Akkujen latausta Amblesidessa

Hei taas. Istuskelen tällä hetkellä pienessä, muutama vuosi takaperin saneeratussa 1800-luvun englantilaismökissä, ja katsahdan välillä tietokoneeni ruudun yli soman pation kivimuuria ja sen toisella puolella kohoavaa Loughrigg-kukkulaa/vuorta/tunturia/vaaraa (en tule koskaan löytämään suuhun sopivaa suomennosta englannin kielen sanalle 'fell'). Olen kesälomareissulla Lake Districillä, jonka postikorttimaiseen kauneuteen rakastuin au pair -aikoinani. Briteissä käydessäni elän aina vahvasti uudelleen vuotta 2014-2015, jonka tuolloin vietin täällä ja joka jäi historiaan blogini kulta-aikana. Ehkä siitä syystä (ja osin sadepäivän salliman joutilaisuuden) mieleni teki nyt tulla kirjoittamaan postaus.

Viimeksi olen kirjoittanut alkuvuodesta 2020, jolloin takana oli työntäyteinen, mutta erittäin kovasti odotettu ensimmäinen lukukausi proviisoriopintoja. Tätä kirjoittaessani graduni tarkastajat saattavat parhaillaan väritellä lopputyötäni punakynillään, eli kuusivuotiseksi venähtänyt yliopistourani lähestyy jo loppuaan. Nautin opiskeluvuosina kokemastani akateemisesta yhteenkuuluvuudesta aivan yhtä paljon, kuin au pairina viettämäni välivuoden suomasta vapaudesta. Tai nautin niin kauan kuin sitä kesti. Ensimmäisen maisterivuoteni keväänä kaikki yllättänyt pandemia ja etäopiskeluun siirtyminen pitivät huolen siitä, että yhteisöllisyydentunne katosi varsin nopeasti, minkä seurauksena olen viimeisen vuoden viihtynyt paremmin työn teossa kuin opiskeluiden parissa. 

Tällä hetkellä en enää koe suurta haikeutta pian tapahtuvasta opiskelijastatuksen menetyksestä, vaan olen ennen kaikkea helpottunut päästessäni etenemään tästä välitilasta, jossa en koe olevani enää opiskelija, mutten täysin työelämään siirtynytkään. Näin ollen viime postauksessa lupailemani yliopistoelämäkerta jäänee tällä erää kirjoittamatta, sillä halu alkaa luonnostella jotain ihan uutta tarinaa on tällä hetkellä huomattavasti vahvempi.

Viime kerralla olen kertoillut myös toisesta opetusapteekkiharjoittelustani sairaalamaailmassa, ja sillä sektorilla toimin edelleen. Kuluva kesä on itse asiassa jo kolmas kesä, jonka olen viettänyt osastofarmaseuttina oman kotikuntani yliopistosairaalassa. Työkokemuksen kasvaessa myös tiedonjanoni on voimistunut, ja tämän hetkisessä työssäni käsittelemistäni syöpälääkkeistä on tullut suuri intohimoni. Mielekkään työnkuvan lisäksi olen saanut ympärilleni aivan ihanan työyhteisön, joka jaksaa naurattaa, kannustaa ja arvostaa. Viime torstaina oli ensimmäistä kertaa lomalle jäädessäni sellainen fiilis, että miten täältä raaskii koko ensi viikon olla poissa. Eli hyviin hommiin olen päätynyt.

Mutta yritetään nyt kuitenkin siirtyä työ- ja opiskelukuvioista takaisin lomamoodiin. Olen tällä hetkellä tosiaan ensimmäistä kertaa Englannissa ja ylipäätään ulkomailla sitten kevään 2018. Suomessa viihdyn nykyään oikein hyvin, enkä ole juuri ikävöinyt Englannissa asumista, käymistä täällä kylläkin. Niinpä oli hyvin selvää mihin suuntaisin ensimmäisenä, sitten kun koronan kurittama maailma jonakin päivänä avautuisi. Ja täällä sitä ollaan, miksi valita jokin uusi kohde, kun voi lähteä kolmatta kertaa Lake Districille!

Majailen tällä kertaa aiempien reissujen tukikohdasta Windermerestä poiketen Amblesidessa, josta olen kaikki tähän mennessä postausta elävöittäneet kuvat räpsinyt. Ambleside on yksi Lake Districin vilkkaimmista market towneista, jonne itseni houkuttivat keskeinen sijainti, hyvät liikenneyhteydet ja lukuisat lähistöltä löytyvät patikointireitit. Myös majapaikakseni valikoituneeseen charmanttiin Prospect Cottage Studioon törmääminen vaikutti päätökseen valita juuri Ambleside, enkä kadu!

Amblesiden tunnetuin nähtävyys ja yksi Lake Districin ikoneista on kaupungin läpi virtaavan puron ylle 1600-luvulla rakennettu Bridge House (ylempi kuva). Kyseinen pikku talo on aikojen saatossa ehtinyt toimia niin omenavarastona, teehuoneena kuin 8-henkisen perheen kotinakin. Syynä siihen, miksi Bridge House rakennettiin sillalle on arveltu olleen verojen kiertäminen, koska veden ylle rakennettuna talo ei teknisesti sijainnut maalla. Kekseliästä!

Ambleside sijaitsee noin mailin päässä Lake Districin suurimmasta järvestä eli Windermerestä, ja rannan tuntumasta löytyvä Waterhead Pier tarjoaa loistopuitteet viettää leppoisa kesäpäivä vesilintuja syöttäen ja jäätelökojuilla notkuen. Tämä on käsittääkseni keskeinen osa sitä 'life at the Lakes' -elämäntyyliä, jota suuri osa brittilomailijoista tulee täältä hakemaan. Lisäksi Waterheadista pääsee kätevästi risteilemään höyrylaivalla Windermerelle ja sen rannoilla sijaitseviin kohteisiin. Ajattelin itse asiassa myöhemmin tänään itsekin hypätä laivaan ja lipua vastarannalla kohoavalle Wrayn linnalle. Eilen ehdin jo käydä tutustumassa paikkaan käymällä teellä Waterhead Coffee Shopissa, jonka anteliaasti kermalla täytetyt mustikkaskonssit ansaitsevat oman erityismainintansa.

Viimeisenä Ambleside attractionina voisin mainita Stock Ghyll Forcen eli lähimetsistä löytyvän luonnonvesiputouksen, jonka voimaa muinaiset amblesidelaiset hyödynsivät myllyissään. Näissä asukkaat tuottivat muun muassa lankaa, kankaita, paperia ja jauhoja. Tänä päivänä yksikään kaupungissa aikoinaan pyörineistä 12 myllystä ei ole enää toiminnassa, mutta monet vanhoista myllyrakennuksista ovat saaneet uuden elämän pikkuputiikkeina, kahviloina tai majataloina. 

Viktoriaanisella aikakaudella Englannin rautatieverkosto laajeni pohjoiseen, jolloin vesiputousta ympäröineen maan silloinen omistaja näki tilaisuutensa tulleen ja kaupallisti paikan. Turisteja houkuttelemaan pystytettiin virvokekojuja, minkä lisäksi tarjolla oli aasi-ajeluita ja mahdollisuus kylpeä putouksessa. Tänä päivänä Stock Ghyll Forcesta on tullut enemmän hidden gem -tyylinen kohde, joten ihmisten rajaamiseen kuvien ulkopuolelle tuskin tarvitsee kuluttaa aikaa. Sammaloituneet penkit, putoamisen estävät rautakaiteet ja alueen rajaava portti ovat ainoat jäljellä olevat muistutukset menneistä huvituksista. Itse kävin ihastelemassa pärskyjä ja kuuntelemassa veden jylinää ensimmäisenä aamunani täällä ja yksityisnäytöksenä sain tästä luonnon ihmeestä nauttia.

Sitten kun Ambleside nähtävyyksineen on koettu (mihin ei mene kauaa, sillä kaupunki on varsin kompakti), voi innokas patikoija kavuta kaupungin yllä kohoavalle Wansfell Pikelle tai Loughrigg Fellille. Wansfellin kiertävään patikointireittiin voi kätevästi sisällyttää edellä mainitun Stock Ghyll Forcen. Lisäksi reitille saa osumaan Stagshaw-metsäpuutarhan ja Skelghyll-arboretumin, jossa kasvavat puut kuuluvat Britannian korkeimpiin. Wansfellin olen jo ehtinyt tällä reissulla valloittaa ja huomenna ajattelin suunnata Loughriggille, josta en vielä tähän mennessä tiedä muuta, kuin että nättejä maisemia pitäisi olla luvassa ja kävelyyn voi yhdistää Rydalin luolilla vierailun.

Tällaista tällä kertaa. Todennäköisesti tulen piakkoin kertoilemaan missä muualla olen täällä pyörinyt, sen verran kivaa oli kirjoittaa ja saada reissukuvia päiväkirjamerkinnän omaisesti esille. Kuvatkin saattavat nyt olla "hieman" terävämpiä, kun otin vihdoin tässä kuussa harppauksen järkkärin omistajaksi vuosia kompaktikameroiden kanssa leikiteltyäni. Uskaltaisin siis luvata palaavani pian uusien reissukuulumisten kanssa! 

Vuosi 2019 oli mun bloggaushistorian pohjat - julkaisin aivan huikeat 1 postausta! Oon nyt joululomalla mennyt ajassa taaksepäin blogien kulta-aikoihin, ja lueskellut läpi vaikka miten monta vanhaa suosikkia ja uutta tuttavuutta, ihan parasta lomatekemistä! Siitä inspiroituneena tulin elvyttämään tätäkin paikkaa tutuksi käyneellä kaavalla, eli viimeisen puolen vuoden kuulumiset huippulaatuisten puhelinkuvakollaasien kera, olkaatte hyvä.

Viime postaus päättyi onnellisesti siihen, kun kerroin tulleeni hyväksytyksi proviisorin koulutusohjelmaan. Loppukesän jokainen aamu alkoikin aina hetken sängyn laidalla istuskelulla ja tämän faktan itselleen ääneen toteamisella. Kyllä sen sitten joskus elokuun puolella alkoi jo uskoakin kurssivalintoja tehdessään. Tosin vieläkin, kun syyslukukausi näitä opintoja on jo takana, tulee hetkiä, kun tajuntaan iskee yhtäkkiä, että ei helvetti, mä tein sen ja täällä mä nyt oikeasti olen ja opiskelen!

Muuten kesä meni pitkälti töitä tehdessä, vuoroviikoin apteekin toimituksessa ja sytostaattilabrassa. Etenkin sytovuorot jännittivät aluksi, mutta mulla oli onneksi lähes aina viereisen vetokaapin ääressä kokeneempi kaveri, jolta saattoi harvemmin menevien lääkkeiden yhteydessä varmistella niiden käsittelyä. Kesällä oli onneksi myös vähän hiljaisempaa annosmäärien suhteen, jolloin ei tullut ylimääräistä stressiä kiireestä. Viimeisen sytoviikon jälkeen olo oli itse asiassa aika haikea, juurihan tässä päästiin vasta vauhtiin!

Myös toimituksen puolella sain pikku hiljaa kartutettua rohkeutta puhelimeen vastaamiseen, vaikka se oli aluksi iso mörkö. Viimeisille viikoille osui osastojen muutto, mikä aiheutti melkoista häslinkiä myös apteekin päässä. Yllättävän kivuttomasti siitäkin kuitenkin selvittiin, pienoisesta vajaamiehityksestä huolimatta. Kaiken kaikkiaan harjoittelusta ja kesätöistä jäi todella hyvä fiilis. Opin aivan valtavasti ja sairaalamaailma vei mennessään. Vaikea on kuvitella itseään millekään muulle sektorille työskentelemään tämän kokemuksen jälkeen, mutta ei nyt sanota ei ikinä.

Mikkelikin osoittautui puolen vuoden kokemuksella yllättävän kivaksi, vaikka aiemmat käyntikokemukset eivät olleet säväyttäneetkään. Sain itse asua mukavan lähellä luontoa, eikä kanat lenkkikavereina olleet erikoinen näky. Välimatkat taittui näppärästi pyörällä, ja mäkiä osui työmatkan varrelle tasan kaksi, jotka eivät Kuopion Puijonlaaksossa viimeiset neljä vuotta majailleena tuntuneet missään. Kavereitakin löytyi paikkakunnalta niin ikään kaksin kappalein, jolloin ei tarvinnut vapaa-aikaansakaan ihan yksinäisenä sutena viettää. Mikkelissä majaillessani pääsin myös ensimmäistä kertaa kokeilemaan Liikku-saleja, ja treenit nousi ihan uudelle tasolle! Parhaimmillaan kävin nostelemassa rautaa viisi kertaa viikossa, ja vaikka se ei juuri ulkoisesti näyttäytynytkään oli olo ihan eri. Tuon tiiviin salijakson jälkeen on nykyään vaikeaa olla kokonaan treenaamatta kolmeen päivään. Mahtaisi kaikki mun liikunnanopettajat kääntyä haudoissaan, jos tän kuulisivat, sen verran suuresti inhosin aikoinaan koululiikuntaa...

Heinäkuun loppupuolella aloin suhata enemmän Mikkeli-Kuopio väliä raahaten mennessäni aina matkalaukullisen omaisuuttani. Olin näemmä unohtanut au pair -aikana oppimani opit siitä, että vähemmälläkin materialla pärjää vallan mainiosti. No, eipähän mennyt haukkatreenit hukkaan. Kevään aikana en juuri Kuopiossa käynytkään, vaikka mulla sielläkin edelleen asuntoni oli. Mä oon ihminen joka kiintyy tosi vahvasti paikkaan ja aikaan, ja farmaseuttiopintojen päätyttyä Kuopioon palaaminen oli aina vähän katkeransuloista. Ei ollut enää oikeastaan mitään syytä majailla siellä ja suurin osa entisistä opiskelukavereistakin oli hajaantunut jo toisaalle. Kuopio on kuitenkin kolahtanut mulle ja kovaa, onhan täällä mun ensimmäinen ikioma koti.

En kuitenkaan tiedä olisinko pystynyt palaamaan tänne, jos en olisi saanut jatkaa opintoja, sen verran vahvasti Kuopio on mulle kuitenkin opiskelukaupungiksi leimautunut. Olisi tuntunut todella pahalta seurata vierestä, kun osa porukasta palaisi syksyllä yliopistolle, ja itse olisin jäänyt siitä junasta. Saatuani tiedon opiskelujen jatkumisesta syksyllä alkoi Kuopio vetää puoleensa taas kuin magneetti. Oispa jo syyskuu!

Mutta ei nyt vielä palata sinne Kuopioon, vaan nostalgisoidaan vielä vähän Mikkelin puolella. En nimittäin voi olla mainitsematta sitä, miten rentouttavasti mun viimeinen työviikko siellä alkoi. Olin taas viikonloppuna heittänyt matkalaukullisen tavaraa Kuopioon, ja palannut sunnuntai-iltana Mikkeliin huomattavasti kevyempien kantamuksien kera. Vähän liiankin kevyeksi osoittautuivat taskut, sillä avaimiahan ei löytynyt ei niin mistään. Mitäpä teet, kun kello on kymmenen sunnuntai-iltana, puhelimessa on akkua 5 prosenttia jäljellä, ja saat yhtäkkiä todeta jääneesi kodittomaksi?

"Pienten" paniikki-itkujen jälkeen ei auttanut muu kuin käydä kuntosalilla lataamassa akku, ostaa liput viimeiseen bussiin, joka olisi puolen yön jälkeen perillä Kuopiossa ja istua samat lähemmäs kolme tuntia, jotka olit juuri istunut bussissa toivoen, että avaimet löytyy kotoa. Kotiovella olin yhden aikoihin, jonka jälkeen odottelin vielä puoli tuntia oven avaajaa, jolle maksoin 60 euroa siitä, että sain alaoven auki löytääkseni avaimeni kotiovesta roikkumasta. Sen jälkeen kaksi tuntia unta ja eikun köpöttelemään aamujunalle, että ehtii töihin. Kyllä maistui suklaamuffini VR:n tarjoilukärrystä kaiken tämän jälkeen.

Nimipäivänäni elokuun 11. se aamu sitten koitti, ja routa ajoi porsaan pysyvästi kotiin. Tavaraa oli edelleen järkyttävästi pyörä mukaan lukien, mutta jotenkin onnistuin raahaaman kaiken perille asti. Mulla oli elokuussa vain yksi orientaatiopäivä yliopistolla, ja loppukuu menikin puhtaasti lomaillessa. Suurimman osan ajastani vietin ihan vaan kotona. Vaikeinta tässä puolen vuoden työkomennuksessa oli asuminen jonkun toisen kodissa, toisen tavaroiden keskellä. Asuin Mikkelissä alivuokralla siis kalustetussa asunnossa, joka oli kyllä ehdottomasti fiksuin ratkaisu, kun aikani siellä jäi suhteellisen lyhyeksi. Sanotaanko nyt kuitenkin vaikka näin, että mun ja alkuperäisen vuokralaisen sisustustyylit ei ihan kohdanneet. En missään vaiheessa tuntenut oloani kotoisaksi tässä paikassa, vaikka hyvinhän se aikansa palveli. Vaan ei oman kodin voittanutta!

Aika paljon sain pienen lomailuni aikana aikaiseksi, sisustuskärpänen otti taas isomman haukun, ja kesän aikana sukan varteen kertyneet ylimääräiset varannot menivätkin pitkälti uusiin kodin hankintoihin. Lisäksi otin pensselin kauniiseen käteen ja taioin pitkään häirinneistä tummanruskeista listoista valkoiset. Yhteenpaluu vaatehuoneen kanssa vahvisti taas tätä 'vähemmälläkin pärjää' -mentaliteettia, ja tahkoinkin turhilla lumpuillani vielä parit sataset taskurahaa kirpparilla. Metsästin myös uuden kuntosalin ja silmälasit ja siinäpä se kesä sitten menikin.

