Home is where my habits have a habitat.

Toissapostauksessa mainitsin käyneeni alkuvuodesta lähtien läpi vanhoja blogikirjoituksiani. Eilen saavutin tämän julkaisun (clickety click) helmikuulta 2016, jossa esittelin ensimmäistä vuokrakotiani. Näin reilut seitsemän vuotta myöhemmin asun edelleen samojen seinien sisällä. Välillä muovilattia, parvekkeen ja astianpesukoneen puuttuminen sekä neliöiden rajallisuus kyllästyttävät, mutta edullinen vuokra, itsestään ilmoittelemattomat naapurit, ikkunan takana huojuvat ikikuuset sekä paikan tuttuus pitävät aloillaan. 

Suhtautumiseni pikku kotiini lähentelee sentimentaalisuutta. Se on nähnyt paljon, viikkokausia opiskelua, sadat tiskivuoret ja kauppakassit, kolme kuluttavaa unettomuusjaksoa, ensimmäisen seurustelukumppanini, sali-minäni nousun, baari-minäni nousun ja laskun, korona-ajan kotoilut, yli kymmenet kotiavainten unohdukset ja kahdet ammattiin valmistumiset. Lattiamopin ja pesuämpärin se olisi voinut nähdä vähän useamminkin...

Vuosien mittaan olen tehnyt kotiini pieniä upgreidauksia. Yhtenä kesänä olin niinkin hurja remonttireiska, että toin retrot puunväriset listat tähän päivään maalaamalla ne valkoisiksi. Sohvaani ja kirjahyllyäni en tosin saanut tuolloin omin avuin siirrettyä, joten niiden taakse piiloituvien osuuksien viimeistely jäänee päiviin, joina tämän asunnon joskus tavaroistani tyhjennän. Toistaiseksi jatkan kuitenkin elon merkkieni kaivertamista tämän 70-luvun kerrostalokeski-ikäisen pinnoille.

Ensimmäisen asunnon esittelypostaukseni innoittamana (oikeasti kauhistuin miten järkyttävästi olin verhojani pitänyt, ja miten hirveä vanha sohvapöytäni oli) halusin esitellä kotini uudelleen sellaisena, kuin se tänä päivänä näyttäytyy. Kylpy- ja vaatehuoneeni jäivät tällä kertaa kuvien ulkopuolelle, mutta niiden osalta en ole päätynyt paria uutta säilytysratkaisua kummempiin päivityksiin. Olkaa hyvä, ja tutustukaa siis yhdistettyyn olohuone-makuuhuoneeseeni ja keittiööni. Siivosin tänään enemmän näitä kuvia kuin itseäni varten.

Alfred Wainwrightin jalanjäljissä

Vielä riittää yhden postauksen verran pureskeltavaa viime elokuisesta Lake Districin jälleennäkemisestäni. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä kerron päivästä, jona pyhiinvaelsin Alfred Wainwrightin viimeiselle leposijalle. Meille suomalaisille Wainwrightin nimi ei todennäköisesti kolisuttele cattle gridiä (liekö kolisuttelee brittimilleniaaleillekaan). Epäilen vahvasti, ettei sen sivuhuomiona muutamaan otteeseen mainitseminen ole jättänyt muistijälkeä myöskään blogini selailijoihin. Niinpä ajattelin hyödyntää mahdollisuutta esitellä kyseisen herran elämää tämän häneen vahvasti linkittyvän kirjoitukseni yhteydessä.

Viimeinen kokonainen päiväni paikassa, jonne näkisin siirtyväni kuolemani jälkeen (jos uskoisin päätyväni taivaaseen tai kuoleman jälkeiseen elämään ylipäänsä) alkoi aamuvarhain matkalla Amblesidesta Keswickiin. Keswickissä vaihdoin kulkuneuvoa double-deckeristä yksikerroksiseen bussiin päästäkseni lopulliseen määränpäähäni. Matka Buttermere- ja Crummock Water -järvien välisellä kaistaleella sijaitsevan pikkuruiseen Buttermeren kylään oli seikkailu itsessään. Ymmärsin pian, miksi kaksikerroksinen bussini ei ollut vienyt minua perille asti. Reitti kulki kapeita, mutkittelevia ja vuoristoratamaisesti käyttäytyviä maalaisteitä pitkin. Jossain kohtaa tunsin vatsanpohjassani jopa sen huvipuistolaitteiden pudotuksista tutun muljahduksen. 

