Vain viisi päivää Suomesta palattuani pääsin lentämään uudestaan, tällä kertaa Irlantiin! Hostit antoi mulle ystävällisesti puolet toissaperjantaista vapaaksi niin, että ehdin puolilta päivin lentokenttäbussiin. Sitä ennen ehdin kuitenkin nolata itseni huikkaamalla hyvää lomaa toivottaneelle bussikuskille sitä samaa... Olin kuvitellut lentämisen vähän vähemmän stressaavaksi nyt, kun mulla ei ollut mitään ruumaan meneviä matkatavaroita, mutta ei. En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin uuvun aina lentämisestä. Ehkä se on se, kun kentällä pitää olla niin aikaisin, ja lentokoneeseen päästyään siellä ei oikein osaa tehdä muuta kuin istua paikallaan. Tällä kertaa mulla oli tosin mukana sen verran hyvä kirja, että jaksoin keskittyä siihen koko lennon, eikä matka muutenkaan kestänyt kuin tunnin.
Vaikka Pohjois-Irlanti on edelleen osa Iso-Britanniaa eikä maisemat mitenkään ratkaisevasti totutusta poikenneet, tunsin tulleeni ulkomaille. Jännä kyllä, Walesissa tai Skotlannissa ei tullut näin vahvasti tällaista tunnetta. Lentäminen varmaan matkustustapana osaltaan vaikutti erilaiseen fiilikseen, ja se, että valuutta vaihtui euroihin. Puhelinliittymänikin takkuili, jolloin jäin täysin kylttien ja vastaantulijoiden neuvojen varaan.
Vaikka Pohjois-Irlanti on edelleen osa Iso-Britanniaa eikä maisemat mitenkään ratkaisevasti totutusta poikenneet, tunsin tulleeni ulkomaille. Jännä kyllä, Walesissa tai Skotlannissa ei tullut näin vahvasti tällaista tunnetta. Lentäminen varmaan matkustustapana osaltaan vaikutti erilaiseen fiilikseen, ja se, että valuutta vaihtui euroihin. Puhelinliittymänikin takkuili, jolloin jäin täysin kylttien ja vastaantulijoiden neuvojen varaan.
Sen verran olin kuitenkin ehtinyt tehdä taustatutkimusta, että tiesin mitkä bussinumerot veisi Dublinin keskustaan. Jäin vain yhden pysäkin liian aikaisin, harhailin tovin Dublinin pääkatua O'Connell Streetiä ja menin lopulta kysymään reittiohjeet majapaikkaani yhdestä lukuisista turisti-infoista. Selvisi, että olinkin jo oikean kadun kohdalla, mutta kadun nimi vain vaihtui sen keskipaikkeilla, minkä takia olin suhannut määränpääni ohi. B&B-valinta ei osunut tällä kertaa ihan nappiin. Paikka olisi tarvinnut useamman mopin heilautuksen, huoneessa odotti kitisevä kerrossänky, vaatekaapissa oli epämääräinen kasa koinsyömiä vuodevaatteita enkä koskaan löytänyt aamupalahuonetta...
Matkaväsymyksen ansiosta nukuin kuitenkin yllättävän hyvin. Edes kadulta selkeinä kantautuneille äänille en juuri korvaani lotkauttanut (tajusin vasta seuraavana aamuna ikkunan olleen auki koko yön...). Lepo tuli tarpeeseen, sillä mua odotti aamuyhdeksästä iltakuuteen kestävä päiväretki Wicklow-vuorille. Olisin voinut maksaa retkestä tuplahinnan, mitä se nyt kustansi (naurettavat 26 €!). Sekä kuskina että oppaana toiminut tyyppi oli tosi viihdyttävä, ja aina kun hän ei ollut äänessä, meitä ilahdutettiin tunnelmaan sopivalla irkkumusalla.
Ensimmäiseksi suunnattiin Glencree-laaksoon, jossa pidettiin lyhyt vessatauko. Sen aikana ehdin vaellella myös läheiselle grotolle, joka oli omistettu jollekin itselleni tuntemattomaksi jääneelle pyhimykselle.
Sieltä matka jatkui korkeammalle ylängöille, jossa vehreät laaksot vaihtui soihin ja suomalaiseen silmään varsin tuttuihin mustikanvarpuihin ja kanerviin. Pidettiin muutamia photo stoppeja, joista yksi oli sillalla, jolla on kuvattu kohtaus muun muassa P.S. I Love You -leffaan (en ole nähnyt).
Toinen stoppi oli Lough Tay -järvellä, jota kutsutaan myös Guinness-järveksi vaalean rantahiekan ja sitä nuolevan tumman veden takia, joiden yhdistelmä muistuttaa ehkä etäisesti tuopillista Guinnessia.
Päivän pisin pysähdys oli paikassa nimeltä Glendalough, suomennettuna kahden järven laakso. Saatiin kartat lähialueesta, mutta omat kartanlukutaitoni tuntien ja kuultuani, että pari tyyppiä oli joillain reissulla tuonne eksynyt, katsoin parhaaksi lyöttäytyä oppaan seuraan. Paikka oli retkeilijöiden suosiossa, mutta oppaan johdolla päästiin kulkemaan ei-niin-suosittuja polkuja. Nähtiin pari metsäkauristakin!
Idyllisten järvimaisemien lisäksi Glendalough on tunnettu myös varhaiskeskiaikaisesta munkkien siirtokunnastaan, jonka raunioita ehdin vilkaista ennen lounasaikaa. Oon luonnostani vähän erakko, mutta yksi juttu, mitä en ole oppinut tekemään itsekseni, on ulkona syöminen. Kahviloissa puhelin, kannettava tai kirja seurana istuskelu on ihan jees, mutta yksin ravintolaan meneminen on jo selvästi mukavuusalueen ulkopuolella. Niinpä olin erittäin kiitollinen, kun muodostettiin muiden soolomatkaajien kanssa pöytäseurue läheiseen pubiin, eikä kenenkään tarvinnut syödä yksikseen. Pääsin maistamaan perinteistä Irish Stewta, ja oli hauskat juttutuokiot parin vanhemman amerikkalaismamman kanssa.
Pubin lähistöllä sijaitsi yksi Wicklow-vuorten kuuluisimmista nähtävyyksistä, Avoca-kutomon syntysija, johon käytiin vielä tutustumassa lähemmin. Avoca Handweavers on yksi maailman vanhimpia edelleen kukoistavia käsityöyrityksiä, jonka valmistamia tuotteita viedään ilmeisesti aika moneen maailmankolkkaan. Vaikken olekaan mitenkään erityisen kiinnostunut kudonnasta, oli mielenkiintoista päästä näkemään alan ammattilainen työssään ja hipelöidä valmiita huiveja ja vilttejä. Sen jälkeen alkoikin päivä kääntyä iltaan, ja palattiin vuorten hiljaisuudesta takaisin Dublinin ihmisvilinään.