Syyskuussa ne sitten varsinaisesti starttasi, proviisoriopinnot. Aika pehmeä pudotus oli itselläni verrattuna joihinkin kurssitovereihin. Omaksi pääaineekseni valikoitui farmakologia, jonka katsoin palvelevan parhaiten tulevaisuuden urasuunnitelmiani. Alun pehmeys oli kuitenkin vain hämästä, ja lokakuussa alkoikin sitten kunnon myllytys, kun deadlinea puski deadlinen perään. Oli tenttiä, seminaaria, labraraporttia, laskuharkkoja, you name it. Voin ihan rehellisesti sanoa, että olin ehtinyt aika lahjakkaasti unohtaa millaista se opiskelu karuimmillaan onkaan.

Orientaatiopäivänä meille kerrottiin, että proviisori-opintoihin siirtyminen vastaa aika osuvasti sitä, että siirryttäisiin suoraan ala-asteelta lukioon. Ei tää harppaus ehkä nyt ihan niin suuri ole ollut, vaikka onhan tää maisterivaiheen opiskelu ollut ihan omanlaistaan. Suurin osa kursseista ollaan käyty englanninkielisinä, ja vaikka mulla kielitaito ihan hyvin hallussa onkin, niin esimerkiksi neurofarmasian kurssilla sai välillä vähän tuskailla yrittäessään yhdistellä englanninkieliset aivoalueiden nimet suomenkielisiin vastineisiin. Vaihto-oppilailla on kuitenkin luultavasti vielä tuskaisampaa, koska luennot on välillä melkoista Finglishiä.

Isoin muutos on kuitenkin ollut se, että mitään ei anneta ihan valmiina, vaan aina pitää itse vähän pureskella ja makustella opiskeltavia asioita. Enää ei riitä pelkkä asioiden ulkoa paukuttaminen, mitä mäkin oon aika paljon aiemmin harrastanut, vaan on osattava ajatella itse ja soveltaa. Meistä pitäisi kuitenkin saada koulittua jonkin sortin esimiehiä ja asiantuntijoita, jotka ohjekirjaan turvautumisen sijaan pystyy tarvittaessa laatimaan sellaisen itse. Porukka on selvästi myös sisäistänyt tämän, että nyt muuten opiskellaan oikeasti itseään ja omaa tulevaisuuttaan varten, ei vain että saataisiin kurssit läpi. Ei muuten enää hilluta joka viikko haalaribileissä, hyvä jos kerran kuussa käydään tuulettamassa opiskelun turruttamia aivoja.

 

Mutta näin mun loppuvuosi on tosiaan kulunut, ja joululoma on tullut kyllä enemmän kuin tarpeeseen. Palaillaan taas jossain vaiheessa, kun oon vähän laitaillut akkuja!

Ja tänään voidaan hetki olla kuninkaita

Nyt mahtuu kyllä taas viime syksyisen kuulumispostauksen ja tämän päivän väliin kokonainen ihmiselämä. Mistähän mä edes aloittaisin? No ehkä siitä melkein vuoden takaisesta syksystä sitten. Elokuussa starttasi tosiaan viimeinen vuosi farmaseuttiopintoja, joka näytti kurssien osalta pelottavan autiolta. Pakollisia oli pari hassua, ja valinnaisistakin olin jo ehtinyt haalia sen verran opintopisteitä, ettei niitä ollut oikein nimeksikään. Mutta oli siinä tietenkin se iso K eli kandi. Tai no, eihän sekään graduun verrattuna ollut työ eikä mikään. Tai ei olisi ollut, ellen olisi paisuttanut sitä lähes gradun laajuiseksi... Mutta omistetaanpa sille ihan oma kappaleensa vähän myöhemmin.

Opintojen rentous antoi mahdollisuuden ottaa kaiken ilon irti mahdollisesti viimeisestä syksystä opiskelijana, ja sen suomista iloista. Ja monessa olinkin mukana! Oli sitsejä, beerpong turnajaisia, Tahkon reissua, risteilyä ja vujut. Vaikka kaikki yksityiskohdat näistä ei ihan veitsenteräviä olekaan, niin ne, mitkä on jääneet mieleen, tulee varmasti lämmittämään sen perukoita päivien päähän. On tää ollut hienoa aikaa.

Mutta eihän se syksy pelkkää hurlumheitä tietenkään ollut, ehei. Marras-joulukuussa en oikeastaan muista muuta tehneenikään kuin tuijottaneeni silmät ristissä PubMediä ja Wordia. Mulla ei lopputyön kanssa ollut sitä ongelmaa, ettenkö olisi saanut aiheesta tarpeeksi irti. Oikeastaan se oli vähän päinvastoin, aihe vei niin mennessään, että upposin siihen vähän tarpeettomankin syvällisesti ohjeistettuun laajuusvaatimukseen nähden. Mutta mikäs siinä yli sadan lähteen kanssa taiteillessa, kun kaksikymmentäkin olisi kuulemma riittänyt... Kyllähän ne viimeiset viikot ennen deadlinea oli vähän puuduttavaa naputella näppäimistöä aamukuudesta iltayhdeksään, mutta hei kyllä se mun kandi ihan ajallaan valmistui!

Joululoman sainkin sitten pitkälti ihan oikeasti lomailla. Ja loman tarpeessa kyllä olinkin. Vanha huonon päivän tuttuni unettomuus hiippaili tai ennemminkin rysähti taas osaksi elämääni syksyn tiimellyksissä, ja pysytteli sinnikkäästi rinnalla koko lopputyöprosessin ajan. Nyt kun pahin on ollut jo pidemmän aikaa takana päin, on vaikeaa edes palautella mieleen, miten vaikeaa eläminen ja oleminen tuolloin oli. Joulomalla nukuin kuitenkin porukoiden luona ensimmäistä kertaa ruhtinaallisia seitsemän tunnin yöunia sitten lokakuun. Ehkä osittain sen takia viihdyinkin Joensuussa useamman viikon, mitä ei ole tapahtunut sitten pesästä lennon.

Vuoden vaihteen jälkeen suoritin vielä yhden kurssin loppuun, ja menin lopputyöseminaarisuon yli niin että heilahti. Olo viimeisten, hyvin tutuiksi käyneissä luentosaleissa vietettyjen päivien jälkeen oli ennen kaikkea epäuskoinen. Vastahan me aloitettiin pieninä fuksipalleroina, ja nyt ollaan olevinaan toista opetusapteekkiharjoittelua vaille valmiita farmaseutteja?! Mulla on ollut suuri kunnia olla opiskeluajat osa hirmu hyvähenkistä porukkaa, jonka letkautukset on pelastaneet pisimmätkin 8-16 päivät ja tenttituskat. Tuun varmasti jossain vaiheessa kirjoittamaan ihan oman postauksensa siitä, miten paljon oon rakastanut mun elämää yliopisto-opiskelijana, joten sanon tässä vaiheessa vaan, että oon äärettömän onnellinen, että pystyin nauttimaan meidän potkijaisista täysin (alkoholinhuuruisin) siemauksin, vaikka haikeus olikin vahvasti läsnä.

Heti kun meidät oltiin saatu potkittua yliopistolta tie vei Mikkeliin, jossa aloitin viimeisen opintoihini kuuluvan harjoittelun keskussairaalalla. Ensimmäisen harjoittelunihan mä tein perinteisesti avoapteekissa, jota en kuitenkaan työympäristönä kokenut täysin omakseni. Ennemminkin jäi vähän sellainen fiilis, että en mä tätä kyllä koko loppuelämääni haluaisi tehdä. Sairaalafarmasia oli kiinnostanut mua enenevissä määrin opintojen edetessä, ja olinkin tosi helpottunut, kun onnistuin nyt saamaan harkkapaikan sairaalapuolelta. Toivoin, että se ois enemmän mun juttu. 

Eka päivä jännitti ihan kamalasti, mutta onneksi mut otettiin lämpimästi vastaan, ja perehdytys työtehtäviin saattoi alkaa hyvissä merkeissä.  Ensimmäiset viikkoni vietin lääkkeiden toimituksessa, jotta sain tilaisuuden ottaa haltuuni sairaala-apteekissa käytetyt tietojärjestelmät. Tilauksia keräillessä tulivat tutummiksi myös tuotteet, ja niiden säilytyspaikat. Valmistevalikoima tuntui jännittävältä infuusionesteineen ja injektiopulloineen, mutta osui käteen myös avoapteekista tuttua perus Buranaa. Seuraavien viikkojen aikana perehdyin galeeniseen lääkkeenvalmistukseen ja sytostaattiannosten tekoon. Etenkin sytostaattien käsittely aiheutti aluksi selvää vakavoitumista, mutta muutaman päivän ajan kokeneempien työskentelyä seurattuani ja kuivaharjoiteltuani huomasin jo itsekin hapuilevani ruiskua käsiini. Fluorourasiilista se sitten lähti, ja kun sitä oli seurannut tusina muita vastaavaan tyyliin tehtailtuja laimennoksia, ei lievää jännityksen aiheuttamaa käsien tärinää enää ollut havaittavissa. Mähän osaan!

 

Useamman viikon alakerran lääkevalmistuslaboratorion uumenissa vietettyäni oli aika palata maan pinnalle ja hypätä osastofarmasian pyörteisiin. Jakson aikana seurasin osastofarmaseutin työskentelyä kahdella eri osastolla, joista toisella rooli oli enemmän logistinen ja toisella enemmän kliinisen farmasian palveluihin painottuva. Lisäksi osallistuin osastofarmasian kevätkoulutuspäivään, Lääkehoidon päivän järjestämiseen ja tutustuin matalan kynnyksen terveyspalveluita tuottavan Omatori-konseptin farmaseutin toimenkuvaan. 

Parhaiten mieleen tältä jaksolta jäivät farmaseuttien antamat potilasneuvonnat osastoilla. Tää oli myös  mun ensikosketus asiakkaiden kanssa toimimiseen sitten avoapteekissa työskentelyn. Tällainen osastolla suoritettu potilasneuvonta tuntui tosi erilaiselta verrattuna reseptitiskin takaa annettuun ohjeistukseen. Farmaseutin oli mahdollista perehtyä paremmin potilaan taustoihin potilastietojärjestelmän kautta, ja valmistautua neuvonnan antamiseen etukäteen varaamalla materiaalia ja korostamalla keskeiset kohdat. Itse neuvontatilanteet olivat pääosin kiireettömiä, ja potilaat huomattavasti vastaanottavaisempia kuin olin avoapteekissa toimiessani saanut tottua. Näin annetusta lääkeinformaatiosta jäi luottavaisempi tunne siitä, että potilas keskittyi kuuntelemaan, ja farmaseutti vastaavasti ehti ja muisti antaa potilaalle riittävästi opastusta, jolloin tämä todennäköisemmin myös käytti lääkkeitään oikein.

Talvi taittui kevääksi ja osastojaksoni jälkeen harjoittelin vielä pari viikkoa aseptista lääkkeenvalmistusta ja syvensin taitojani sytostaattien käyttökuntoon saattamisessa. Siinä missä ensimmäinen apteekkiharjoittelu herätti ristiriitaisia ajatuksia ja kysymyksiä, antoi tämä toinen harjoittelu vastaukset vieden pohjan mieleen hiipineeltä epäilykseltä. Yhtenäkään päivänä koko kolmen kuukauden harjoittelujakson aikana musta ei tuntunut, että olisin töissä. Tästä vois todeta, että onnistuin joko laiskottelemaan oikein huolella tai löysin kutsumukseni. Uskaltaisin väittää kyseen olleen viimeksi mainitusta. Sairaala-apteekki on ollut mun omalle persoonalle ja ammatillisille näkemyksille avoapteekkia sopivampi ympäristö, jossa oon päässyt toteuttamaan ammattiani haluamallani tavalla. Oon sittenkin päätynyt oikeelle alalle, jee!

7.5.2019 sain valmiin tutkintotodistukseni ja viikon päästä siitä olin jo Valviran laillistama farmaseutti. En kuitenkaan ehtinyt pysähtyä kylpemään tämän virstanpylvään loisteessa, sillä mieltä hallitsi lähestyvä pääsykoe. Aioin vielä kerran käydä kokeilemassa onneani josko saisin farmasian maisterintutkinnon eli proviisorin opinto-oikeuden. Kyseessä ei ollut ensimmäinen, toinen, kolmas eikä neljäskään hakukerta, vaan viidettä kierrosta lähdettiin vetämään. Toiveet ei kaikkien aiempien hylkäyksien jälkeen olleet kovinkaan korkealla, mutta tiesin, että mua ois kaduttanut myöhemmin, jos en ois ees yrittänyt. Nyt sain sentään hakea erillisessä, jo-valmistuneille farmaseuteille tarkoitetussa haussa, eikä tarvinnut mennä kaikille yleisiin pääsykokeisiin. Niihin olin tässä vaiheessa niin kurkkuani myöten täynnä, että olisin varmaan jättänyt hakematta ja kuopannut viimeisetkin haaveet jatko-opinnoista. 

