Edellisellä kerralla tänne heinäkuussa 2023 kirjoittaessani muistelin samaisen vuoden toukokuussa tekemääni reissua yhteen brittien rakastetuimmista kotimaankohteista, Cornwalliin. Nyt kyseisestä reissusta on kulunut jo yli kaksi vuotta, ja välissä olen ehtivänä matkustelijana tehnyt neljä uutta ulkomaanmatkaa, jotka haluaisin hartaasti taltioida kirjalliseen muotoon. Viimeiset pari viikkoa olen tallennustilan puutteen siivittämänä urakoinut puhelinkuvia kovalevylle, ja siinä sivussa luonnollisesti muistellut kuviin liittyviä tarinoita, joista matkatarinat ovat suosikkejani. Tämän innoittamana päätin hieroskella hippokampustani viemään minut elävästi ajassa taaksepäin, jotta saisin aseteltua loputkin kallisarvoiset matkamuistot esille virtuaalivitriiniini.
Palataan siis Englannin mittapuulla epätavallisen vähäsateiseen toukokuuhun 2023, ja herätään yhteensä yhdeksänpäiväisen Cornwallin lomani kuudenteen päivään (toivottavasti ette ole jääneet odottamaan tätä henkeänne pidätellen, koska muuten mulla tuskin on enää yhtään hengittävää lukijaa). Muistin virkistykseksi mainittakoon silloiset elinolosuhteeni: etelä-Englannin läntisin suurkaupunki Penzance, vastaremontoitu viiden makuuhuoneen town house, jonka olin aiemmin varaamani majoituksen tuplabuukkauksen vuoksi onnistunut saamaan kokonaan itselleni lisäveloituksetta (tarkistin huvikseni, ja tätä nykyä yhden yön majoittumisesta kyseisessä lukaalissa saisi toukokuussa pulittaa vaatimattomat 650 €). Uskaltaisin väittää, että kyseinen tuplavaraus on edelleen elämäni paras "ikävä" sattuma.
Edellä kuvatusta asetelmasta heräsin aamuneljältä metsästämään auringonnousua Penzancea huomattavasti pienemmästä naapurikylästä, Marazionista. Noin puolet kuusi kilometriä pitkästä, miellyttävän tasaisesta rantapromenadista taitettuani vastaan tuli koiranulkoiluttaja, joka huikkasi minun olevan myöhässä. Ja niinhän siinä kävi, että Marazionin rantaviivan saavutettuani aurinko oli ehtinyt hivuttautua jo auttamattoman korkealle, ja täydellinen valo auringonnousupotreteille jäi saavuttamatta. Ensi kerralla herään kolmelta.
Marazion on ehdottomasti kuuluisin ikonisesta St Michael's Mount -vuorovesisaaren huipulla kohoavasta linnastaan, joka vilahtikin jo edellisessä postauksessa The Godolphin -hotellin ikkunasta. Linnaan pääsee joko venekyyditse tai kävellen merenpinnan alta laskuveden aikaan paljastuvaa kivitietä pitkin. Toiveenani oli ikuistaa tämä nimenomainen kohde auringon noustessa, mutta tehtäväni epäonnistuttua päätin iskeä uudestaan valopallon laskiessa. Vain vähän pettyneenä (olinhan varhaisen ajankohtani ansiosta saanut joka tapauksessa kivoja ihmisvapaita kuvia linnasta ja rannalta) palasin bussilla Penzanceen, heitin reppuuni kameran kaveriksi vettä ja evästä, ja annoin avokattoisen Land's End Coaster double deckerin jyristellä minut kohti päivän seuraavia seikkailuja.
Matka Penzancesta valitsemaani määränpäähän, Sennen Cove -lahdelle, kesti puolisentoista tuntia, mutta olisin voinut nauttia siitä pidempäänkin. Auringon lämmittäessä mukavasti aurinkorasvalla hölvättyjä olkapäitä ja merituulenvireen viilentäessä pääsy rannikkolomatunnelmaan oli varma. Muistan hymyilleeni yhdellä pysäkillä vaappuneelle valkealle ankalle samalla, kun uppouduin tuntemattoman pienen pojan äidin kertomukseen siitä, miten hän oli nuorempana patikoinut soolona koko yli 1000 kilometriä pitkän South West Coast Pathin. Samaiselle polulle olin itsekin jälleen suuntaamassa, ja ajatuksenani oli patikoida reilut 10 kilometriä Sennen Covesta Cape Cornwall -nimisen näköalapaikan kautta Botallackin vanhoille tinakaivosmaille.
Suurimman osan matkustajista bussi jätti Sennen Covea edeltäneelle pysäkille, Land's Endiin, joka on suosittu (ja hyvin kaupallistettu) nähtävyys 4D-elokuvateattereineen, lasten golf-seikkailuineen ja ostoskylineen. Land's End on nimensä mukaisesti maan loppu ja Iso-Britannian eteläisin piste. Vähän olisi tehnyt mieli turisteilla ja käydä kuvauttamassa itsensä ikonisen tienviitan luona, joka kertoo välimatkan mm. New Yorkiin ja Skotlannin John o'Groatsiin, joka on Land's Endistä alkavan koko Iso-Britannian halki kulkevan vaellusreitin alku/päätepiste. Kyltti on seissyt paikoillaan 1950-luvulta lähtien, ja tullut kuuluisaksi nimenomaan kyseisen reitin ansiosta, sillä matkan selättäneet henkilöt, End-to-Enders, ovat tavanneet kuvata itsensä sen kanssa. Tänä päivänä kylttiin on varattu yksi tyhjä laatta, johon saa halutessaan maksua vastaan sommitella oman tekstinsä kuvaa varten. Tämäkään ei ollut itselleni tarpeeksi houkuttavaa, vaan päädyin skippaamaan Land's Endin, kun olin sen jo kertaalleen au pair -aikoinani yhdessä host-perheeni kanssa kokenut.
Sennen Coveen saavuttuani ensivaikutelma oli, että vau. Nyt on kunnon valkohiekkabiitsi surffareineen kaikkineen. Muistiani internet-hakujen avustuksella työstäessäni huomasin, että Sennen Beach on vuonna 2024 palkittukin vuoden Seaside Awardilla. Perusteina myöntämiselle ovat olleet rannan ilmastoystävällisyys, vedenlaatu sekä turvallisuus.
Ihailtuani rantaa riittävästi paljain silmin ja kameralinssin läpi lähdin etenemään kohti Cape Cornwallia. Matka taittui halki upean Penwith Heritage Coast -rannikon. Vaikka suositulle Sennen Beachille ja turistien hot spottina tunnettuun Land's Endiin oli vain kivenheittämä, pääsi tätä pätkää kävellessään kesyttömän syrjäseudun makuun.
Cape Cornwall (kornin kielellä Kilgoodh = hanhen selkä, joka viitannee paikan muotoon) on yksi Britanniassa harvinaisesta kahdesta geologisesta niemestä, toisen ollessa Skotlannissa sijaitseva Cape Wrath. Sen uskottiin muinoin olevan Englannin läntisin piste, kunnes 1800-luvun alussa tehdyssä alueen kartoituksessa selvisi Land's Endin vievän voiton. Land's Endistä poiketen Cape Cornwallin turistipalvelut rajoittuvat National Trustin ylläpitämään parkkipaikkaan, julkisiin vessoihin sekä kesäisin auki olevaan virvokekojuun. Syrjäisemmän sijaintinsa ja vähäisempien oheispalvelujensa vuoksi Cape Cornwallia kutsutaankin joskus ns. asiantuntijoiden Land's Endiksi (engl. connoisseur's Land's End).
Cape Cornwallin historiasta muistuttavat keskiajalta peräisin olevat St Helen's kappelin jäänteet sekä ikoninen Heinz-monumentti (1864) ajanjaksolta, jolloin alueella oli vielä vilkasta kaivostoimintaa. Monumentin nimi viittaa yhdysvaltalaiseen H. J. Heinz Companyyn, joka osti Cape Cornwallin 1800-luvun lopussa lahjoittaen sen myöhemmin Britannian valtiolle. Rakennelma on itse asiassa ollut osa paikassa vuosina 1838-1883 toiminutta tinakaivosta. Muut kaivosrakennukset on sittemmin hävitetty lukuun ottamatta myöhemmin monumentin arvonimen saanutta savupiippua, joka päätettiin säästää navigointia helpottavaksi maamerkiksi.