Jännittävän matkanteon jälkeen kehaisin kuskin ajotaitoja ja otin Buttermeren haltuun etsimällä päätepysäkin välittömässä läheisyydessä sijainneen, Wainwrightin muistolle omistetun geokätkön. Buttermeren nimi herättelee itsessäni mielleyhtymän pullantuoksuisesta kotoisuudesta, jossa ei ole voita ja täysmaitoa säästelty. Oikeasti nimi tarkoittaa järveä maitokarjalaitumien äärellä, näin kämäisesti suomennettuna (engl. lake by the dairy pastures). Syrjäisemmän sijaintinsa vuoksi alue on helpommin saavutettavissa olevia järviä huomattavasti rauhallisempi. Aaltoilevaan ja jättimäiseen Windermereen verrattuna myös itse Buttermere-järvi on tyynempi ja kooltaan helpommin hahmotettava. Moottoriveneillä ei ole Buttermerelle asiaa, joten sen puolesta seesteisyys ja luonnonmukaisuus on taattu.

Buttermeren kylähyväsestä (kyläpahasena en suostu sitä nimittämään) löytyy kaksi pientä pubia/hotellia, yksi hostelli, kesäisin toimiva teehuone sekä uuden elämän kylätalona saanut koulu. Lisäksi paikassa pääsee vierailemaan intiimissä St Jamesin kirkossa. Kirkon ikkunoista avautuvat näkymät järvelle ja sen vastarannalla kohoaville vuorille olivat omaan silmääni ylimaalliset. Paljon parempaan paikkaan ei olisi Alfred Wainwrightin muistolaattaa ja muistoporttia (palatkaa postauksen ensimmäiseen kuvaan, niin ymmärrätte mihin viittaan) mielestäni voitu sijoittaa. 

Mutta kuka ihme oikein oli tämä herra A. Wainwright, jota yhtenään name droppaan? No, minäpä kerron lyhyesti sen, mitä tiedän! Alfred Wainwright (1907-1991) oli Englannin Blackburn-tehdaskaupungissa syntynyt ja myöhemmän elämänsä Lake Districin kynnyksellä, Kendalissa, elänyt mies. Parhaiten hänet tunnettaneen käsin kirjoitetusta ja kuvitetusta kirjasarjastaan A Pictorial Guide to the Lakeland Fells. Seitsemän teoksen kokoelman valmiiksi saattamiseen kului 13 vuotta, joiden aikana Wainwright valloitti 214 kansallispuistossa kohoavista vuorista. Ainutlaatuisten teostensa sijaan Wainwrightista teki legendan kuitenkin mielestäni hänen päättymätön rakkautensa Lake Districin kansallispuistoon. Mies itse kuvasi kirjojaan raukkauskirjeekseen Englannin järvialueelle.

Lapsuutensa Wainwright vietti tosiaan Blackburnissa, jossa hänen odotettiin muiden alueen nuorten tapaan päätyvän työläiseksi puuvillatehtaaseen. Wainwright ei tällaisesta tulevaisuudesta kuitenkaan perustanut, vaan opiskeli ahkerasti tullen luokkansa parhaaksi lähes joka aineessa. 13-vuotiaana hän pääsi toimistopojaksi Blackburnin kaupungintalolle. Lopulta hän eteni kunnan talousjohtajan (engl. Borough's Treasurer, siltä varalta että suomennan taas omiani) toimistoon, ja valmistui vuosien iltaopintojen jälkeen kirjanpitäjäksi. 

Lapsena Wainwrightin mielipuuhia olivat piirtäminen ja kirjoittaminen. Lisäksi hän oli hyvin kiinnostunut kartoista, ja tunsi hyvin Blackburnin alueen. 23-vuotiaana Wainwright raapi kasaan viisi puntaa, ja lähti serkkunsa kanssa poikien reissulle Lake Districille, josta Wainwright oli kuullut paljon, mutta joka oli aiemmin tuntunut hyvin hyvin kaukaiselta. Ensitöikseen pojat kapusivat Windermeren lähistöllä kohoavalle Orrest Head -kukkulalle. Kokemuksen Wainwright puki myöhemmin sanoiksi: 

"It was a moment of magic, a revelation so unexpected that I stood transfixed, unable to believe my eyes. I saw mountain ranges, one after another, the nearer starkly etched, those beyond fading into the blue distance. Rich woodlands, emerald pastures and the shimmering waters of the lake below added to a pageant of loveliness, a glorious panorama that held me enthralled. I had seen landscapes of rural beauty pictured in the local art gallery, but here was no painted canvas; this was real. This was truth. God was in his heaven that day and I a humble worshipper."

Kesti vielä yli kymmenen vuotta ennen kuin Wainwright pääsi toteuttamaan unelmansa, ja muuttamaan Lake Districin reunalla sijaitsevaan Kendalin kaupunkiin. Siellä hänestä itsessään tuli lopulta kunnan talousjohtaja. Suurimman osan vapaa-ajastaan hän vietti kansallispuiston lukuisia vuoria ja kukkuloita valloittaen, mikä synnytti idean niiden kartoittamisesta kirjan sivuille. Niinpä eräänä marraskuisena päivänä vuonna 1952 Wainwright istui työpöytänsä ääreen, ja aloitti kunnianhimoisen tavoitteen vangita  kaikki Lake Districin huiput paperille.

Viikonloppuisin Wainwright matkusti aikaisimmalla bussilla niin syvälle kansallispuistoa kuin mahdollista, ja kapusi systemaattisesti Lake Districin rinteitä, satoi tai paistoi. Suurinta iloa hän koki voidessaan yöpyä huipuilla, jolloin muilta kävelijöiltä saattoi seuraavana aamuna kestää viisikin tuntia saapua vaatimaan osaansa Wainwrightin syvästi rakastamasta maisemasta. Seuraavan viikon Wainwright vietti päivät työssään talousjohtajana ja illat kirjailija-kuvittaja-kartantekijänä. Edellä kuvattua rutiinia Wainwright seurasi järkähtämättä seuraavat 13 vuotta.

Projektissaan Wainwright pääsi hyödyntämään päivätyöstään tuttua pikkutarkkuutta ja intohimoaan yksityiskohtiin. Miehen täydellisyydentavoittelua ja omistautuneisuutta työlleen kuvannee se, että ensimmäiset 100 sivua valmiiksi saatuaan hän päätti, ettei ollutkaan tyytyväinen piirroksiinsa ja tekstinsä asetteluun, jolloin koko urakka sai alkaa alusta. 

Saatuaan ensimmäisen kirjansa eteläisistä Lake Districin vuorista valmiiksi, Wainwright halusi julkaista tämän omakustanteisesti. Hän esitteli teoksensa useammalle kustantajalle, jotka hämmästelivät sitä, miten taidokkaasti kirja oli tehty. Vastaavaa ei ollut nähty sitten keskiaikaisten munkkien jälkeensä jättämien kirjoitusten. Yksi kustantaja antoi Wainwrightille 900 punnan tarjouksen 2000 kappaleen painoksesta, mutta tällä oli säästössään ainoastaan 35 puntaa. Wainwright sai kuitenkin solmittua kustantajan kanssa sopimuksen, jonka mukaan hän maksaisi 900 punnan (vastaa tänä päivänä 18 000 puntaa) velkansa kirjojensa tuotolla. Riski oli valtava, mutta se kannatti. Tänä päivänä Wainwrightin kirjoja on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta, ja ne toimivat edelleen ajankohtaisina oppaina Lake Districia rakastaville kävelijöille, jotka haluavat seurata Wainwrightin jalanjälkiä.

