Kahden St Austellissa vietetyn yön jälkeen oli aika jatkaa matkaa pohjois-Cornwalliin. Junani lähti jo aamuseitsemältä, joten full Cornish aamiainen jäi siltä aamulta nauttimatta, mutta ystävällinen hostini oli valmistellut minulle muna-pekonivoileivän, jonka poimin kiitollisena matkaan ennen asemalle suuntaamista. Yhdessä business-miesten ja -naisten kanssa saavuin ensin Bodmin Parkwayhin, josta jatkoin koululaisia pursuavalla bussilla Wadebridgeen.
Wadebridgessa oli isomman paikan tuntua, ja hämmästyin, kun luin jälkeen päin, että siellä asuu vakituisesti vain reilut 8000 asukasta. Tutustuin kaupunkiin lähinnä kauppakadun Costan ja bussipysäkkien etsiskelyn muodossa, joten kovin paljon omakohtaista mainittavaa minulla ei Wadebridgesta ole. Google osaa kuitenkin kertoa, että aikoina ennen kaupungin läpi virtaavan Camel-joen ylittävää siltaa paikan nimi oli pelkkä Wade (Camel viittaa muuten kyttyräeläimen sijaan korninkieliseen sanaan kyynärpäälle, jota joen muoto jonkun mielestä ilmeisesti muistutti). Ennen siltaa virta oli mahdollista ylittää ainoastaan laskuveden aikaan ja joen molemmin puolin oli sijoitettu kappeli, joista rukoiltiin onnea ylitykseen ja kiitettiin turvallisesta pääsystä vastarannalle, facts.
Aikaisena lintuna olin jättänyt matkalaukkuni seuraavaan majapaikkaani jo yhdeksän maissa, ja saatoin liidellä loppupäivän vapaammin. Ensitöikseni laskeuduin chai-latteni kanssa jälleen uuteen bussiin, jossa tajusin unohtaneeni järkkärini matkalaukkuun. Nuorempi minä olisi varmasti ollut maansa myynyt tästä surkeasta sattumuksesta, mutta vuoden 2023 Susanna selvisi kymmenen minuutin sadattelulla ja oli lopulta melkeinpä tyytyväinen saadessaan yhden vapaapäivän ylimääräisestä painolastista (Sigman 17-50 mm f2.8 EX DC OS HSM -linssi on aika tuhti kaveri).
Kymmenen maissa saavuin määränpäähäni Boscastleen, Cornwallin pohjoisrannikolla lepäävään kalasatamaan/pikku kylään. Vastassa oli luonnonkaunis ja vehreä jokisuu, jota reunustivat kourallinen luksusmökkejä, 1500-luvun majatalo, keramiikkapaja, second hand book shop sekä yhdistetty visitor centre/National Trust -kauppa. Erikoisuutena paikasta löytyi Witchcraft & Magic -museo, jossa olisi näin jälkeen päin ajateltuna pitänyt ehdottomasti vierailla.
Vuonna 2004 Boscastlessa elettiin draaman hetkiä, kun sadevesi tulvi kylään vangiten asukkaat taloihinsa ja aiheuttaen Brittien siihen mennessä suurimman rauhan ajan pelastusoperaation. Yhteensä 91 ihmistä evakuoitiin, ja ainoastaan yksi peukalo murtui toiminnan tiimellyksessä. Onnekseni oma vierailupäiväni oli pilvetön, enkä joutunut kokemaan mitä tapahtuu, kun koko kuukauden keskimääräinen sademäärä tulee alas taivaalta kahdessa tunnissa.
Boscastlen ensimmäiset asukkaat olivat aatelisen Bottreauxin suvun jäsenet, joiden asuttamasta linnoituksesta paikan nykyinen nimi juontaa juurensa. Linnoituksen vähäiset tähän päivään selvinneet jäänteet jäivät kuitenkin noitamuseon tapaan tällä erää näkemättä, kun hyvä sää, linnunlaulu ja koko aamun kulkuvälineissä istuskelu innostivat uuteen päivämarssiin South West Coast Pathilla. Polku oli näillä tienoilla vähän vähemmän kivikkoinen ja armeliaampi nousujensa ja laskujensa kanssa, joten samaan vajaan kymmenen kilometrin matkaan kului huomattavasti vähemmän staminaa, kuin edeltävänä päivänä.
Tintagelista en näköjään ottanut puhelimella kuin videomateriaalia, mutta tunnetuin alue on ehdottomasti korkealla kallioniemekkeellä sijaitsevan linnansa raunioista. Tintagelin linna on yhdistetty vahvasti legendaan kuningas Arthurista, koska kansantarinan 1100-luvulla kirjaksi saattanut Geoffrey of Monmouth sijoitti kertomuksen Arthurin alulle panosta kyseiseen paikkaan. Todellisuudessa alkuperäinen linnoitus oli todennäköisesti Dumnonian (nykyiset Cornwall ja Devon) hallitsijoiden kesäasunto, mutta legenda elää edelleen ja linnan raunioiden lisäksi niemekkeeltä löytyy kuuluisa Gallos-patsas (jonka on tulkittu esittävän kuningas Arthuria, vaikka English Heritagen mukaan se yleinen tunnustus Tintagelin entisille hallitsijoille) sekä velho Merlinin mukaan nimetty luola.
Vierailin Tintagelissa ensimmäisen kerran au pair -aikoinani, mutta tuolloin linnan mantereeseen yhdistävä silta oli uudelleenrakennettavana, ja jouduimme host-perheen kanssa tyytymään mantereen puolella säilyneiden raunioiden tutkimiseen. Nyt uusi hieno 70 metriä pitkä silta oli valmistunut, mutta skippasin sen ylityksen nähdessäni sisäänpääsymaksun ja niemekkeelle lampsineet väkijoukot. Sen sijaan jatkoin Tintagelin kylään, nautin vähän epätyydyttävän cream tean parhaiden kuppiloiden ollessa täynnä ja palasin Wadebridgeen.
Wadebridgessa yövyin yhdessä kaupungin vanhimmista majataloista, Molesworth Armsissa, joka oli restauroitu suorastaan loistavasti tähän päivään. Olisin viettänyt veikeällä kalatapetilla somistetussa huoneessani mielelläni useammankin yön, enkä ehtinyt testata edes kylpyammettani. Ennen nukkumaanmenoa ehdin kuitenkin korkata alakerran ravintolan listan ja huuhtoa katkarapuwokin alas lasillisella Pimm'siä, joka ei jäänyt lomani ainoaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti