummempaa tarinaa minulla ei näiden kuvien taustalle ole, kuin hyvin sujunut päiväpatikka Loughrigg Fellin kautta Grasmere-järvelle.

Seuraavien 28 vuoden aikana haluaisin:

1. Asua talossa, josta löytyy kotitoimisto, lukunurkkaus, parveke ja astianpesukone.

2. Omistaa kaksi pyhä birmaa nimiltään Dante ja Dahlia tai Vincent ja Venus.

3. Nähdä nimeni tieteellisen artikkelin kirjoittajien joukossa.

4. Säilyttää nykyisen vaatekokoni.

5. Etsiä ja löytää 3000 geokätköä.

6. Tietää, mikä musta tuli isona.

7. Lukea Sinuhe egyptiläisen.

8. Elää vähintään kuukauden ilman kahvia ja energiajuomia.

9. Vangita au pair -aikani scrap bookin sivujen väliin.

10. Vierailla vanhassa kotikaupungissani Abingdonissa.

11. Osata nimetä kaikkien aikojen lempibiisini.

12. Piirtää useammin kuin kerran vuodessa.

13. Jättää jäljen nykyiseen työyhteisööni.

14. Saada uuden ystävän. 

15. Kävellä jonkin Englannin long distance kävelyreiteistä alusta loppuun.

16. Pitäytyä päätöksessäni olla polttamatta ensimmäistäkään savuketta.

17. Saavuttaa parhaan fyysisen kunnon, jossa olen koskaan ollut.

18. Ajaa ajokortin ja tehdä road tripin pohjoiseen.

19. Neuloa loppuun aloittamani villasukan. 

20. Opetella paremmaksi shakin pelaajaksi. 

21. Tehdä työtä, jota rakastan.

22. Hyötyä jotenkin siitä, että osaan ulkoa sanat Lentävään kalakukkoon ja Helan gåriin.

23. Puhua yleisölle niin, ettei ääneni värise, eikä katseeni ole paperissa tai dioissa.

24. Valloittaa mahdollisimman monta Wainwrightia, ehkä jopa kaikki 214 kappaletta.

25. Saada yli kymmenen vuotta mielessäni hautuneen tarinan paperille.

26. Saada nimeni eteen jonkin tittelin, ehkä jopa FaT:n? 

27. Elää vähintään kolme päivää täysin ilman puhelinta.

28. Oppia uutta, toivottavasti joka päivä.

Nähtäväksi jää, ollaanko minä ja blogger vielä pystyssä täyttäessäni 56 vuotta, mutta jos ollaan, lupaan tulla kertomaan, miten monta asiaa sain yliviivattua listaltani!

West shore of Windermere

Hyvää alkanutta vuotta 2023! Tavoitteellisuuden tavoittelijana olen laatinut tällekin vuodelle useamman päämäärän, joista keskeisin on työn, opiskelun ja vapaa-ajan selkeämpi erottelu toisistaan. Viime vuosi meni nimittäin vähän niin, että toinen käsi oli aina vähintäänkin henkisesti tietokoneen näppäimistöön liimattuna, valmiina tykittämään gradua, laatimaan muistiinpanoja tai päivittämään työpaikan toimintaohjeita. Tarkemmin ajatellen vastaavan suuntaisesti on mennyt aika moni edeltävä vuosikin. Urakehitys ja tähän läheisesti liittyvät projektit ovat ohjanneet olemista, ja mahdollistaneet jatkuvassa liikkeessä pysymisen, kun paikalleen ei ole uskaltanut jäädä. 

Se reilu viikko, jonka vietin viime elokuussa Englannissa, ja josta olen tännekin vähän kirjoitellut, on ollut niitä harvoja ajanjaksoja, joina en ole aktiivisesti pyrkinyt mitään päämäärää kohti. Tai no, olihan tarkoituksenani päästä paikoista a paikkoihin b, mutta reittejä ei ollut ennalta määrätty ja niiden varrella oli suotavaakin pysähdellä. Lake Districin ylänköjä valloittaessani pääsin pitkästä aikaa hetkellisesti mielentilaan, jossa pisimmälle viety ajatukseni oli se, mihin jalkani seuraavaksi asettaisin. 

Samoihin aikoihin, kun tämä arjen pyörteistä saatu hengähdystaukoni ulkomailla tuli päätökseensä, päättyi myös toinen vähän pitempi matka, kun minusta tuli syyskuussa laillistettu proviisori. Vaikka tunsinkin ylpeyttä ja helpotusta kyseisen merkkipaalun saavuttamisesta oli minulla jo kiire pyyhältää kohti seuraavaa. Olin itse asiassa jo pari kuukautta ennen valmistumistani hakeutunut täydennyskoulutukseen, johon paloin halusta päästä panostamaan heti gradusta eroon päästyäni. Samaan aikaan minusta tuli myös työyksikköni vastuufarmaseutti, mikä toi mukanaan entistä mielekkäämpiä työhtehtäviä, joista ei tahtonut päästää irti työajan päätyttyäkään. Vapaa-aikaa, josta olin 16-20 tuntia graduni parissa vietettyjen viikonloppujen lomassa haaveillut, oli siis edelleen vaikeaa varata.