Omaa silmääni miellyttävät suuresti villin luonnon ja maisemasta esiin piirtyvien ihmiskäden jälkien yhdistelmät. Tuovat mieleen maisemamaalaukset, joissa katse kiinnittyy jonkin ajan päästä johonkin kaukaisuudessa siintävään kirkontorniin tai rauniolinnaan. Siksi rakastuinkin Cape Cornwalliin ja sen pohjoispuolella sijaitsevaan Kenidjack-laaksoon, josta löysin rutkasti lisää vanhojen kaivosten tähän päivään säilyneitä jäänteitä. Kauniin karuun rannikkomaisemaan yhdistettynä nämä autioituneet paikat tuntuivat hienoisen aavemaisilta jopa kirkkaassa päivänvalossa. Ymmärtääkseni syyt Cornwallissa aiemmin kukoistaneen kaivosteollisuuden hiipumiseen liittyvät kansainvälisen kilpailun aiheuttamaan metallin hinnan romahdukseen sekä työväkeä koskevan lainsäädännön parantumiseen, minkä myötä aiemmin halvasta nais- ja lapsityövoimasta "jouduttiin" luopumaan.
Highlight olivat ehdottomasti Atlantin valtamereen viettävällä rinteellä hylättynä seisovat Botallackin Crown Mines -konehuoneet, jotka olivat aikoinaan osa yhtä Cornwallin rikkaimmista kaivoksista (näkyvät kaukaisuudessa oikeanpuolimmaisessa kuvassa). Ne olisi St Michael's Mountin tapaan ollut huikeaa ikuistaa auringonnousussa tai -laskussa, mutta iltapäiväaurinkoon oli tyytyminen, kun kovin myöhään en uskaltanut vierailuani pitkittää pelkkien julkisten kulkuneuvojen varassa ollessani. Myöhäisin Penzanceen palaava bussi näytti lähtevän läheisestä Botallackin kylästä vaille iltakahdeksan, mikä olisi kyseiseen vuodenaikaan ollut turhan varhainen ajankohta auringonlaskua ajatellen. Myöskään vajaa kolmen tunnin kävelyretki pimenevällä maaseudulla takaisin Penzanceen ei innostanut. Niinpä pitäydyin saman päivän aamuna syntyneessä suunnitelmassani palata Marazioniin todistamaan illan tuloa.
Palkitsevasta päiväpatikasta väsyneet jalkani lausuivat kiitoksen päästyään Penwithin vanhoja kaivosalueita kiertävän Tin Coaster -bussin kyytiin. Sisämaan läpi Penzanceen kulkenut matka taittui huomattavasti nopeammin, kuin aamun rantaviivaa seuraillut bussireitti, noin puolessa tunnissa. Perillä kartanossani nautin hyvin ansaituksi illalliseksi aiemmin viikolla kokkaamaani chorizo-pilahvia. Kyseisestä reseptistä on näemmä muodostumassa pysyvä osa self catering -majailujani Briteissä, koska siihen tarvittavat ainekset saa yleensä riivittyä kasaan vähän pienempienkin kyläkaupopojen valikoimista. Jälkiruoaksi heitin reppuun kartanooni tervetuliaslahjaksi ystävällisesti jätetyn suklaalevyn. Levyn kääreessä ihastutti samainen maisema, jonne siirryin jatkamaan iltaani pienen lepohetken jälkeen.
Siinä missä aamukävelyyni oli kulunut reilut puolisentoista tuntia, kolisteli bussi minut Marazioniin vartissa. Yllätyksekseni löysin rannalta täydellisen aution spotin, johon kelpasi istahtaa lukemaan kirjaa ja nauttimaan pari riviä tummaa suklaata merisuolahipuilla. Samalla sain seurata auringon vähittäistä painumista horisonttiin. Kovin dramaattista valoshowta en päässyt todistamaan taivaanrannan värjäytyessä himmeisiin pastellinsävyihin. Auringon sijainnista johtuen värikkäimmät auringonlaskut Marazionissa nähdäänkin ilmeisesti talvikaudella. Mutta on ikään kuin vetten yllä leijuva linna satumainen näky valossa kuin valossa. Mission complete. ✓
