Olin viikonloppuna kuukauden tauon jälkeen Joensuussa. Yritin romantisoida comebackia kuuntelemalla menomatkalla Leevi and the Leavingsin Pohjois-Karjalaa, mutta viimeistään keskustassa edelleen roikkuvat jouluvalot nähtyäni iski tuttu tunne tää paikka on niin nähty. Syitä palata ei enää oikeastaan ole. Lukuun ottamatta Viennaa tietty, se on aina yhtä iloisena vastassa huolimatta siitä, miten kauan olen ollut poissa, bless her.
Lapsuudenkodin huoneen seinät on saaneet todistaa kaikenlaista kotileikeistä murrosiän onnettomiin hapuiluihin ja varhaisaikuisuuden kriiseihin. Vaikka mukaan on mahtunut monia onnen hetkiä, niin ihmisluonteelle ominaisesti ne unettomat yöt, stressaavat koeviikot, rikotut lupaukset ja katkenneet ihmissuhteet ovat niitä asioita, joiden aikoinaan aiheuttamat tunnetilat tuntuu jääneen elämään omaa elämäänsä suljetussa tilassa. Sen takia mun tekeekin mieli kääntyä kannoillani heti kynnyksen yli astuttuani, minkä takia viime viikonloppu tuntui paikoitellen pitkältä kuin nälkävuosi.
Päällimmäisin syy vierailulleni oli totta puhuen vakikampaajalla käynti, joka sekin peruuntui lopulta viime tingassa, jes. Onneksi kaupungista löytyi toinenkin ex-joensuulainen, jonka kanssa kuljeskeltiin samoja katuja, joita oltiin talsittu 500 kertaa aiemminkin.
Eilisiltana oli helpottavaa palata Kuopioon, jossa kadut eivät ole vielä menettäneet uutuudenviehätystään eikä joka toinen vastaantulija näytä tutulta. Tänään varasin ajan uudelle kampaajalle. On taas yksi syy vähemmän palata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti