keskiviikko 6. toukokuuta 2015

You'll be gone, it's as simple as a change of heart, but I'm not gonna think about the future.

Heipä hei taas! Tuntuu, että aika kulkee hirveellä pikakelauksella tällä hetkellä. Vastahan se oli maaliskuu ja mun synttärit, mutta vieläkin sanon itteeni vahingossa 19-vuotiaaksi ikää kysyttäessä, koska en vaan oo missään välissä ehtinyt sulatella sitä. Vielä muutama viikko pitäisi jaksaa hukuttaa vapaa-aikaa pänttäämiseen, jonka jälkeen tää hullunmylly toivottavasti vähän rauhoittuu ja pääsen taas nauttimaan ihan vaan au paireilusta. 
Vappukin oli ja meni, ja mun juhlimiset jäi lähinnä skype-puheluun enemmän tai vähemmän alkoholin vaikutuksen alaisille Suomi-kavereille. Sain mie myös yhden munkin, kun hostäiti ja tyttö oli leiponeet, mutta simat ne unohti laittaa ajoissa valmistumaan... Täällä vappua ei tosiaan juhlita samalla tavalla kuin Suomessa. Toukokuun ensimmäinen tunnetaan nimellä May Day, ja ainakin Oxfordissa siihen liittyy kyllä omat perinteensä. Ihmiset kokoontuu aamukuudelta Magdalen Towerin juurelle kuuntelemaan harrasta kuorolaulua, ja osa niistä kuulijoista (erityisesti opiskelijat) on valvoneet koko edeltävän yön. Sen jälkeen porukalla on ollut ilmeisesti tapana hyppiä sillalta jokeen, mikä on tosin sittemmin kielletty jonkun siinä rytäkässä halvaannuttua. Aikaisesta ajankohdasta huolimatta kaduilla on pari tuntia juhlan tunnelmaa tanssin ja laulun muodossa, minkä jälkeen kaikki lähtee normaalisti töihin. Ois ollut jännä päästä itsekin kokemaan tällainen May Morning, mutta yllätys yllätys lämpimien vällyjen väliin jääminen vei voiton.
Mulla on nyt ollut taas tapana lapset kouluun saatuani kävellä Albert Parkin kautta kotiin. Täällä on hassua, kun saa helposti sellaisia moikkaus-kamuja. Mua tuli viime viikolla parina päivänä peräkkäin puistossa vastaan sama koiranulkoiluttaja, ja kolmantena aamuna toivotettiin toisillemme jo luontevasti hyvät huomenet. Välillä huomaan miettiväni, mitä kaikki tällaiset ihmiset mahtaa tuumia sitten kun vaan katoan Abingdonin puistoista ja kaduilta. Mulla jää ainakin varmaan ikävä niitten hymyjä.
Lauantaina Oxfordissa oli vintage kilo sale (kilo vaatteita hintaan 15 puntaa, ei paha), jossa kävin itsekin pyörähtämässä. En kyllä ollut ainut utelias, joka tuonne oli eksynyt. Tulin paikalle kymmenisen minuuttia ennen aukeamisaikaa, jolloin jonot oli jo yli 50 metriä. Vaatteita läpikäydessä ois saanut olla aika röyhkeä päästäkseen johonkin väliin, joten jäi nyt ne helmet löytämättä, ja poistuin paikalta tyhjin käsin.
Primarkista lähdin sen sijaan taas ison paperikassin kanssa, kun en oo vähään aikaan sinne eksynyt. Etenkin pyjama-osastolla villiinnyin sitten siihen malliin, että nyt mulla riittää yövermeitä ainakin viideksi vuodeksi eteenpäin. Shoppailun päälle käväisin matkaan bubble tean ja kulutin loppupäivän vanhoja valintakokeita pähkäillen. Illalla ystäväperhe jäi meille syömään, ja sain hermoromahduksen, kun en osannut puhua niitten kanssa politiikasta. Pitäis varmaan lukea joku British Politics for Dummies eikä samantyyppinen versio Suomen valtiopolitiikastakaan kai olis pahitteeksi. En vieläkään tiedä, miten onnistuin keplottelemaan yhteiskuntaopin kursseista kympit.
Sunnuntaipäivä näytti sitten aika lailla tältä. Sää on ollut nyt kaikkea muuta kuin lämmin, enintään +12 astetta ja tuulee niin, että hyvä kun pystyssä pysyy. Joka viides minuutti sataa joko tihkua tai kissoja ja koiria, ja joka viides minuutti paistaa aurinko täydeltä terältä. Ja yleensä se sade alkaa sillä sekunnilla kun meet ulos, ja loppuu just kun oot saanut sateenvarjon auki. Onneksi maanantaina oli edes aamupäivästä hyvä sää, kun oli taas Bank Holiday eli vapaapäivä. Sen vietosta kirjoittelen erikseen, kun tuli taas reissattua.

Mitähän muuta mainitsemisenarvoista tässä on tapahtunut? Ai niin, lapset söi viime viikolla mukisematta lautaset tyhjiksi joka ikisenä päivänä! Oli oikeasti varmaan eka tällainen viikko, kun etenkin poitsu osaa olla hyvin nirso. Ottivat aina oikein toiset annokset, ja valittivat jos loppui kesken. Ai että, tätä menoahan mie saatan alkaa pitää itseäni ihan hyvänä kokkina.

Eilen käytiin katsomassa meidän luultavasti tulevaa asuntoa. Kirjoittelin joskus tän vuoden alussa meidän muuttoaikeista, jotka onneksi lykkäytyy vasta heinäkuun loppuun. En siis ehdi asua uudessa kämpässä kuin korkeintaan pari viikkoa, mikä on itse asiassa aika helpottavaa, koska kyseessä on kahden makuuhuoneen kerrostaloasunto. Nykyisessä kodissa oon tottunut olemaan kolmannen kerroksen ainut valtiatar, ja oisin varmaan seonnut jo aikapäiviä sitten, jos mulla ei olis näin paljon omaa tilaa. Jää kyllä ihan mieletön ikävä tätä taloa. Mutta ehkä mun on sitten aikanaan helpompi lähteä, kun oon aikani kärvistellyt siinä uudessa paikassa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti