Minster lovell

Viime lauantaina tour bus suuntasi yhdeksän aikoihin kohti Cotswoldsin rauhaa ja hiljaisuutta. Kyseessä on yksi Iso-Britannian AONB-alueista (Area of Outstanding Natural Beauty), joka sijaitsee aika lailla Englannin sydämessä. Cotswoldsille tyypillistä on vehreät kukkulat, pellot ja historialliset pikkukylät, joiden talot on rakennettu paikallisesta maasta louhitusta kullankellertävästä kivestä. Keskiajalla alueen pääelinkeinona toimi villantuotanto, ja nytkin niityillä näkyi jonkun verran lampaita karitsoineen. Tänä päivänä ihmiset hankkii tuolta lähinnä kakkoskoteja ja eläkepäivien asuntoja, enkä kyllä ihmettele miksi.

Päivän ensimmäinen pysäkki oli reilun tuhannen asukkaan perienglantilainen kylä Lovell Minster. Sai paikalliset vähän ihmeteltävää, kun paikalle pamahti aamutuimaan yli neljänkymmenen turistin sekalainen joukko. Huomattavasti antoisampaa olisi ollut kierrellä itsekseen, vaan minkäs teet, kun tuonne ei ihan niin vaan julkisilla pääsekään. Idyllisiä kuvia pikkuteistä niitä reunustavine mökkeineen ei siis juuri ole, kun lähes jokaiseen ruutuun ehti eksyä jokunen ei-toivottu harhailija.

Pysähdyksen pääsyy oli yllä näkyvä Minster Lovell Hall. 1400-luvulla rakennettu kartano oli aikanaan ilmeisesti varsin komea ilmestys, mutta viimeisten asukkaiden hylättyä sen kolmisensataa vuotta sitten paikka oli lievästi sanottuna päässyt rapistumaan.

Oppaallamme oli kerrottavanaan useampikin legenda kartanon historiasta, jotka ajattelin jakaa myös teidän kanssanne, koska kukapa ei kunnon kummitusjuttuja rakastaisi! Yksi taru koski talon ensimmäisen herran, William Lovellin, tytärtä, joka oli naimisiin päätyessään vasta 12-vuotias. Näin ollen oli ihan ymmärrettävää, että hän ryhtyi omissa hääjuhlissaan piilosleikkiin. Nuori morsian keksi lopulta sen verran hyvän piilon, että hänet löydettiin vasta useita vuosia myöhemmin - luurankona puisesta kirstusta. Kannen lukko oli ilmeisesti loksahtanut kiinni ja vanginnut tytön arkkuun. Huhujen mukaan raunioissa vaeltelee edelleen häämekkoon pukeutunut pikkytytön haamu.

Toinen taru kertoi talon viimeisestä valtiaasta, Francis Lovellista, joka menetti tiluksensa Battle of Bosworth -nimisessä taistelussa. Legendan mukaan hän kuitenkin palasi kaikessa hiljaisuudessa Minster Lovell Halliin, ja eli salaisessa huoneessa, jonne uskollinen palvelija toimitti ruokaa. Muutaman vuoden jälkeen palvelija kuoli yllättäen, ja koska kukaan muu ei tiennyt kartanon viimeisen omistajan olinpaikasta, nääntyi tämä kammioonsa. Raunioista on oikeastikin löydetty miehen luuranko, joskaan sen alkuperästä ei ole täyttä varmuutta. Ehkä se olikin edesmennyt Francis Lovell, jonka haamu jäi pitämään seuraa nuorelle morsiamelle.

Hurjista huhuistaan huolimatta kylä oli uneliaan rauhallinen, ja olisin mielelläni jäänyt lounaalle paikalliseen pubiin, ellei olisi ollut aika suunnata kohti päivän seuraavaa kohdetta, josta kertoilen lisää huomenna!

You are my sweetest downfall.

Pikainen kuulumispäivitys tähän väliin. Viikot on alkaneet kulua taas nopeammin loputtoman pitkän tammikuun jälkeen. Syytän farmasian pääsykokeisiin pänttäämiseen uppoavaa vapaa-aikaa, mutta todellisuudessa oon kevään myötä virkistynyt sen verran, että jaksan arkenakin jälleen poistua talosta ruokakauppaa kauemmas. Näiden lisääntyneiden menojeni ansiosta aika tuntuu taas rientävän siinä missä minäkin, vaan en valita!

Viime viikkoon mahtui shoppailupäivät Oxfordissa ja Abingdonissa (kiikutin uusien rättien lisäksi kotiin kaksi keittokirjaa, mitä mulle on tapahtunut!?), mustikkamuffinssien tehtailua Suomi-kouluun, kirjeiden rustailua, ensikosketus munakoison käyttöön ruuanlaitossa, leikkipuistossa riekkumista sekä syvällisiä keskusteluja hostien kanssa pukeutumistyyleistä aina perheiden esikoisten ja kuopusten rooleihin. Viikonloppureissu suuntautui tällä kertaa Cotswoldsiin, jossa kuvia tuli räpsittyä sen verran, että niistä riittää useampaankin postaukseen.

Tämä viikko lähti puolestaan käyntiin varsin leppoisasti, kun host-äiti oli maanantain vapaalla ja sain itsekin ottaa lunkisti. Ylimääräisen vapaapäivän voimin jaksankin sitten lauantaina taas pitkästä aikaa babysittailla, kun vanhemmat lähtee yhdeksi yöksi Bathiin juhlistamaan host-äidin synttäreitä. Hassu sattuma, kun oon itsekin menossa uudemman kerran kyseiseen kaupunkiin sitä seuraavana viikonloppuna! 

Tänään oli kuitenkin taas kiva palailla arjen aherrukseen, ja energiaa riitti siinä määrin, että tein lähes koko viikon kotityöt pois alta. Sen lisäksi ehdin aamuteetä hörppiessäni katsella jakson Escape to the Countrya, joka on mun tän hetken guilty pleasure, ja testailla, miten paljon tavaraa kolme matkalaukkuani pystyy vetämään repeämättä liitoksistaan. Oon seuraavan kerran menossa Suomeen pääsykoereissulle toukokuun lopussa, ja yritys saada kaikki talvitakit, -kengät ja neuleet heivattua samalla sinne on kova. Laskeskelin tuossa, että oon ostanut täältä yhteensä kahdeksat kengät ja viisi takkia kaikesta muusta roinasta puhumattakaan... Saa nähdä, miten monta pakettia pitää lähettää Suomeen kesän lopussa.

Koulusta hain kahden sijaan kolme lasta, kun sovittiin taas vaihteeksi leikkitreffit pojan kaverin kanssa. Näistä kumppanuksista on tullut suorastaan erottamattomia, ja ne vierailee suunnilleen joka päivä vuorotellen toistensa luona. Napattiin piknik-huopa sekä eväät matkaan ja lähdettiin Abbey Meadowille viettämään vuoden tähän mennessä lämpimintä päivää. Briteille +12 astetta tarkoitti ilmeisesti jo T-paita- ja shortsikelejä, mutta mun mielestä pitkähihainen neule oli vielä ihan paikallaan. 

Vaan ai että olikin ihana lasten leikkiessä lueskella kirjaa auringon lämmittäessä selkää! Keskittyminen oli tosin vähän niin ja näin, kun katse harhaili yhtenään sivuilta niityn toisella laidalla virtaavassa Thamesissa uiviin jokilaivoihin ja kanadanhanhiin. All good in Abingdon.

Joskus myöhään harjulle me kiivetään ja sieltä käsin katsellaan nukkuvaa nummelaa.

Viime viikko meni pitkälti sairastellessa. Mikään kevätflunssaa kummempi muhun ei iskenyt, mutta kyllähän tuo pienikin kuume, vuotava nokka ja lähinnä luolamiehen kurkkuörinöitä muistuttava puhe selvästi arkea hankaloitti. Kunnialla selvisin kuitenkin kotitöistä, kun talon väen käskystä lykkäilin niitä loppuviikolle, jolloin olin jo vähän lähempänä elävien kirjoja. Lapsille tuli järkkäiltyä leikkitreffejä harva se päivä, jolloin ne viihdytti aika tehokkaasti toisiaan eikä mun tarvinnut vaivata päätäni senkään suhteen.

Lauantai alkoi sen verran hitaasti (söin aamupalan puoli kahdelta, vaikka heräsin yhdeksän jälkeen krrhm), että jossain vaiheessa iski pakottava tarve poistua neljän seinän sisältä. En ollut laatinut mitään sen suurempia suunnitelmia tälle viikonlopulle, vaan ainoa tavoite oli tervehtyä kunnolla. Ajattelin kuitenkin, ettei pääsykoekirjan lueskelu kirjastossa varmaankaan aiheuttaisi mulle keuhkoputkentulehdusta. 

Pahaksi onneksi muistin heti repun selkään heitettyäni, että piti käydä postittamassa yksi paketti. Sen paketoinnissa ja postiin kiikuttamisessa menikin sitten sen verran aikaa, etten enää viitsinyt puoli tuntia ennen kirjaston sulkemisaikaa laahustaa sinne, vaan kiertelin Abingdonin secondhand shopit. Kotona yritin sinnikkäästi vielä lukea, mutta ajatukset lähti harhailemaan siihen malliin, että etenin viiden sivun tuntivauhtia.

Sunnuntaina olin haaveillut kunnon pyöräretkestä. Pyöräilyä on nimittäin alkanut olla sen verran ikävä, että voisin olla valmis kohtaamaan pelkoni ja hyppäämään menopeleineni muun liikenteen sekaan (pyörätiet on täällä harvinaisuuksia). Suunnitelma tyssäsi kuitenkin siihen, kun en uskaltanut aikaisin aamulla kolistella pyörääni varastostaan talon läpi etuovelle (joka on siis ainut mahdollinen reitti ulos). Sen sijaan lähdin kävelylle reilun kahden mailin päässä Abingdonista sijaitsevaan pikkukylään nimeltä Sutton Courtenay.

Heti alkumatkasta vastaan tuli harmaahaikara, jollaisen oon nyt ilmeisesti riittävän usein Thamesin varresta bongannut, kun en enää silmät lautasen kokoisina lintua hämmästellyt. Hyvää kuvaa en kyllä tälläkään kertaa ehtinyt saada...

Kevään merkkejä löytyi sieltä sun täältä. Teiden varsilla ja talojen pihoissa kasvoi jo narsissejakin!

Kävelyni päämäärä, Sutton Courtenay, oli parin tuhannen asukkaan village, jossa kaikkien talojen nimet päättyi joko "cottage" tai "farm". Ainoat silmään osuneet palvelut olivat pubi ja kaksi muuta ruokapaikkaa. Lisäksi löytyi komea kirkko ja hautausmaa. Aika herttainen paikka. Ja sellainen fun fact vielä, että Harry Potter -leffoistakin tuttu Helena Bonham Carter omistaa tuolta yhden suvulleen kuuluneen talon!

Aikani kylää tutkiskeltuani suuntasin takaisin kotia kohti joen vastakkaista rantaa seuraillen. Ylittäessäni patoa huomasin yllätyksekseni sen päällä kasvavat ilmiselvät leskenlehdet. Kyllä se näin on, että kevät on tullut, sanoi britit mitä sanoi!

Siinä taivaltaessani sattui Spotify arpomaan soitettavaksi Anssi Kelan Nummelan, jota en ollutkaan vähään aikaan kuullut. Kipaletta kuunnellessani ja ympärille katsellessani tajusin, että näistä laakeista pelloista, murattien varjostamista poluista ja käppyräoksaisista puista on jossain välissä tullut mun Nummela siinä missä Utran harjuista ja Rantakylän metiköistäkin. Ja tulin siitä aika onnelliseksi.

Tänään vaihtui taas uusi viikko. Raahauduin nyt vapaatunteinani sinne kirjastolle lukemaan, tosin luku-urakkani ei lopulta kestänyt kuin tunnin. Täällä ei näköjään tapeta katseella, jos joku jutustelee kirjastossa puhelimessa tai muuten vaan virkailijoiden kanssa... Aivoni tilttasivat, kun yritin lukea suomeksi ja olla kuulematta englanniksi, jolloin katsoin parhaaksi myöntää tappioni ja palata kotiin. Keittiön pöydän ääressä olin onneksi motivoituneempi kuin omassa huoneessani, ja sain kahlattua läpi 20 sivua, joka on maksimimäärä, minkä verran pääsykoekirjaani pystyy päivässä ylipäätään omaksumaan.

Lisäksi maistoin tänään ekan kerran maapähkinävoita, löysin hanskani yhdestä kaupasta, johon ne lauantaina unohdin, imuroin, annoin pojan tuoda kaverin kylään, käytin kaikkia lapsosia puistossa, jossa heiteltiin palloa söpölle pikku koiralle, tein pinaattipastaa Jamie Oliverin tyyliin ja olin suorastaan puhelias illallisella.