Greetings from Peak District

Tervehdys täältä Peak Districin kansallispuiston sydämestä! Mulla on viime vuosina muodostunut nähtävästi perinteeksi raapia kokoon sen verran reissurahaa, että pääsen kerran vuodessa Brittilään. Tänä vuonna ajankohdaksi vierailulle osui huhtikuun puoliväli, joka jäi Englannissa vietetyiltä au pair -ajoilta erityisen hyvin mieleen kevätkukkineen, vihertävine kukkuloineen ja karitsoineen. 

Matka alkoi 13.4 aamulennolla Kuopiosta Helsinkiin, josta jatkoin Manchesteriin. Mun toiminta lentokentillä oli vielä ihan smoothia unettomasta yöstä huolimatta, mutta Englannin maakamaralla alkoi varsinainen säätäminen. Lensin nyt ensimmäistä kertaa Manchesterin kautta, jonka lentokentällä palloilin vähän miten sattuu sekoillen valuutanvaihdossa ja eksyen juna-aseman sijaan ratikka-asemalle. Lopulta onnistuin kampeamaan laukkuni junaan, jonka kohteena oli Manchester Piccadillyn asema. Siellä jouduin vielä kysymään kolmelta eri henkilöltä matkatavarasäilytyksen sijaintia ennen kuin pääsin hetkeksi rentoutumaan kauan odotetun shoppailun merkeissä.

Kolmen tunnin rajan ylitettyäni aloin olla kypsä ihmisten väistelyyn ja sorryn hokemiseen, joten päätin tyytyä siihen mennessä haalimaani materiaan ja palata asemalle. Tarkoituksenani oli junailla itseni vielä saman päivän aikana Peak Districin kansallispuistoon, jossa viettäisin seuraavan viikon self-catering tyylillä lomaillen. Jotenkin onnistuin kuitenkin vielä myöhästymään aikomastani junasta, vaikka se seisoi vartin laiturilla suoraan edessäni. 

Juna on aina ollut mun inhokkikulkuneuvo matkustaa täällä Briteissä, koska en jostain syystä oo ikinä varma mikä juna on menossa minnekin. Onneksi seuraava juna mun määränpäähän näytti lähtevän jo tunnin päästä, ja odottelu kului mukavasti Costan chai latte -kupposen ääressä. Kun ystävällinen lipuntarkastaja oli näyttänyt mulle oikean junan suunnilleen kädestä pitäen, uskalsin vihdoin nousta sen kyytiin ja matka Manchesterin ihmisvilinästä kohti luonnonrauhaa saattoi alkaa.

Taksilla, lentokoneella ja junalla matkustaminen ei tälle tytölle riittänyt, vaan vielä piti pääteasemalta päästä ajelemaan tilapäiseen kotikylään vanhalla kunnon double-decker bussilla. Oikealle pysäkille jääminen ei tuottanut ongelmia, olinhan tunnollisesti opiskellut sen etukäteen Google Mapsista ja vuokraamani mökkikin löytyi jostain kapeiden kujien suojista. Ihan vielä en päässyt hengähtämään, vaan vietin vartin kasvavan epätoivon vallassa avainsäilön koodia pyöritellen, kunnes se lopulta antautui ja sain vielä hetken ronklata oven kanssa ennen kuin sain sen auki.

Mökki oli juuri sopivan kokoinen soolomatkustajalle, viihtyisä ja ennen kaikkea lämmin. Pienestä keittiöstä löytyi kaikki tarpeellinen, suihku ja vessa olivat modernit ja mulla oli tervetullut olo. Ainut ja aika iso mutta oli se, ettei wi-fi suostunut yhdistämään millään laitteella. Myöskään puhelimen netti ei toiminut sisällä lainkaan. Tässä vaiheessa iltaa olin kuitenkin jo sen verran väsynyt, etten jaksanut alkaa murehtimaan, vaan ajattelin, että on parempi nukkua matkaväsymykset ja kiukutukset pois. Olin ollut koko päivän samoilla silmillä liikenteessä, kun nukkumatti unohti edellisenä yönä käydä, joten pehkuihin meno olikin varmaan paras mahdollinen idea siinä vaiheessa.

Seuraavana aamuna kaikki näyttikin jo paljon valoisammalta, ja ehdin miettiä ettei pikku tauko somesta välttämättä olisikaan pahasta. Kiitin itseäni, että olin illalla jaksanut viimeisillä voimillani täyttää jääkaapin kyläkaupan antimilla, ja saatoin nyt kokkailla itselleni maassa maan tavalla englantilaisen aamiaisen. Sitä nautiskellessani selailin mökin omistajien jättämää infokansiota, josta olin edellisenä iltana turhautuneena tutkaillut wi-fi salasanoja. Kansio oli tullessani ollut auki sohvalla, ja nyt tulin ensimmäisen kerran sulkeneeksi sen. Ja mitäs siinä kannessa sitten lukikaan kissankokoisella fontilla - password for the wi-fi has just changed, the new password is ***. Oispa ollut kiva huomata tuo loman viimeisenä päivänä... Mutta voi sitä riemua kun se sitten toimi! Että se siitä sometauosta... 

Päivä oli siis saanut varsin loistavan alun, ja lähdin intoa puhkuen tutustumaan lähiympäristöön. Tukikohtanani täällä toimii siis Bradwell-niminen vajaan 1500 asukkaan kylä. Mitään varsinaisia nähtävyyksiä pikkukylä ei tarjoa, ja ainut vetonaula voisi liittyä pitkänmallisen sateenvarjon kehittäjään Samuel Foxiin, joka syntyi Bradwellissä (miten mua ei jotenkin yhtään yllättä, että tää keksintö on tehty Briteissä heh). 

Lähdin rohkeasti valloittamaan kylän laitamilla kohoavaa mutaista kukkulaa. Vaelluskengät pääsi monen vuoden tauon jälkeen tositoimiin, ja vaatteet väheni tasaiseen tahtiin mitä ylemmäs päästiin. Maisemat oli maitohappojen arvoiset.

Kukkulan laelta avautuivat Shattonin nummet, joita lähdin kiertelemään samalla paikalliseen geokätkötarjontaan tutustuen ja satunnaisia ohikulkijoita moikkaillen.

Ennustus oli lupaillut pilvistä säätä, mutta aurinko päättikin muistuttaa olemassaolostaan, kuten kuvista näkyy. Ensimmäistä kertaa sai tänä vuonna paljastaa talven kalmankalpeuttamat käsivarret takin hihoista ja tunnustella leppeää kevättuulta iholla.  

Siinäpä se ensimmäinen kokonainen lomapäivä kuluikin ihanissa maisemissa rauhakseen käyskennellessä. Peak District teki erittäin positiivisen ensivaikutuksen, ja nosti odotukset loppuviikosta korkealle. Toivoin kovasti näkeväni visiittini aikana narsisseja ja lampaita karitsoineen, eikä tarvinnut pettyä. Lisäksi löytyi paljon muita kevätkukkia esikoista suomalaiselle vähän tutumpiin leskenlehtiin. Ruohokin vihersi jo kauniisti, vaikka lehdet vielä puista puuttuivatkin.

Tämä aamu valkeni sitten vähän harmaampana. Onneksi tämä oli ainut päivä, jolle lupailtiin sadetta, joten nappiin näyttäisi menneen reissun ajoitus. Nytkään en antanut kostean ilman lannistaa, vaan hyppäsin aamutuimasta paikallisbussiin ja lähdin valloittamaan Win Hilliä. 

Kyllä tuntuu Puijonlaakson mäet pikkunyppylöiltä sen jälkeen, kun oon viikon kavunnut näitä rinteitä... Win Hill kohosi kunnioitettavan 462 metrin korkeuteen, ja aurinkoisena päivänä olisi varmasti nähnyt tosi kauas. Vaan kyllähän noita sumuverhon taakse kätkeytyneitä maisemiakin sen puolisen tuntia ihasteli. Sitten alkoikin vihdoin se luvattu sade, ja oli aika suunnata takaisin lähimpään kylään. Laskeutuminen oli onneksi nousua huomattavasti nopeampaa, vaikka varovainen saikin olla, ettei liukastunut mudassa ja vetänyt loppumatkan pyllymäkeä.

Matkalla tuli ohitettua Twitchill-niminen farmi, jonka kupeessa törmäsin näihin söpöläisiin. Hope-kylästä pääsin bussilla takaisin Bradwelliin ja loppupäivän oonkin nyt vaan kotoillut täällä mökissäni, muokkaillut kuvia ja kirjoitellut tätä postausta. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun postaan reissusta reaaliajassa. Saa nähdä tuleeko muilta päiviltä yhtä tuoretta settiä, vai harkitsenko sitä netissä roikkumisen rajoittamista... 

Nyt alkaa joka tapauksessa riittää tälle päivälle, ja siirryn teekupposen ja kirjan pariin. Oli muuten helvetin hyvä veto ottaa matkalukemiseksi keskellä ei mitään olevaan mökkiin sijoitettu trilleri...

On aika demoneja halata, korkee aika takas pimeästä palata.

Löysin nää kuvat jonkun luonnoksiin jääneen postauksen uumenista. Oon ottanut nää pari päivää ennen kuin musta tuli yliopisto-opiskelija eli aika tarkkaan 1,5 vuotta sitten. Näytän edelleen pitkälti samalta kuin näissäkin kuvissa. Toi paita löytyy vieläkin vaatehuoneesta ja kissansilmärajaukset on yhä mun tavaramerkki.