Nyt olen kertonut paljon Wainwrightin teoista ja intohimosta (vai pitäisikö sanoa pakkomielteestä), mutta aika vähän itse siitä, millainen hän oli. Tiedotusvälineissä Wainwright kuvattiin omissa oloissaan viihtyvänä, epäsosiaalisena ukkona. Tätä mielikuvaa vahvisti se, ettei hän Lake Districin polkuja kartoittaessaan juuri puhellut vastaantulijoille. Itse asiassa Wainwright suorastaan inhosi sitä, että kirjojensa menestyksen myötä ihmiset alkoivat tunnistaa hänet. Ironisesti kirjat myös lisäsivät turistien kiinnostusta järvialueeseen, jolloin muiden kävelijöiden välttely kävi entistä vaikeammaksi. Ehkä Wainwright ei osannut ottaa huomioon, että hänen yksityiskohtaisesti laatimansa kartat saattaisivat oikeasti päätyä lukijoiden käyttöön. Puhumattakaan siitä, että ihmisiä saapuisi karttojen kanssa autolasteittain, eikä julkisella liikenteellä, jota Wainwright aina suosi vaalimaansa luonnonkauneutta suojellakseen.

Wainwrightin toinen vaimo ja hänen todellinen rakkautensa, 15 vuotta miestään nuorempi Betty McNally, tunsi Wainwrightin paremmin, ja kuvasi tätä herkäksi, ujoksi mieheksi, joka halusi pysytellä anonyyminä piiloutumalla karkean ulkokuorensa alle. Betty oli henkilö, joka Wainwrightin kuoltua kulki vanhoina päivinään vaikeakulkuisen reitin Wainwrightin suosikkivuorelle, Haystacksille, ja ripotteli miehensä tuhkat sen laella ylhäisessä yksinäisyydessään lepäävälle salaisuudelle, Innominate Tarn -lammelle. Näin ollen seuraava, Wainwrightin viimeisessä kirjassaan esittämä toive toteutui:

"All I ask for, at the end, is a last long resting place by the side of Innominate Tarn, on Haystacks, where the water gently laps the gravelly shore and the heather blooms and Pillar and Gable keep unfailing watch. A quiet place, a lonely place. I shall go to it, for the last time, and be carried: someone who knew me in life will take me and empty me out of a little box and leave me there alone. And if you, dear reader, should get a bit of grit in your boot as you are crossing Haystacks in the years to come, please treat it with respect. It might be me."

Näin Haystacksin huipun omin silmin ensimmäistä kertaa samasta ikkunasta, jonka juurella Wainwrightin muistolaatta St Jamesin kirkossa lepää. Paljon myöhemmin samana päivänä kapusin itse kyseiselle huipulle edeltävää lainausta muistellen.

No niin, nyt olen valottanut sitä, kuka oli mystinen Alfred Wainwright, johon samaistun tuntemuksissani Englannin järvialuetta kohtaan (en tietenkään samalla mittapuulla, en tiedä onnistuisiko se keneltäkään), ja jonka omistautuneisuudesta elämäntehtävälleen ammennan valtavasti inspiraatiota. Jos Wainwrightin elämä ja teot alkoivat inspiroida myös teitä lukijoita, suosittelen lämpimästi YouTubesta ainakin toistaiseksi ilmaiseksi katsottavissa olevaa dokumenttia, The Man Who Loved the Lakes. Päätän postauksen itselleni parhaiten mieleen jääneen Wainwright-lainauksen sanoihin, joihin myös kyseinen dokumentti päättyy: 

"The fleeting hour of life of those who love the hills is quickly spent, but the hills are eternal. Always there will be the lonely ridge, the dancing beck, the silent forest; always there will be the exhilaration of the summits. These are for the seeking, and those who seek and find while there is yet time will be blessed both in mind and body."