Heipä hei taas! Tuntuu, että aika kulkee hirveällä pikakelauksella tällä hetkellä. Vastahan oli maaliskuu ja mun synttärit, mutta vieläkin sanon itseäni vahingossa 19-vuotiaaksi ikää kysyttäessä. Vielä muutama viikko pitäisi jaksaa hukuttaa vapaa-aikaa pänttäämiseen, minkä jälkeen tää hullunmylly toivottavasti vähän rauhoittuu, ja pääsen taas nauttimaan ihan vaan au paireilusta.
Vappukin oli ja meni, mutta mun juhlimiset jäi lähinnä skype-puheluun enemmän tai vähemmän alkoholin vaikutuksen alaisille Suomi-kavereille. Sain kyllä myös yhden munkin, kun host-äiti ja tyttö oli leiponeet, mutta simat ne unohti laittaa ajoissa valmistumaan.
Täällä vappua ei juhlita samalla tavalla kuin Suomessa, mutta ainakin Oxfordissa toukokuun ensimmäiseen, eli May Dayhin, liittyy kyllä omat perinteensä. Ihmiset kokoontuu aamukuudelta Magdalen Collegen Towerin juurelle kuuntelemaan harrasta kuorolaulua, ja osa kuulijoista (erityisesti opiskelijat) on valvoneet koko edeltävän yön. Sen jälkeen porukalla on ilmeisesti ollut tapana hyppiä sillalta jokeen, mikä on tosin sittemmin kielletty jonkun siinä rytäkässä halvaannuttua. Aikaisesta ajankohdasta huolimatta kaduilla on pari tuntia juhlan tunnelmaa tanssin ja laulun muodossa, minkä jälkeen kaikki lähtee normaalisti töihin. Ois ollut jännää päästä itsekin kokemaan tällainen May Morning, mutta lämpimien vällyjen väliin jääminen vei, yllätys yllätys, voiton.
Mulle on nyt lapset kouluun saatuani muodostunut tavaksi kävellä Albert Parkin läpi takaisin kotiin. Täällä Englannissa on hassua, kuinka helposti saa sellaisia moikkaus-kamuja. Mua tuli viime viikolla parina aamuna peräkkäin puistossa vastaan sama koiranulkoiluttaja, ja kolmantena aamuna toivotettiin toisillemme jo luontevasti hyvät huomenet. Välillä huomaan miettiväni, mitä mun kaikki moikkaus-kamut mahtaa tuumia sitten, kun myöhemmin kesällä katoan Abingdonin puistoista ja kaduilta. Tuskinpa mitään, mutta mulla jää varmaan ikävä niiden hymyjä.
Lauantaina Oxfordissa oli vintage kilo sale (kilo vaatteita hintaan 15 puntaa, ei paha), jossa kävin itsekin pyörähtämässä. En ollut ainoa utelias paikalle saapunut, vaan kymmenisen minuuttia ennen aukeamisaikaa jono oli jo yli 50 metriä pitkä. Vaatteita läpikäydessä olisi saanut olla aika röyhkeä päästäkseen johonkin väliin, minkä takia multa jäi helmet sillä erää löytämättä.
Primarkista lähdin sen sijaan taas ison paperikassin kanssa, kun en ole vähään aikaan sinne eksynyt. Etenkin pyjama-osastolla villiinnyin siihen malliin, että nyt mulla riittänee yövermeitä seuraaviksi viideksi vuodeksi eteenpäin. Loppupäivän kulutin vanhoja valintakokeita pähkäillen. Illalla ystäväperhe jäi meille syömään, ja petyin itseeni, kun en osannut puhua niiden kanssa politiikasta. Pitäisi varmaan lukea joku British Politics for Dummies, eikä samantyyppinen opus Suomen valtiopolitiikastakaan olisi pahitteeksi... En vieläkään tiedä, miten onnistuin lukiossa keplottelemaan yhteiskuntaopin kursseista kympit.
Sunnuntaipäivä näytti sitten aika lailla tältä. Sää on ollut viime aikoina kaikkea muuta kuin lämmin, enintään +12 astetta ja tuulee niin, että hyvä kun pystyssä pysyy. Joka viides minuutti sataa joko tihkua tai kissoja ja koiria, ja joka viides minuutti paistaa aurinko täydeltä terältä. Ja yleensä se sade alkaa sillä sekunnilla kun menet ulos, ja loppuu juuri, kun olet saanut sateenvarjon auki. Onneksi maanantaina oli edes aamupäivän ajan hyvä sää, kun oli taas Bank Holiday eli vapaapäivä. Sen vietosta kirjoittelen erikseen, koska tuli taas reissattua.
Mitähän muuta mainitsemisenarvoista tässä on tapahtunut? Ai niin, lapset söi viime viikolla mukisematta lautaset tyhjiksi joka ikisenä päivänä! Oli oikeasti varmaan ensimmäinen tällainen viikko, koska etenkin poitsu osaa olla hyvin nirso. Ottivat aina oikein toiset annokset, ja valittivat jos loppui kesken. Ai että, tätä menoahan saatan alkaa pitää itseäni ihan kehityskelpoisena kokkina.
Eilen käytiin katsomassa meidän luultavasti tulevaa asuntoa. Kirjoittelin joskus tämän vuoden alussa meidän muuttoaikeista, jotka onneksi lykkäytyy vasta heinäkuun loppuun. En siis ehdi asua uudessa kämpässä kuin korkeintaan pari viikkoa, mikä on itse asiassa aika helpottavaa, koska kyseessä on kahden makuuhuoneen kerrostaloasunto. Nykyisessä kodissa oon tottunut olemaan kolmannen kerroksen ainoa valtiatar, ja olisin varmaan seonnut aikapäiviä sitten, jos mulla ei olisi näin paljon omaa tilaa. Jää kyllä ihan mieletön ikävä tätä taloa. Mutta ehkä mun on sitten aikanaan helpompi lähteä, kun oon jo joutunut luopumaan täällä vietetyistä päivistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti