Cornwallin reissureportaasi on edennyt hitaasti mutta varmasti neljänteen päivään, ja itse asiassa käyn tässä postauksessa läpi myös viidennen päivän, koska se jäi vielä paljastamattomasta syystä vähemmän tapahtumarikkaaksi. Neljännen päivän aloitin nauttimalla tässä vaiheessa lomaa jo tutuksi tulleen full Cornish breakfastin, jonka jälkeen hylkäsin matkalaukkuni toistamiseen majapaikan respaan ja lähdin itse kohti Port Isaacia.
Port Isaac on pieni kalastajakylä, jonka historia mukailee monen muun cornwallilaisen kalastajakylän tarinaa. Ennen rautateitä ja tavaraa kuljettavia junia se oli merkittävä kauppasatama (Port Isaacin korninkielinen nimi tarkoittaa itse asiassa maissia, joka oli yksi meriteitse kuljetetuista kauppatavaroista), sittemmin toiminta nojasi pitkään sardiinien kalastukseen ja nykyään ensisijaisesti turismiin. Turismia on viime vuosikymmeninä tukenut suosittu brittiläinen komediallinen lääkäridraamasarja, Doc Martin, jota Port Isaacissa kuvattiin vuosina 2004-2022, mutta joka ei itselleni ole kuitenkaan nimeä tutumpi.
Sijoitin oman Port Isaac -vierailuni niin aikaisin aamuun, kuin oli bussiaikataulut sallivat, mutta tästä huolimatta keskuskaduilla kävi saapuessani jo kuhina. Pariakymmentä minuuttia kauemmin en tästä johtuen jäänyt kylään pyörimään, vaikka se varsin viehättävältä vaikuttikin sievine merenrantamökkeineen ja kapeine katuineen. Port Isaacista löytyy muuten myös yksi maailman kapeimmista kulkuväylistä, Temple Bar, tai Squeeze-ee-belly Alley, niin kuin paikalliset sitä osuvasti nimittävät.
Kylän hulinasta suuntasin vaellusbootsini jälleen kerran South West Coast Pathille, jonka kivistä pintaa vuorotellen nousten ja laskeutuen lähdin tavoittelemaan päiväni toista päämäärää, Port Quinnia. Tälläkään pätkällä polkua en säästynyt välimerellisen turkooseilta kalliorannoilta tai herttaisen vaaleanpunaisina helottavilta laukkaneilikoilta (engl. Sea Pink). Kuutisen kilometriä jalkaa toisen eteen laitettuani saavuin hikisenä ja hurmioituneena Port Quinniin, joka tuntui Port Isaacin jälkeen todelliselta rauhan tyyssijalta. Muiden ihmisten olemassaolosta muistuttivat lähinnä muutamat auringossa kylpeneet kivimökit ja keskellä laskuveden paljastaman poukaman pohjukkaa hieman koomisesti nököttänyt traktori.
Olisin hyvin viihtynyt puoli päivää meriveden alta paljastunutta rantaa tutkiskellen, mutta koska olin kyseisenä päivänä vaihtamassa yöpaikkaani kauemmas etelään, Penzanceen, halusin palata hyvissä ajoin Wadebridgeen. Niinpä täytin vesipulloni jonkun talon kulmalta kiitollisena äkkäämästäni automaatista, ja lähdin paluumatkalle Port Isaaciin. Menoa vauhdittaakseni valitsin sisämaan kautta kulkevan tasaisemman reitin, joka taittuikin yli kaksi tuntia nopeammin kuin tulomatkani.
Lopulta minun ei olisi tarvinnut edes kiirehtiä paluutani, sillä takaisin Wadebridgeen lähtevä bussi saapui lähes tunnin myöhässä. No, endinpähän syödä reissun ainoaksi jääneen jäätelön satamassa, joka oli todennäköisesti matkani uhkarohkein teko lähietäisyydellä kierrelleet erittäin nälkäiset lokit huomioiden.
Raahautuessani laukkuineni Penzancen loivasti mutta selvästi nousevia mukulakivikatuja lähestyi kello jo iltakahdeksaa. Suunnittelemani aikataulutuksen sotkeennuttua en ollut ehtinyt missään välissä päivää nauttia lounasta. Näin ollen mielessä oli lähinnä illallisen metsästys, tahmean aurinkorasvan huuhtelu iholta kylpyhuoneen viemäriin ja puhtaisiin lakanoihin kylläisenä sukeltaminen. Penzancen keskustasta varaamani studioasunnon ovella minua odotti kuitenkin jotain odottamatonta, nimittäin tyhjä avainlokero.
Ensin mietin, olinko väsymystäni eksynyt väärään paikkaan. Rakennuksen alaoveen saamani ovikoodi oli kuitenkin toiminut kuten pitikin, ja myös itse asunnon ovesta tuijotti oikea numero. Hämmennyksen ja hiljalleen kasvavan paniikin vallassa, jota koko päivän liikkeellä pysyttely sekä nääntymys lietsoivat, lähdin tavoittelemaan asunnon omistajaa puhelimitse. Kolmannella yrityksellä sain hänet onneksi kiinni, ja omistaja ihmetteli myös tilannetta luvaten soittaa saman tien siivoojalle, joka asunnon avainta oli viimeksi käyttänyt.
Odotellessani takaisinsoittoa kuulin portaiden alapäästä askeleita ja pian asunnon ovelle ilmestyi kolme kaverusta ilmiselvästi puuttuvaa avainta kilistellen. Selvisi, että he olivat varanneet saman asunnon edeltävällä viikolla. Tapaus alkoi vaikuttaa tuplabuukkaukselta, eikä paniikkiani helpottanut se, että nämä aiemmin samana päivänä paikalle ehtineet vieraat suhtautuivat saapumiseeni melkeinpä vihamielisesti. Oven takana supistiin "Why is she still there?", vaikka olin näyttänyt heille puoli vuotta aikaisemmin tekemäni varauksen ja kertonut odottavani asunnon omistajan selvitystä tilanteesta.
Omistajan soittaessa takaisin hetken kuluttua pahat aavistukseni tuplabuukkauksesta varmistuivat. Jostakin tuntemattomasta syystä varaussivusto oli avannut alkuvuodesta löytämäni majoituksen uudelleen varattavaksi edeltävällä viikolla, ja näin päällekkäiset varaukset olivat päässeet syntymään. Olin odottanut kovasti juuri tähän majapaikkaan pääsyä, sillä se oli aika luksus ja hintava, joten olin kieltämättä pettynyt, kun asunnon omistaja kertoi järjestäneensä minulle toisen asunnon vähän matkan päästä. Samalla olin kuitenkin hyvin helpottunut, että ylipäätään pääsisin johonkin seuraavaksi neljäksi päiväksi. Ajatus uuden majapaikan etsimisestä näin lyhyellä varoitusajalla oli suorastaan kauhistuttava allekirjoittaneelle, joka tykkää suunnitella lomansa vähintään puoli vuotta etukäteen.
Pian asunnon omistajan mies tuli hakemaan minut autolla uuteen lomakotiini, joka oli valehtelematta hienoin englantilainen town house, jossa olen koskaan vieraillut. Paikka oli vasta remontoitu, ja siinä oli kolme kerrosta, viisi makuuhuonetta, yksityinen terassi, upea marmoripintainen keittiö sekä merinäköala master bedroomista. Jostain syystä en enää ollut kovin harmistunut odottamatomasta tuplabuukkauksesta... Päin vastoin, googlailin myöhemmin illalla mitä yöpyminen kyseisessä asunnossa olisi normaalisti maksanut (nyt sain oleskella siellä samaan hintaan, jonka olin alun perin varaamastani studioasunnosta maksanut), koska koin huonoa omaa tuntoa miettiessäni, miten paljon tappiota asunnon omistajalle tilanteesta koituisi.
Olisin halutessani saanut vaihtaa parin yön jälkeen toiseen pienempään asuntoon, joka olisi tuolloin vapautunut (selvisi, että talojen omistaja teki elantonsa vuokraamalla lomakoteja alueella), mutta lopulta päädyin ottamaan yllätyskäänteestä kaiken irti, ja vietin seuraavat neljä yötä yksin tässä hulppeassa kodissa, johon olisi mahtunut majoittumaan 10 ihmistä.
Seuraava päivä meni pitkälti uuden kartanoni leidinä. Yli puolet pohjakerroksesta kattavassa keittiössä kelpasi leikkiä oman elämänsä master chefiä, ja olohuoneen muhkea takanedustan sohva tarjoili ylellisen spotin valokuvien siitämiseen koneelle. Penzanceen ehdin tutustua paremmin vierailemalla The Edge of the World -kirjakaupassa ja aloittamalla uusimman kirjaostokseni yhdessä kaupungin puistoista.
Iltapäivällä käväisin vielä lähikaupunki Marazionin The Godolphin -hotellin iltapäiväteellä. Hotelli sijaitsi vastapäätä vuorovesisaarella kohoavaa linnaa, jota saatoin katsella teetä siemaillessani. Tiesittekö muuten, että skonssien kaverina nautittavassa clotted creamissa voi olla jopa 200 kilokaloria per ruokalusikka? Itse kuulin tästä onnekseni vasta siinä vaiheessa, kun olin jo ehtinyt tämän nimenomaisen iltapäiväteen lisäksi nauttia cream tean kahteen otteeseen onnellisen tietämättömänä välipalani ravintoarvoista. Mutta lomakaloreita ei lasketa, eihän?