Kympin tyttö -syndrooma ja elämässä aiemmin kohdatuista pettymyksistä ammennettu sisu tarpoa eteenpäin ajoivat ja ajavat edelleen vahvasti jatkuvaan liikkeellä pysymiseen, mutta yritän pistää tänä vuonna vähän enemmän hanttiin. Pidän enemmän kuin seitsemän päivää lomaa. Luen hyvällä omalla tunnolla muutakin kuin tieteellistä tekstiä. En kanna töitä kotiin, vaan jätän ne odottamaan seuraavaa arkipäivää. Edistän opintojani sopivissa väleissä, en kaikissa mahdollisissa väleissä. 

Siinäpä muutama ajatus siitä, miten toivoisin tämän vuoden kuluvan. Alku ainakin vaikuttaa ihan lupaavalta. Töissä olen tammikuussa tehnyt sen mitä vaaditaan, en enemmän kuin vaaditaan. Opiskellut olen fiiliksen mukaan, enkä yhtäkään kokonaista viikonloppua. Muiden kiireiden keskelle hukkunut saliharrastukseni on saanut uuden jalansijan.  Kirjoja olen lukenut/kuunnellut viisi, eikä niistä yksikään ole ollut erityisen tieteellinen, luinpa jopa yhden lastenkirjan! Lomareissuista Cornwalliin ja Skotlantiin haaveilen myös jo kovasti.

Mutta jospa ennen seuraavia reissuja muisteltaisiin vielä muutaman postauksen ajan viime kesän Englanti-visiittiäni. Ensimmäisessä kyseistä reissua käsitelleessä postauksessa avasinkin jo vähän suunnitelmiani risteillä höyrylaivalla tois puol jokkee eli Windermere-järven itäiseltä rannalta länsipuolelle. Läntinen rantaviiva on huomattavasti itäistä rauhallisempaa seutua, koska kyläkeskukset ovat harvemmassa ja ulottuvat kauemmas sisämaalle. Itse olen aiemmin tutustunut west shoreen vierailemalla Claife Viewing Station -näköalapaikalla (click click), jonne pääsin tulloin huokeaan hintaan autolautalla Bowness-on-Windermeren kylästä. Nyt upgreidasin järven ylityskokemuksen tekemällä tämän höyrylaivan kyydissä (ja pulittamalla tästä viisinkertaisen hinnan autolauttamatkaan verrattuna).

Risteilyreittejä on tarjolla useampiakin, joista pisin kiertää koko jorpakon. Itselleni riitti sillä kertaa kymmenen minuutin koukkaus Amblesiden Waterhead-satamasta Wrayn linnalle. Nimestään huolimatta 1840 rakennettu goottilaistyylinen Wray Castle ei ole oikea linna, vaan astetta hulppeampi yksityisasunto. Sen rakennutti eläkepäiviensä iloksi liverpoolilainen kirurgi Dr James Dawson. Ilmeisesti osa asumuksesta on suunniteltu puhtaasti näön vuoksi, eikä esimerkiksi kaikkiin torneihin ole tehty edes sisäänkäyntiä. Lisäksi tiluksilta löytyy keinotekoisia raunioita, jotka ovat eittämättä oiva tunnelman luoja. 

Linnan rakentamiseen vaaditut rahat saatiin Dawsonin vaimolle suunnatusta perinnöstä, mutta ilmeisesti pariskunnan maut eivät menneet ihan yksi yhteen, kun vaimo tyrmäsi aikaansaannoksen ensisilmäyksellä, eikä koskaan suostunut asumaan Wrayn linnassa. Petteri Kaniinin äidin, Beatrix Potterin, perheelle paikka sen sijaan kelpasi näiden vuokratessa sitä aikoinaan kesäasunnokseen. 16-vuotiaana Wray Castlessa vietetty kesä jättikin Beatrix Potteriin sen verran lähtemättömän vaikutuksen, että hän osti myöhemmin lastenkirjoillaan tekemällään voitolla Hill Top -maalaistalon läheisestä kylästä ja suurimman osan Wrayn linnaa ympäröivästä maasta.

