Rydal

Kesäloma Englannissa tuli ja meni, ja olihan se ihana. Nyt on arkea taas pari viikkoa takana ja pahin reissun jälkimasennus selätetty, eli palataanpa tässä syksyyn orientoitumisen kynnyksellä muutaman postauksen ajaksi loppukesään ja Lake Districille.   

Viime kerralla kertoilin, mitä olin ehtinyt tukikohtani Amblesiden tuntumassa tutkailla, mutta tänään huristellaan bussilla reilun viiden minuutin matka viereiseen pikkukylään, Rydaliin. Rydal jää vähän muiden lähistöllä sijaitsevien kylien varjoon siinä mielessä, että saatavilla olevat palvelut rajoittuvat teehuoneeseen, hotelliin, majataloon, camping-alueeseen ja kirkkoon. Vaan on tässäkin paikassa omat historialliset nähtävyytensä – runoilija William Wordsworthin kotikulmina toiminut Rydal Mount ja kylää pitkään asuttaneen Fleming-suvun omistuksessa ollut Rydal Hall -kartano.

Itse kävin tällä kertaa tsekkaamassa Rydal Hallin tilukset. Kyseinen kartano on Rydalin ensimmäisiä merkittäviä rakennuksia, joka on komistanut paikkaa 1400-luvulta lähtien. Aina 1940-luvulle asti kartanoa asuttivat edellä mainitsemani Flemingin suvun jäsenet, joista viimeisen menehdyttyä Rydal Hall on ehtinyt toimia kouluna ja hotellina. Tänä päivänä kartano on Carlislen hiippakunnan huomissa ja jatkaa elämäänsä hotellina sekä erilaisten uskonnollisten ja ei-uskonnollisten tapahtumien ja kurssien järjestämispaikkana.

Rydal Hallin edustalta löytyy säntillisen geometrista istutusta ja vähän matkan päässä avautuu tunnetun englantilaisen puutarhasuunnittelijan, Thomas Hayton Mawsonin, käsialaa oleva maisemapuutarha, josta löytyy kukkien lisäksi aurinkokelloa ja veistoksia silmän iloksi. Ja mikä parasta, kartanoa ja sitä ympäröiviä tiluksia pääsee ihailemaan ulkoa päin täysin ilmaiseksi, joskin vapaaehtoiset lahjoitukset ovat aina tervetulleita rakennuksen ja puutarhojen ylläpitämiseksi.

Instagramissa olen ihaillut usein tunnelmallisia kuvia ja videoita, jotka on otettu Rydal Hallin tiluksilla niin ikään sijaitsevalta 'The Grot'- pikku mökiltä, jonka ikkunasta pääsee ihastelemaan Rydal-puron muodostamia vesiputouksia. Käsittääkseni 1668 rakennettu The Grot kuuluu ensimmäisiin tällaisiin "näköalataloihin" koko maassa. Harmikseni olin liikkeellä sen verran myöhään, että rakennus oli jo ehditty sulkea, enkä näin ollen päässyt ikuistamaan sieltä avautuvia näkymiä omaan Instagramiini.

Rydal Halliin tutustuttuani kävin vielä käyskentelemässä Dora's Field -nimisellä maapläntillä Rydalin kirkon takana. Ennen nimellä Rash Field tunnettu alue siirtyi 1800-luvulla William Wordsworthin omistukseen, ja syy kaupoille oli vähän erikoisemman puoleinen. Wordsworthien koti, Rydal Mount, ei ollut heidän omistuksessaan, vaan mökki oli vuokrattu yhdeltä Rydal Hallin valtiattarista, Lady Anne le Flemingiltä. Jossain vaiheessa tämä Lady Anne alkoi kuumotella Wordsworthin perhettä sillä, että vuokraisi Rydal Mountin eteenpäin sukulaiselleen. Tämän estääkseen William Wordsworth osti Rash Fieldin ja uhkasi rakennuttaa siihen talon, joka blokkaisi näkymät Rydal-järvelle Rydalin kartanosta. Temppu toimi, ja William Wordsworth sai asustella rakastamassaan Rydal Mountin mökissä elämänsä loppuun saakka. Taloa Rash Fieldille ei koskaan noussut, vaan sen sijaan paikalle istutettiin tuhansia narsisseja Wordsworthien vuonna 1847 tuberkuloosiin menehtyneen Dora-tyttären muistoksi. Tästä juontaa juurensa myös paikan nykyinen nimi, Dora's Field.

Siitä, miksi minulla ei ole kuvia kyseisestä paikasta, saatte syyttää sääjumalia, jotka päättivät päättää iltakävelyni raikkaalla rankkasateella. Mutta voitte kuvitella mielessänne sellaisen kasvillisuudeltaan villiintyneen rinteen, josta pilkistää unohdettuja portaita ja penkkejä jostain ruohon seasta. Wordsworth oli innokas puutarhuri ja kuulemma suosi vahvasti tällaista luonnollisempaa lookkia, eli ehkä hän olisi varsin tyytyväinen siihen, miltä Dora's Field näyttää tänä päivänä.  

Vartin sadetta kirkon portailla pidettyäni kipitin bussipysäkille ja siihen päättyi tämän kertainen Rydal-vierailuni. Paikan seesteinen ja jopa pysähtynyt tunnelma kyllä kolisi itseeni ja kovaa, ja voisin nostaa Rydalin jopa suosikkienglantilaiskylieni top 5-listalle. Maltillinen asutus, vanhan omenatarhan paikalle rakennettu kivikirkko, Wordsworthin perheen soma mutta elegantti Tudor-tyylinen mökki ja Rydalin hulppea kartano eivät ainakaan rumenna maisemaa, vaan tekevät ennemmin oikeutta ympäröivälle luonnolle. Helppo ymmärtää, miksi Rydal on toiminut muusana Wordsworthin ohella myös useammalle muulle runoilijalle ja taiteilijalle!

Akkujen latausta Amblesidessa

Hei taas. Istuskelen tällä hetkellä pienessä, muutama vuosi takaperin saneeratussa 1800-luvun englantilaismökissä, ja katsahdan välillä tietokoneeni ruudun yli soman pation kivimuuria ja sen toisella puolella kohoavaa Loughrigg-kukkulaa/vuorta/tunturia/vaaraa (en tule koskaan löytämään suuhun sopivaa suomennosta englannin kielen sanalle 'fell'). Olen kesälomareissulla Lake Districillä, jonka postikorttimaiseen kauneuteen rakastuin au pair -aikoinani. Briteissä käydessäni elän aina vahvasti uudelleen vuotta 2014-2015, jonka tuolloin vietin täällä ja joka jäi historiaan blogini kulta-aikana. Ehkä siitä syystä (ja osin sadepäivän salliman joutilaisuuden) mieleni teki nyt tulla kirjoittamaan postaus.

Viimeksi olen kirjoittanut alkuvuodesta 2020, jolloin takana oli työntäyteinen, mutta erittäin kovasti odotettu ensimmäinen lukukausi proviisoriopintoja. Tätä kirjoittaessani graduni tarkastajat saattavat parhaillaan väritellä lopputyötäni punakynillään, eli kuusivuotiseksi venähtänyt yliopistourani lähestyy jo loppuaan. Nautin opiskeluvuosina kokemastani akateemisesta yhteenkuuluvuudesta aivan yhtä paljon, kuin au pairina viettämäni välivuoden suomasta vapaudesta. Tai nautin niin kauan kuin sitä kesti. Ensimmäisen maisterivuoteni keväänä kaikki yllättänyt pandemia ja etäopiskeluun siirtyminen pitivät huolen siitä, että yhteisöllisyydentunne katosi varsin nopeasti, minkä seurauksena olen viimeisen vuoden viihtynyt paremmin työn teossa kuin opiskeluiden parissa. 