En kuitenkaan ole enää toi sama tyttö, joka oon näissä kuvissa.

Tää tyttö näissä kuvissa on tietyllä tapaa ehjempi ja tietyllä tapaa rikkinäisempi kuin se tyyppi, jonka kanssa mun katseet kohtasi tänä aamuna peilissä. Sillä on ollut omat demoninsa, jotka on tunkeutuneet mieleen, mutta vain hiukan kolhaisseet sydäntä. Myöhemmin se sama sydän onkin sitten saanut sellaista höykytystä, että hyvä kun lyö vielä.

Vaikka kuvien tyttö ei muista, että sitä olisi koskaan sanottu kauniiksi, on sillä parempi itsetunto kuin tämän hetkisellä peilikuvalla. Kuvien tytöllä on edelleen omanarvon tunteensa tallella, eikä se siedä epäoikeudenmukaista kohtelua senkään uhalla, että pelkää menettävänsä. Tuo tyttö ei ole koskaan toimittanut kenenkään kynnysmaton virkaa, eikä kukaan ole leimannut kaikkia sen toiveita automaattisesti vaatimuksiksi. Kuvien tyttö ei tiedä miten pitkälle se pystyy tinkimään itselleen tärkeistä asioista tehdäkseen muut onnellisiksi. Se ei ole koskaan joutunut valehtelemaan itselleen, koska on tahtonut uskoa hyvää ihmisestä, joka on ollut kaikkea muuta kuin hyvä.

Tää kuvien tyttö on myös valvonut suurimman osan edeltävästä kesästä ja ollut pitkään jumissa elämässään pääsemättä eteenpäin. Tolla tytöllä ei ole yhtään ihmistä, jonka kanssa se uskaltaisi olla just niin vahva tai heikko kuin se sillä hetkellä on. Kun sen luottamus rikottiin ensimmäisen kerran, halusi kuvien tyttö pärjätä yksin vetäytyen viideksi pitkäksi vuodeksi kuoreensa. Se ei halunnut enää edes yrittää luottaa. 

Vaikka ton tytön luottamus on nyt rikottu pahemmin kuin koskaan aiemmin, ei sillä enää ole samanlaista kuorta. Se on lävistetty jo kauan sitten, ja vaikka kuvien tytöltä löytyisi kaikki syyt olla luottamatta enää koskaan kehenkään, niin se luottaa silti. Nykyään se vaan valitsee entistä tarkemmin ne, jotka kokee luottamuksensa arvoisiksi.

Jotain yhteistä tän kuvien tytön ja nykyisen peilikuvan välillä kuitenkin on. Molemmilta onnistuu edelleen toi sama päättäväisenä eteenpäin suunnattu katse. Vaikka yhtä aikaa pelottaakin kuinka käy haluaa tulevan silti kohdata uteliaana, ja luottaa siihen, että jonakin päivänä helpottaa. 

Näiden kuvien ottohetkellä luulin tuntevani itseni läpikotaisin, mutta voi miten väärässä olinkaan. Matka tähän pisteeseen, missä oon tänä päivänä, on ollut pitkä ja jatkuu edelleen. En tule enää koskaan olemaan se sama tyttö kuin näissä kuvissa, mutta en kaikesta huolimatta haluaisikaan olla.   

Postasin viime vuonna huimat kahdeksan kertaa, ja tästäkin vuodesta on näköjään ehtinyt hujahtaa kaksi kuukautta ennen yhtäkään elonmerkkiä. No, onneksi rima on tätä nykyä jo sen verran matala, että muutaman kuukauden välein tupsahtava comeback tuntuu lähes normilta. 

Joulu siis tuli ja meni, ja jaksoin viettää huomattavan osan lomastani Joensuu-hoodeilla. Vasta neljännen päivän kohdalla iski totaalinen hermoromahdus porukoiden nurkissa pyörimiseen, jonka seurauksena karkasin välipäiviksi omaan kotiin Kuopioon vain palatakseni taas Uudeksi Vuodeksi susirajalle. Meidän pienimuotoisen kaveriporukan New Year's Partytkin oli sitten lopulta sellainen farssi, että oon nyt suosiolla pysytellyt viimeiset kuukaudet aika visusti täällä kierojen savolaisten keskuudessa. Vienna-kisun oisin kyllä voinut kuopiolaistuttaa porukoilta tänne.

Vaikka opiskelun ja kiireen täyteisen syksyn jälkeen olikin hyvä välillä vähän lomailla, niin kyllähän siinä kolmessa viikossa ehti vähän pitkästyä. Yliopistomaailmaan ja uusien kurssien pariin palasi siis jo ihan mielellään. Meidän kevätlukukausi on ollut suorastaan letkeä, mikä on itselläni jostain syystä heikentänyt opiskelumotivaatiota aika lailla. Kun joka päivä eikä edes joka toinen olekaan ollut pakko tehdä mitään, on ollut vaikea tarttua hommiin rutiininomaisesti. Nyt tuttu touchi on kuitenkin alkanut taas löytyä, sopivasti silloin kun meillä on enää pari viikkoa varsinaisia opintoja jäljellä...

Uusina kursseina alkoi vuoden vaihteessa farmaseuttista kemiaa ja englannin ammattisanastoon pohjautuvaa suullista taitoa. Vaikka joka päivä tuleekin edelleen kuultua ja luettua englantia, niin puhumaan pääsee nykyään harmittavan harvoin. Niinpä olikin pirskatin kivaa päästä käyttämään taas enemmän rakasta kieltä, ja suorastaan suretti kun kurssi oli vain yhden opintopisteen laajuinen.

Farmaseuttinen kemia sen sijaan takkuili alusta loppuun asti, ja taisin läpäistä koko kurssin vain ja ainoastaan kullanarvoisen tenttiarkistomme ansiosta... Marraskuun puolella alkaneen ja nyt jatkuneen apteekkiopin lakipykälät ja sairasvakuutuskorvausasiat eivät myöskään olleet mitään varsinaista herkkua, mutta yllättävän hyvin niistäkin selvittiin. 

Joulun alla kävin läpi pienimuotoisen kriisin kun tajusin kandiopintojeni olevan puolessa välissä. Oon nauttinut opiskelijaelämästä aivan suunnattomasti, ja haluan ehdottomasti ottaa jäljellä olevasta ajasta kaiken ilon irti. Niissä kuuluisissa opiskelijatapahtumissa edustaminen jäi syksyllä tiiviin työtahdin takia varsin vähälle, mutta nyt sekin asia on ollut korjauksen alla. Tähän mennessä oonkin ehtinyt kiertää ainejärjestömme perinteiset viinijuhlat, starttibileet, pyjamasitsit, haalaribileet feat. Italo Brothers ja Winterfestit. Ei huono. 

Ystävänpäivän tienoilla kävin kuokkimassa Savonlinnan opiskelijahäppeningeissä, ja tapaamassa lastentarhanopettajakamuani ja tämän kamuja. Hauska minireissuhan siitä kehkeytyikin, ja oli kiva viettää ystävänpäivää sellaisen tosiystävän kanssa, joka on pysynyt menossa mukana ensimmäisiltä peruskoululuokilta asti. On tosin myönnettävä, ettei se kiinalaisen buffetlounas pienoisessa darrassa ollut ehkä maailman romanttisin vaihtoehto viettää kyseistä päivää, mutta tälle imelyyksien karttajalle vältti vallan mainiosti.

Viime viikonlopun vietin yhden Kuopion kaverin kissavahtina, mikä voisi olla mun uravaihtoehto numero kakkonen heti farmasian jälkeen. Varsin hyväpalkkaiseksikin tämä homma osoittautui, kun neljän päivän keikan jälkeen käteen jäi Maraboun jättisuklaalevy. 

Tällä viikolla sain muuten ensimmäisen varsinaisen kosketuksen oman alani asiakaspalveluduuneihini, kun pääsin eilen palvelemaan yhden resepti- ja itsehoitoasiakkaan! Vaikka kyseessä olivatkin näyttelijät eivätkä oikeat asiakkaat tilannetta kuumotteli etukäteen sen verran, että kurssikavereitten palveluvuorot menivät täysin ohi omaa odotellessa. Vaan vauhtiin päästyä peräruiskeitten käytön neuvominenkin sujui kuin vanhalta tekijältä (tarkennukseksi että omakohtaista kokemustahan ei siis ole,  krrhm). En siis odotuksistani huolimatta saanutkaan elinikäisiä traumoja edes toimintaani jälkikäteen videolta seuratessani. Uskaltaisin siis väittää odottavani tulevaa opetusapteekkiharjoittelua jopa varovaisella innostuksella, vaikken asiakaspalvelua olekaan koskaan omimmaksi osaamisekseni mieltänyt.

Vielä pitäisi setviä läpi parit tentit vaihtoehtolääkinnästä ja biologisista lääkevalmisteista sekä valita lopputyöaihe. Loppukevät kuluukin sitten toivottavasti sitä alulle laittaessa, kunnes heitän toukokuussa kolmeksi kuukaudeksi farmaseutin takin niskaan. Hurjaa. Ennen harkkaa pääsen vielä rentoutumaan viikoksi Peak Districin toivottavasti huhtikuussa jo vähän vihertäville kukkuloille. Palaillaan linjoille siis viimeistään reissukuvien merkeissä!