torstai 28. heinäkuuta 2016

What happens when your once-in-a-lifetime adventure is over?

Au pair -blogit päättyy harmittavan usein siihen, kun palataan kotimaahan ja that's it. Silloin ainakin mua lukijana jää mietityttämään kovasti, mitä sen kokemuksen jälkeen tapahtuu. Vaikka tämä blogi ei enää au pairin arjesta kerrokaan, saattaa siellä ruudun toisella puolella olla hyvällä tuurilla vielä muutama seuraaja ajoilta, jolloin tuli sellaisestakin kirjoiteltua. Mun au pairin pestin päättymisestä tuli aiemmin tällä viikolla kuluneeksi tasan vuosi, ja sen kunniaksi kerron nyt, mitä mulle sen jälkeen tapahtui. Ja sen jälkeen lupaan vihdoin ainakin yrittää sulkea sanaisan arkkuni tästä aiheesta.
Ennen paluutani arvoin pitkään lähtisinkö vielä Suomeen vai en. Olin hakenut yhteishaussa kouluihin, mutten elätellyt suurta toivoa sisäänpääsystä, koska motivaatio oli taas kulunut loppuun viime metreillä. Sopiva alakin oli vähän avoinna uusien kiinnostavien vaihtoehtojen viidakossa. Vuodessa Englannista oli tullut koti, jonka jättäminen suorastaan kauhistutti. Hostperheen kanssa laadittu työsopimus lähestyi kuitenkin säälimättömästi loppuaan. Kartoitin AuPairWorldin perhetarjontaa, ja sainkin pari lupaavalta kuulostavaa yhteydenottoa, joista kuitenkin lopulta kieltäydyin. Au pairin arki tarjosi omat haasteensa, jotka koin siinä vaiheessa kukistetuksi. Halusin "lopettaa huipulla" ja lähteä valloittamaan horisontissa usvan seasta häämöttäviä seuraavia rinteitä.
Jos Suomesta lähtö oli aikoinaan tuntunut hankalalta, ei se ollut hyttysenpistoa kummoisempi verrattuna Englannista lähdön aiheuttamaan kirveen iskuun. Onneksi matkalaukkuihin ahdetut teevarastot, Suomi-toverit ja yhteydenpito hostperheeseen toimi laastarina, ja saatoin aloittaa itseni paikkailun. Ensimmäisistä päivistä selvittyä homma tuntuikin lähtevän rullaamaan paremmin kuin osasin odottaa. Oli ihan kiva pitää pitkästä aikaa lomaa, ihmetellä eksoottiselta tuntuvaa Suomen kesää ja luontoa sekä ottaa taas osaa yhteisiin juhliin ja illanviettoihin.
Syksyn puolelle kallistuttaessa alkoi tulla enemmän takapakkia, kun suurin osa tutuista lähti opiskelemaan eri paikkakunnille, ja jäin yksin kaikkien käsittelemättömien tunneryöppyjeni kanssa. Ei-toivottu toinen välivuosi aiheutti turhautumista, lapsuudenkodissa asuminen koetteli hermoja ja Suomessa ärsytti kaikki ruokakauppojen liian suppeilta tuntuvista valikoimista väärään suuntaan aukeaviin oviin. Asiat ei edenneet ollenkaan niin kuin olisin toivonut, enkä kokenut itse pystyväni vaikuttamaan tapahtumien kulkuun mitenkään. Stressaavissa elämäntilanteissa mulla on tapana reagoida kropalla, ja niin kävi tälläkin kertaa. Tuntui, että vanhenin parissa viikossa 50 vuotta. Joka paikkaa kolotti, vanha kuomani unettomuus palasi ja kaikki solut tuntui hukanneen ohjekirjansa.
Itsepintaisesti yritin pitää päivät tekemisentäyteisinä osallistumalla uravalmennukseen ja aloittamalla opinnot avoimessa yliopistossa. Se oli varmasti yksi niistä päätöksistä, jotka auttoi mua selviytymään toisesta välivuodesta suurin piirtein järjissäni. Oon niitä ihmisiä, jotka tulee hulluiksi vailla mitään ulkopuolisen tahon määräämiä velvoitteita. Avoimen opinnot toi pitkin vuotta viikkoihin edes jonkinlaista rutiinia, ja varmuutta siitä, ettei koko vuosi mene ihan hukkaan. Ne myös lujitti uskoa siitä, että oon pyrkimässä oikealle alalle, mikä piti pääsykokeisiin valmistautumiseen vaaditun motivaation korkealla itse tulikokeeseen asti.
Alamäestä ylös ponnistelemisessa auttoi suuresti myös se, että pääsin muuttamaan omilleni. Asunnonmetsästys lisäsi huomattavasti harmaiden hiusten määrää päänahassa, mutta sinnikkyys palkittiin, ja tämän vuoden alussa muutin ensimmäiseen ikiomaan kotiini Kuopioon. Yksin asuminen palautti nopeasti syksyllä kadottamani kontrollintunteen, kun sain täysin itsenäisesti vastata hengissä pysymisestäni. Uuden kaupungin ilma tuntui kevyemmältä hengittää Joensuussa vietettyjen tukahduttavien kuukausien jälkeen.