Tällä hetkellä en enää koe suurta haikeutta pian tapahtuvasta opiskelijastatuksen menetyksestä, vaan olen ennen kaikkea helpottunut päästessäni etenemään tästä välitilasta, jossa en koe olevani enää opiskelija, mutten täysin työelämään siirtynytkään. Näin ollen viime postauksessa lupailemani yliopistoelämäkerta jäänee tällä erää kirjoittamatta, sillä halu alkaa luonnostella jotain ihan uutta tarinaa on tällä hetkellä huomattavasti vahvempi.

Viime kerralla olen kertoillut myös toisesta opetusapteekkiharjoittelustani sairaalamaailmassa, ja sillä sektorilla toimin edelleen. Kuluva kesä on itse asiassa jo kolmas kesä, jonka olen viettänyt osastofarmaseuttina oman kotikuntani yliopistosairaalassa. Työkokemuksen kasvaessa myös tiedonjanoni on voimistunut, ja tämän hetkisessä työssäni käsittelemistäni syöpälääkkeistä on tullut suuri intohimoni. Mielekkään työnkuvan lisäksi olen saanut ympärilleni aivan ihanan työyhteisön, joka jaksaa naurattaa, kannustaa ja arvostaa. Viime torstaina oli ensimmäistä kertaa lomalle jäädessäni sellainen fiilis, että miten täältä raaskii koko ensi viikon olla poissa. Eli hyviin hommiin olen päätynyt.

Mutta yritetään nyt kuitenkin siirtyä työ- ja opiskelukuvioista takaisin lomamoodiin. Olen tällä hetkellä tosiaan ensimmäistä kertaa Englannissa ja ylipäätään ulkomailla sitten kevään 2018. Suomessa viihdyn nykyään oikein hyvin, enkä ole juuri ikävöinyt Englannissa asumista, käymistä täällä kylläkin. Niinpä oli hyvin selvää mihin suuntaisin ensimmäisenä, sitten kun koronan kurittama maailma jonakin päivänä avautuisi. Ja täällä sitä ollaan, miksi valita jokin uusi kohde, kun voi lähteä kolmatta kertaa Lake Districille!

Majailen tällä kertaa aiempien reissujen tukikohdasta Windermerestä poiketen Amblesidessa, josta olen kaikki tähän mennessä postausta elävöittäneet kuvat räpsinyt. Ambleside on yksi Lake Districin vilkkaimmista market towneista, jonne itseni houkuttivat keskeinen sijainti, hyvät liikenneyhteydet ja lukuisat lähistöltä löytyvät patikointireitit. Myös majapaikakseni valikoituneeseen charmanttiin Prospect Cottage Studioon törmääminen vaikutti päätökseen valita juuri Ambleside, enkä kadu!

Amblesiden tunnetuin nähtävyys ja yksi Lake Districin ikoneista on kaupungin läpi virtaavan puron ylle 1600-luvulla rakennettu Bridge House (ylempi kuva). Kyseinen pikku talo on aikojen saatossa ehtinyt toimia niin omenavarastona, teehuoneena kuin 8-henkisen perheen kotinakin. Syynä siihen, miksi Bridge House rakennettiin sillalle on arveltu olleen verojen kiertäminen, koska veden ylle rakennettuna talo ei teknisesti sijainnut maalla. Kekseliästä!