 

Nykyään Wray Castle on National Trustin huomissa ja jyhkeiden kiviseinien sisään kätkeytyvää uniikkia kotia pääsee ihmettelemään reilun viiden punnan sisäänpääsymaksulla. Ulkopuolelta linnaa ja sitä ympäröivää hulppeaa miljöötä saa kuitenkin ihastella ihan ilmaiseksi. Tiluksilla voi muun muassa bongailla erikoisempia puulajeja, kuten mammuttipetäjiä, jättiläispunapuita, neidonhiuspuita ja hopealehmuksia. Lisäksi tarjolla on viehättäviä panoraamanäkymiä Windermere-järvestä useasta eri vinkkelistä.

Linnan neitoa aikani larpattuani lähdin seuraamaan rantaviivaa kohti keskemmällä järveä sijaitsevaa autolauttaa, jolla olin ajatellut palata takaisin vastarannalle. Reitille ei osunut isompia nousuja tai laskuja, ja matkaakin kertyi vain reilut seitsemän kilometriä, mikä tuntui sopivalta palauttelulenkiltä pitempien ja haastavampien patikointien välissä. Wray Castlen pihapiiristä kauemmas päästyäni myös vastaantulijat vähenivät dramaattisesti, ja sain nauttia sateen jäljiltä selkiytyneen kesäillan seesteisyydestä pitkät pätkät keskenäni. Vaan en tiedä oliko kohtalon ivaa vai mitä, mutta heti kun pysähdyin jonnekin keskelle ei mitään lukemaan infotaulua metsän hoidosta porhalsi pyörällään paikalle aksentista päätellen italialaisherra, jonka iskuyritys jäi onneksi kesälomareissuni ainoaksi. What are the odds? 

Oli kuitenkin lähellä, ettei iltakävelystäni tullut aiottua pitempi. Autolautalle päästyäni nimittäin selvisi, ettei se ollut ollut toiminnassa useaan tuntiin teknisten ongelmien vuoksi. Kuulostelin tilannetta aikani, mutta kun aluksi kohtaamani pitkä autoletka oli lyhentynyt enää pariin sinnikkääseen odottajaan, alkoi se näyttää aika kehnolta. Autollisilla oli sentään mahdollisuus lähteä kiertämään järvi pitemmän kaavan kautta, mutta omiksi vaihtoehdoikseni jäivät 40 minuutissa seitsemän kilometrin päässä sijaitsevaan lähimpään kylään ja sieltä lähtevään viimeiseen bussiin ehtiminen, 15 kilometrin tallustelu takaisin Amblesideen tai jäätävän summan pulittaminen taksimatkasta. Onnekseni ei lopulta tarvinnut valita näistä, vaan pääsin perille jakamalla taksin kohtuuhintaan samaan pinteeseen joutuneen walesilaisen perheen kanssa.

Loppu hyvin kaikki hyvin siis, mutta seuraavana päivänä pysyttelin kyllä suosiolla varmempien julkisten kulkuyhteyksien tuntumassa...

Derwentwater, Ashness Bridge & Walla Crag

Edellisissä reissupostauksissa ei harhailtu vielä kovin kauas Lake Districin keskuskylistä, mutta tänään lähdetään käymään vähän isommalla kirkolla Keswickissä. Siinä missä Amblesidessa asustelee pysyvästi reilut 650 kyläläistä, löytyy Keswickistä väkeä jo viitisen tuhatta, eli paikkaa voi sanoa pieneksi kaupungiksi. Aiemmilla matkoillani olen tutustunut Keswickiin cream tean nauttimisen verran, ja tälläkään kertaa en kovin kauaa kaupungin kaduilla viihtynyt, vaan suuntasin heti aamun ensimmäisestä bussista ulos päästyäni kohti Derwentwaterin rantaa.

Usean muun Lake Districin asutuskeskuksen tapaan myös Keswick sijaitsee veden äärellä. Derwentwater on kansallispuiston kolmanneksi suurin järvi, jonka nimi tarkoittaa vapaasti suomennettuna tammipuu järveä. Ja kyllähän siellä rantaraittia kävellessä enemmän kuin muutama tammi tuli ohitettua. Itselleni parhaiten mieleen jäivät kuitenkin Derwentwaterin pohjoispuolella sijainnutta Friar's Crag -näköalapaikkaa kehystäneet muinaisen oloiset männyt.

Friar's Crag tarjoilee aika lailla esteettömän näkymän reilun neljän kilometrin mittaisen Derwentwaterin päästä päähän. Paikalta löytyy myös englantilaisen kirjailijan, taiteilijan ja ajattelijan, John Ruskinin, muistomerkki. Ruskinin mukaan hänen varhaisin muistonsa oli lastenhoitajan kanssa tehty visiitti Friar's Cragin näköalapaikalle, mikä ei näkemäni perusteella ollut ollenkaan hullumpi ensimuisto. 

Kun lähdin etenemään Derwentwaterin läntistä rantaviivaa, tuli vastaan pian toinen kuriositeetti, The Hundred Year Stone. Kyseinen kiviveistos on veistostaiteilija Peter Randall-Pagen käsialaa ja samaa vuosikertaa kuin allekirjoittanut, eli nimestään huolimatta teos ei ole ehtinyt ihmetyttää ohikulkijoita sataa vuotta. Veistämiseen on käytetty lähellä sijaitsevasta Borrowdalen laaksosta lainattua siirtolohkaretta, ja vuoden ajasta riippuen teos saattaa ilmeisesti viettää osan vuodesta kokonaan veden pinnan alla. Ainakaan tänä kesänä ei märkäpukua kuitenkaan tarvittu teoksen tuijotteluun. 

Jossain vaiheessa tein typerän valinnan poiketa rantaraitilta, ja jatkoin matkaa järveä reunustaneen rinteen puolivälissä mutkitellutta kinttupolkua pitkin. Valinta ei ollut typerä pelkästään reitin vaikeakulkuisuuden vuoksi, vaan sattumoisin se sattui olemaan osa jonkin kyseisenä päivänä järjestetyn polkujuoksutapahtuman reittiä. Eli jouduin yhtenään stressaamaan ehtisinkö löytää kapean polun varrelta turvallisen paikan, jossa odotella ohipyyhältävät juoksijat heitä häiritsemättä. Kainona toiveena oli myös olla itse vierimättä alas kallioista rinnettä. Onnekseni onnistuin aina hypähtämään jollekin semiturvalliselle kumpareelle, mutta oli varsin helpottavaa päästä järven toisessa päässä vaihtamaan vähän avarammalle reitille.

Ponnisteluni palkittiin pian yhdellä Lake Districin valokuvatuimmista silloista, jonka saatoin itsekin muutaman kymmentä kertaa kuviin ikuistaa. Ashness Bridge on niin sanottu 'packhorse bridge', jolla tarkoitetaan siltaa, jonka rakentamisen päätarkoituksena on ollut mahdollistaa kuormia kuljettaneiden hevosten joen ylitys. Tyypillisiä piirteitä packhorse-silloille ovat kapeus (vain yksi hevonen pääsee ylittämään sillan kerrallaan) ja kaiteettomuus, millä estettiin hevosten molemmilla kyljillään kuljettamien kantamusten osuminen sillan kaiteisiin. Tai näin olen ainakin ymmärtänyt, joskin muitakin kriteerejä  ilmeisesti on. Muun muassa eräs Ernest Hinchliffe on saanut aiheesta aikaiseksi kokonaisen kirjan A Guide to the Packhorse Bridges of England, jossa käydään läpi 190 yleisesti packhorse siltana tunnettua siltaa, mutta joista kirjailijan mukaan vain osa täyttää klassisten packhorse-siltojen kriteerit. Pitäisiköhän ottaa lukulistalle?

Ashness Bridgen tuntumassa hetken evästeltyäni lähdin kapuamaan Derwentwaterin länsipuolta reunustaville jylhille kukkuloille. Nyt en harhautunut kinttupoluille, vaan suunta oli huipulle ihastelemaan panoraamanäkymiä Derwentwaterista. Pilvisestä aamusta ei tässä vaiheessa ollut enää tietoakaan, vaan aurinko paisteli täydeltä terältä polttaen varomattoman patikoijan päänahan ja niskan, hups. Mutta ne näkymät! Pakko oli pysähtyä räpsimään kuvia parinkymmenen metrin välein ja pudistella päätään sille, miten naurettavan kauniilta joka puolella näytti.

Ehkä kaikkein huikeimmat maisemat avautuivat Walla Crag -nimisen kukkulan laelta, josta näki järven ohella myös Keswickin yläilmoista. Ylemmän kuvan otin tältä nimenomaiselta näköalapaikalta, ja vaikkei se vedä vertoja livenäkymille, kuvannee se paikan tunnelmaa paremmin kuin allekirjoittaneen kynästä nyt irtoavat kliseet siitä, miten henkeäsalpaavat nämä näkymät tuolloin olivatkaan.

Walla Cragin tarjoileman loppuhuipennuksen jälkeen laskeuduin jalat väsyneenä, mutta mieli onnellisena takaisin tasamaalle ja päiväpatikkani starttipisteeseen Keswickiin. Sinne päästyäni kampesin itseni bussiin, jossa lepuutin tyytyväisenä jalkojani ennen paluuta Amblesideen. Voin kertoa, että ruoka, Strongbow-tuoppi ja uni maistuivat kaikki erittäin hyviltä tuona iltana.