Toiveikkaasta alusta huolimatta vuosi ei lähtenyt käyntiin parhaalla mahdollisella tavalla. Mun jo ennestäänkin varsin suppea tukiverkko Suomessa supistui entisestään, mikä tuntui kohtalon viimeiseltä ivalliselta iskulta. Suomen puolelle jääneet ihmiset oli kuitenkin olleet opintojen jatkamisen ohella suurin syy, miksi olin ylipäätään palannut tänne, ja jos oisin vuosi sitten ollut samassa tilanteessa kuin nyt, olisin aika varmasti edelleen Englannissa. Mutta niin kai se on, että muutos on osa elämää niissä kaikkein vakaimman tuntuisissa ihmissuhteissakin.
Vaikeuksien keskellä ympäristönvaihdos ja vanhojen kuvioiden hyvästely tuntui entistä tervetulleemmalta. Katu kadulta Kuopio kävi pikku hiljaa tutummaksi, ja viimeistään keväällä tajusin hämmästyksekseni oikeasti viihtyväni jossain ensimmäistä kertaa sitten Englannin. Tämän myötä kaukokaipuu alkoi vähitellen laantua eikä ruoho enää näyttänyt niin kamalan paljon vehreämmältä meren tuolla puolella. Tuntui, että pitkään pohjoisen ja lännen väliä heilunut kompassin neula olisi viimein asettunut paikoilleen.
Kuluneen vuoden aikana oon päässyt käymään Englannissa ruhtinaalliset kolme kertaa. Joka kerta mut on Heathrowin päässä vallannut se sama lämmin tuttuuden tunne, jota koin aina Suomi-lomilta au pairin hommiin palatessani. On ollut lohduttavaa huomata, ettei kaikki lopulta olekaan täysin muuttunut vaan Englanti taputtaa edelleen tuttavallisesti selkään aina tavatessamme. Nyt oon kuitenkin hyväksynyt sen, että tällä hetkellä mun paikka on Suomessa. Unelma Briteissä asumisesta on jo kertaalleen toteutettu ja todettu täysin saavutettavissa olevaksi, joten se mielessäni voin ensi syksynä aloittaa seuraavan unelman jahtaamisen, ja aloittaa farmasian opinnot Itä-Suomen yliopistossa. Jää nähtäväksi onko siellä vietettyjen vuosien jälkeen haaveissa punainen tupa ja perunamaa vaiko olkikattoinen mökki Thamesin varrella.
Vaikka oonkin kuluneen vuoden mittaan vähitellen tullut taas sinuiksi Suomessa elämisen kanssa en edelleenkään koe täysin kuuluvani tänne. Englanti jätti jälkensä, joka ei ole haalistunut vaan määrittää osin sitä, kuka olen tänään, ja kuka haluan olla tulevaisuudessa. Vasta viimeisten parin kuukauden aikana mulla on ollut päiviä, jolloin en olisi kaivannut jotain Englannista. Milloin on ollut  ikävä skonsseja clotted creamillä, milloin kuvankauniita pikkukyliä käsin kasattuine kivimuureineen. Milloin Primarkin halpoja rättejä notkuvia rekkejä, milloin aivastaessa siunaavia ihmisiä. Eniten kaipaan kuitenkin sitä au pair -aikoina vallinnutta elämäntilannetta. Ensimmäistä kertaa vuosiin mulla ei ollut minkäänlaisia opiskeluihin liittyviä velvoitteita. Löysin itsestäni konseptien ja kirjakasojen alle hautautuneen puolen, joka oli vapaa ja täynnä seikkailunhalua. Sen vastapainona opin myös ensimmäistä kertaa elämässäni nauttimaan rauhallisista koti-illoista perheen kesken. Ja se teki mut hyvin hyvin onnelliseksi.
Musta tuntuu, että kahden viimeisen vuoden aikana oon saanut kokea, mitä välivuosi voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Ensimmäinen välivuosi kului unelmia toteuttaessa ja nuoruudesta nauttiessa, toinen sairastellessa ja elämän mielekkyyttä uudelleen etsiessä. Nyt ollaan onneksi jo voiton puolella, ja syksyllä pääsen vihdoin irti tästä paikallaanjunnauksesta, johon tahtomattani vuosi sitten jouduin.

Hurjinkin seikkailu päättyy aikanaan, mutta sen aikana kerätyt muistot värittää vielä seuraaviakin löytöretkiä, jotka odottaa ihan nurkan takana.

2 kommenttia:

  1. Miusta on ihanaa että oot jatkanu bloggaamista Suomestakin, ja luen aina joka postauksen! Tosiaan vaihtovuosi- ja auppariblogit jää harmillisen usein siihen, kun bloggaaja palaa Suomeen. Kiva kerrankin näin päin :)

    VastaaPoista
  2. Mä taas oon seurannut sua jo monta vuotta ennen au pair vuotta (ihan youtuben videoista asti).:D näköjään on mennyt tosi nopeesti tää aika. Mutta edelleenkin on ihan yhtä kivaa tulla lukemaan sun kirjotuksia täältä! Tsemppiä, jaksamista ja onnea sulle kouluun ja elämään ja näin pois päin. :)

    VastaaPoista