Ambleside sijaitsee noin mailin päässä Lake Districin suurimmasta järvestä eli Windermerestä, ja rannan tuntumasta löytyvä Waterhead Pier tarjoaa loistopuitteet viettää leppoisa kesäpäivä vesilintuja syöttäen ja jäätelökojuilla notkuen. Tämä on käsittääkseni keskeinen osa sitä 'life at the Lakes' -elämäntyyliä, jota suuri osa brittilomailijoista tulee täältä hakemaan. Lisäksi Waterheadista pääsee kätevästi risteilemään höyrylaivalla Windermerelle ja sen rannoilla sijaitseviin kohteisiin. Ajattelin itse asiassa myöhemmin tänään itsekin hypätä laivaan ja lipua vastarannalla kohoavalle Wrayn linnalle. Eilen ehdin jo käydä tutustumassa paikkaan käymällä teellä Waterhead Coffee Shopissa, jonka anteliaasti kermalla täytetyt mustikkaskonssit ansaitsevat oman erityismainintansa.

Viimeisenä Ambleside attractionina voisin mainita Stock Ghyll Forcen eli lähimetsistä löytyvän luonnonvesiputouksen, jonka voimaa muinaiset amblesidelaiset hyödynsivät myllyissään. Näissä asukkaat tuottivat muun muassa lankaa, kankaita, paperia ja jauhoja. Tänä päivänä yksikään kaupungissa aikoinaan pyörineistä 12 myllystä ei ole enää toiminnassa, mutta monet vanhoista myllyrakennuksista ovat saaneet uuden elämän pikkuputiikkeina, kahviloina tai majataloina. 

Viktoriaanisella aikakaudella Englannin rautatieverkosto laajeni pohjoiseen, jolloin vesiputousta ympäröineen maan silloinen omistaja näki tilaisuutensa tulleen ja kaupallisti paikan. Turisteja houkuttelemaan pystytettiin virvokekojuja, minkä lisäksi tarjolla oli aasi-ajeluita ja mahdollisuus kylpeä putouksessa. Tänä päivänä Stock Ghyll Forcesta on tullut enemmän hidden gem -tyylinen kohde, joten ihmisten rajaamiseen kuvien ulkopuolelle tuskin tarvitsee kuluttaa aikaa. Sammaloituneet penkit, putoamisen estävät rautakaiteet ja alueen rajaava portti ovat ainoat jäljellä olevat muistutukset menneistä huvituksista. Itse kävin ihastelemassa pärskyjä ja kuuntelemassa veden jylinää ensimmäisenä aamunani täällä ja yksityisnäytöksenä sain tästä luonnon ihmeestä nauttia.

Sitten kun Ambleside nähtävyyksineen on koettu (mihin ei mene kauaa, sillä kaupunki on varsin kompakti), voi innokas patikoija kavuta kaupungin yllä kohoavalle Wansfell Pikelle tai Loughrigg Fellille. Wansfellin kiertävään patikointireittiin voi kätevästi sisällyttää edellä mainitun Stock Ghyll Forcen. Lisäksi reitille saa osumaan Stagshaw-metsäpuutarhan ja Skelghyll-arboretumin, jossa kasvavat puut kuuluvat Britannian korkeimpiin. Wansfellin olen jo ehtinyt tällä reissulla valloittaa ja huomenna ajattelin suunnata Loughriggille, josta en vielä tähän mennessä tiedä muuta, kuin että nättejä maisemia pitäisi olla luvassa ja kävelyyn voi yhdistää Rydalin luolilla vierailun.

Tällaista tällä kertaa. Todennäköisesti tulen piakkoin kertoilemaan missä muualla olen täällä pyörinyt, sen verran kivaa oli kirjoittaa ja saada reissukuvia päiväkirjamerkinnän omaisesti esille. Kuvatkin saattavat nyt olla "hieman" terävämpiä, kun otin vihdoin tässä kuussa harppauksen järkkärin omistajaksi vuosia kompaktikameroiden kanssa leikiteltyäni. Uskaltaisin siis luvata palaavani pian uusien reissukuulumisten kanssa! 

Vuosi 2019 oli mun bloggaushistorian pohjat - julkaisin aivan huikeat 1 postausta! Oon nyt joululomalla mennyt ajassa taaksepäin blogien kulta-aikoihin, ja lueskellut läpi vaikka miten monta vanhaa suosikkia ja uutta tuttavuutta, ihan parasta lomatekemistä! Siitä inspiroituneena tulin elvyttämään tätäkin paikkaa tutuksi käyneellä kaavalla, eli viimeisen puolen vuoden kuulumiset huippulaatuisten puhelinkuvakollaasien kera, olkaatte hyvä.

Viime postaus päättyi onnellisesti siihen, kun kerroin tulleeni hyväksytyksi proviisorin koulutusohjelmaan. Loppukesän jokainen aamu alkoikin aina hetken sängyn laidalla istuskelulla ja tämän faktan itselleen ääneen toteamisella. Kyllä sen sitten joskus elokuun puolella alkoi jo uskoakin kurssivalintoja tehdessään. Tosin vieläkin, kun syyslukukausi näitä opintoja on jo takana, tulee hetkiä, kun tajuntaan iskee yhtäkkiä, että ei helvetti, mä tein sen ja täällä mä nyt oikeasti olen ja opiskelen!

Muuten kesä meni pitkälti töitä tehdessä, vuoroviikoin apteekin toimituksessa ja sytostaattilabrassa. Etenkin sytovuorot jännittivät aluksi, mutta mulla oli onneksi lähes aina viereisen vetokaapin ääressä kokeneempi kaveri, jolta saattoi harvemmin menevien lääkkeiden yhteydessä varmistella niiden käsittelyä. Kesällä oli onneksi myös vähän hiljaisempaa annosmäärien suhteen, jolloin ei tullut ylimääräistä stressiä kiireestä. Viimeisen sytoviikon jälkeen olo oli itse asiassa aika haikea, juurihan tässä päästiin vasta vauhtiin!

Myös toimituksen puolella sain pikku hiljaa kartutettua rohkeutta puhelimeen vastaamiseen, vaikka se oli aluksi iso mörkö. Viimeisille viikoille osui osastojen muutto, mikä aiheutti melkoista häslinkiä myös apteekin päässä. Yllättävän kivuttomasti siitäkin kuitenkin selvittiin, pienoisesta vajaamiehityksestä huolimatta. Kaiken kaikkiaan harjoittelusta ja kesätöistä jäi todella hyvä fiilis. Opin aivan valtavasti ja sairaalamaailma vei mennessään. Vaikea on kuvitella itseään millekään muulle sektorille työskentelemään tämän kokemuksen jälkeen, mutta ei nyt sanota ei ikinä.

Mikkelikin osoittautui puolen vuoden kokemuksella yllättävän kivaksi, vaikka aiemmat käyntikokemukset eivät olleet säväyttäneetkään. Sain itse asua mukavan lähellä luontoa, eikä kanat lenkkikavereina olleet erikoinen näky. Välimatkat taittui näppärästi pyörällä, ja mäkiä osui työmatkan varrelle tasan kaksi, jotka eivät Kuopion Puijonlaaksossa viimeiset neljä vuotta majailleena tuntuneet missään. Kavereitakin löytyi paikkakunnalta niin ikään kaksin kappalein, jolloin ei tarvinnut vapaa-aikaansakaan ihan yksinäisenä sutena viettää. Mikkelissä majaillessani pääsin myös ensimmäistä kertaa kokeilemaan Liikku-saleja, ja treenit nousi ihan uudelle tasolle! Parhaimmillaan kävin nostelemassa rautaa viisi kertaa viikossa, ja vaikka se ei juuri ulkoisesti näyttäytynytkään oli olo ihan eri. Tuon tiiviin salijakson jälkeen on nykyään vaikeaa olla kokonaan treenaamatta kolmeen päivään. Mahtaisi kaikki mun liikunnanopettajat kääntyä haudoissaan, jos tän kuulisivat, sen verran suuresti inhosin aikoinaan koululiikuntaa...

Heinäkuun loppupuolella aloin suhata enemmän Mikkeli-Kuopio väliä raahaten mennessäni aina matkalaukullisen omaisuuttani. Olin näemmä unohtanut au pair -aikana oppimani opit siitä, että vähemmälläkin materialla pärjää vallan mainiosti. No, eipähän mennyt haukkatreenit hukkaan. Kevään aikana en juuri Kuopiossa käynytkään, vaikka mulla sielläkin edelleen asuntoni oli. Mä oon ihminen joka kiintyy tosi vahvasti paikkaan ja aikaan, ja farmaseuttiopintojen päätyttyä Kuopioon palaaminen oli aina vähän katkeransuloista. Ei ollut enää oikeastaan mitään syytä majailla siellä ja suurin osa entisistä opiskelukavereistakin oli hajaantunut jo toisaalle. Kuopio on kuitenkin kolahtanut mulle ja kovaa, onhan täällä mun ensimmäinen ikioma koti.

En kuitenkaan tiedä olisinko pystynyt palaamaan tänne, jos en olisi saanut jatkaa opintoja, sen verran vahvasti Kuopio on mulle kuitenkin opiskelukaupungiksi leimautunut. Olisi tuntunut todella pahalta seurata vierestä, kun osa porukasta palaisi syksyllä yliopistolle, ja itse olisin jäänyt siitä junasta. Saatuani tiedon opiskelujen jatkumisesta syksyllä alkoi Kuopio vetää puoleensa taas kuin magneetti. Oispa jo syyskuu!

Mutta ei nyt vielä palata sinne Kuopioon, vaan nostalgisoidaan vielä vähän Mikkelin puolella. En nimittäin voi olla mainitsematta sitä, miten rentouttavasti mun viimeinen työviikko siellä alkoi. Olin taas viikonloppuna heittänyt matkalaukullisen tavaraa Kuopioon, ja palannut sunnuntai-iltana Mikkeliin huomattavasti kevyempien kantamuksien kera. Vähän liiankin kevyeksi osoittautuivat taskut, sillä avaimiahan ei löytynyt ei niin mistään. Mitäpä teet, kun kello on kymmenen sunnuntai-iltana, puhelimessa on akkua 5 prosenttia jäljellä, ja saat yhtäkkiä todeta jääneesi kodittomaksi?

"Pienten" paniikki-itkujen jälkeen ei auttanut muu kuin käydä kuntosalilla lataamassa akku, ostaa liput viimeiseen bussiin, joka olisi puolen yön jälkeen perillä Kuopiossa ja istua samat lähemmäs kolme tuntia, jotka olit juuri istunut bussissa toivoen, että avaimet löytyy kotoa. Kotiovella olin yhden aikoihin, jonka jälkeen odottelin vielä puoli tuntia oven avaajaa, jolle maksoin 60 euroa siitä, että sain alaoven auki löytääkseni avaimeni kotiovesta roikkumasta. Sen jälkeen kaksi tuntia unta ja eikun köpöttelemään aamujunalle, että ehtii töihin. Kyllä maistui suklaamuffini VR:n tarjoilukärrystä kaiken tämän jälkeen.

Nimipäivänäni elokuun 11. se aamu sitten koitti, ja routa ajoi porsaan pysyvästi kotiin. Tavaraa oli edelleen järkyttävästi pyörä mukaan lukien, mutta jotenkin onnistuin raahaaman kaiken perille asti. Mulla oli elokuussa vain yksi orientaatiopäivä yliopistolla, ja loppukuu menikin puhtaasti lomaillessa. Suurimman osan ajastani vietin ihan vaan kotona. Vaikeinta tässä puolen vuoden työkomennuksessa oli asuminen jonkun toisen kodissa, toisen tavaroiden keskellä. Asuin Mikkelissä alivuokralla siis kalustetussa asunnossa, joka oli kyllä ehdottomasti fiksuin ratkaisu, kun aikani siellä jäi suhteellisen lyhyeksi. Sanotaanko nyt kuitenkin vaikka näin, että mun ja alkuperäisen vuokralaisen sisustustyylit ei ihan kohdanneet. En missään vaiheessa tuntenut oloani kotoisaksi tässä paikassa, vaikka hyvinhän se aikansa palveli. Vaan ei oman kodin voittanutta!

Aika paljon sain pienen lomailuni aikana aikaiseksi, sisustuskärpänen otti taas isomman haukun, ja kesän aikana sukan varteen kertyneet ylimääräiset varannot menivätkin pitkälti uusiin kodin hankintoihin. Lisäksi otin pensselin kauniiseen käteen ja taioin pitkään häirinneistä tummanruskeista listoista valkoiset. Yhteenpaluu vaatehuoneen kanssa vahvisti taas tätä 'vähemmälläkin pärjää' -mentaliteettia, ja tahkoinkin turhilla lumpuillani vielä parit sataset taskurahaa kirpparilla. Metsästin myös uuden kuntosalin ja silmälasit ja siinäpä se kesä sitten menikin.

Syyskuussa ne sitten varsinaisesti starttasi, proviisoriopinnot. Aika pehmeä pudotus oli itselläni verrattuna joihinkin kurssitovereihin. Omaksi pääaineekseni valikoitui farmakologia, jonka katsoin palvelevan parhaiten tulevaisuuden urasuunnitelmiani. Alun pehmeys oli kuitenkin vain hämästä, ja lokakuussa alkoikin sitten kunnon myllytys, kun deadlinea puski deadlinen perään. Oli tenttiä, seminaaria, labraraporttia, laskuharkkoja, you name it. Voin ihan rehellisesti sanoa, että olin ehtinyt aika lahjakkaasti unohtaa millaista se opiskelu karuimmillaan onkaan.

Orientaatiopäivänä meille kerrottiin, että proviisori-opintoihin siirtyminen vastaa aika osuvasti sitä, että siirryttäisiin suoraan ala-asteelta lukioon. Ei tää harppaus ehkä nyt ihan niin suuri ole ollut, vaikka onhan tää maisterivaiheen opiskelu ollut ihan omanlaistaan. Suurin osa kursseista ollaan käyty englanninkielisinä, ja vaikka mulla kielitaito ihan hyvin hallussa onkin, niin esimerkiksi neurofarmasian kurssilla sai välillä vähän tuskailla yrittäessään yhdistellä englanninkieliset aivoalueiden nimet suomenkielisiin vastineisiin. Vaihto-oppilailla on kuitenkin luultavasti vielä tuskaisampaa, koska luennot on välillä melkoista Finglishiä.

Isoin muutos on kuitenkin ollut se, että mitään ei anneta ihan valmiina, vaan aina pitää itse vähän pureskella ja makustella opiskeltavia asioita. Enää ei riitä pelkkä asioiden ulkoa paukuttaminen, mitä mäkin oon aika paljon aiemmin harrastanut, vaan on osattava ajatella itse ja soveltaa. Meistä pitäisi kuitenkin saada koulittua jonkin sortin esimiehiä ja asiantuntijoita, jotka ohjekirjaan turvautumisen sijaan pystyy tarvittaessa laatimaan sellaisen itse. Porukka on selvästi myös sisäistänyt tämän, että nyt muuten opiskellaan oikeasti itseään ja omaa tulevaisuuttaan varten, ei vain että saataisiin kurssit läpi. Ei muuten enää hilluta joka viikko haalaribileissä, hyvä jos kerran kuussa käydään tuulettamassa opiskelun turruttamia aivoja.

 

Mutta näin mun loppuvuosi on tosiaan kulunut, ja joululoma on tullut kyllä enemmän kuin tarpeeseen. Palaillaan taas jossain vaiheessa, kun oon vähän laitaillut akkuja!