17.5 suuntasin pitkästä aikaa yliopistolle. Ainejärjestön toimistolla kanssahakijoiden kanssa kuumotellessa tuntui siltä, kuin olisi ollut poissa korkeintaan pari viikkoa, vaikka todellisuudessa potkijaisista oli vierähtänyt jo lähes neljä kuukautta. Voi kun saisi nyt kerrankin pidettyä pään kylmänä ja taisteltua läpi siitä saatanan kokeesta, että pääsisi taas ensi syksynä takaisin tänne! 

Ken tästä ovesta käyköön se kaiken toivon heittäköön, oli mun viimeinen ajatus koesaliin astuessani. Ja olihan se taas aika kamalaa. Tai ei ne itse tehtävät mitenkään liian vaikeita olleet, mutta aika tuli pahasti vastaan, mistä syystä pää ei kyllä kovin kauaa kylmänä pysynyt. Parhaani, minkä pystyin siinä tilanteessa tekemään, koin kuitenkin tehneeni viimeiseen minuuttiin asti. Silti olo oli kotiin päästyä muserrettu. Tässä se nyt oli, enää en yritä. Ei tullut musta proviisoria.

Näissä ihanan valoisissa tunnelmissa hyppäsin Oulun junaan. Ja mitä mä Oulussa, eikös mun pitänyt tällä hetkellä asua Mikkelissä? Jotkut vanhat ja uskolliset seuraajat saattaa muistaa, että mun au pair -aikainen host-perhe oli alun perin kotoisin Oulusta. Alkaako kellot jo soida? Jep, tää perhe muutti jo pari vuotta sitten takaisin Suomeen, mutta ei jostain syystä olla saatu aikaiseksi olla enemmän yhteyksissä. Nyt ristesi kuitenkin polut jälleen, ja voi että kun tää heidän kanssaan vietetty viikonloppu tulikin hyvään saumaan. 

Epäonnistuneista pääsykokeista huolimatta mulla oli tän vuoden ehdottomasti paras viikonloppu. Vaikken ollut koskaan vieraillut host-perheeni luona täällä Suomessa, musta tuntui että olisin tullut kotiin. Lapset oli tietysti kasvaneet ihan hirveästi, mutta jotenkin kaikki käyttäytyi toistensa ympärillä niin samaan tapaan kuin ennenkin, että oli vaikea uskoa, että viime näkemisestä oli kulunut melkein kolme vuotta. En ollut koskaan käynyt Oulussa, joten mulle järjestettiin kattava turistikierros kaupungista, minkä lisäksi kävimme Koitelin koskella. Säät oli mahtavat, mutta seura vielä mahtavampaa. Sunnuntai-iltana hyvästeltiin toisemme haikein mielin, mutta luvattiin, että seuraavaan näkemiseen ei mene kolmea vuotta... Näköjään on ihan sama lähteekö tästä perheestä lentokoneella vai junalla, aina se on yhtä vaikeeta.

Nyt olen jatkanut toukokuusta lähtien kesätyöntekijänä täällä samassa apteekissa, jossa harjoittelinkin. Teen vuoroviikoin sytostaatteja ja lääkkeentoimitusta, mikä sopii mulle oikein hyvin, koska näihin työnkuviin olen saanut kattavimman perehdytyksen. Kellon soidessa 5.50 aamulla on ensimmäiset minuutit vähän nihkeä olo, mutta kyllä töihin on edelleen joka päivä mukava saapua. Juhannuksen tienoilla sain minikesälomankin, vaikken sellaisen tarpeessa oikeastaan ollutkaan, joten entistä virkeimmin mielin jatkuu hommat.

Viimeinen viikko on kulunut opintopolkua pahimmillaan kymmenen minuutin välein kytätessä. Olen halunnut vain mahdollisimman nopeasti saada varmuuden siitä, etten ole päässyt kouluun, jotta pääsen suunnittelemaan mitä teen elämälläni kesätöiden loppuessa. Duunitori on kyllä ollut jo ahkerassa kyttäyksessä sekin, kun tätä farmaseutin duunia nyt vaikutti olevan luvassa eläkeikään asti. Toissapäivänä kirjauduin jälleen ruokatunnilla hakemuksiini odottaen tuttua 'opiskelijavalinta kesken' -tekstin aiheuttamaa turhautumisentunnetta. Tällä kertaa vastassa ei ollutkaan turhautumista, vaan jotain ihan muuta.

Itkin ja tärisin koko puolen tunnin taukoni palaten minuutin välein tuijottamaan yllänäkyvää ilmoitusta. Nyt tästä hetkestä on kulunut jo pari päivää, mutta edelleen mua alkaa itkettää kun katson tätä kuvankaappausta. Tää. Merkitsee. Mulle. Niin. Paljon. Luojan kiitos yritin vielä kerran.