Port Isaac & Penzance

Cornwallin reissureportaasi on edennyt hitaasti mutta varmasti neljänteen päivään, ja itse asiassa käyn tässä postauksessa läpi myös viidennen päivän, koska se jäi vielä paljastamattomasta syystä vähemmän tapahtumarikkaaksi. Neljännen päivän aloitin nauttimalla tässä vaiheessa lomaa jo tutuksi tulleen full Cornish breakfastin, jonka jälkeen hylkäsin matkalaukkuni toistamiseen majapaikan respaan ja lähdin itse kohti Port Isaacia. 

Port Isaac on pieni kalastajakylä, jonka historia mukailee monen muun cornwallilaisen kalastajakylän tarinaa. Ennen rautateitä ja tavaraa kuljettavia junia se oli merkittävä kauppasatama (Port Isaacin korninkielinen nimi tarkoittaa itse asiassa maissia, joka oli yksi meriteitse kuljetetuista kauppatavaroista), sittemmin toiminta nojasi pitkään sardiinien kalastukseen ja nykyään ensisijaisesti turismiin. Turismia on viime vuosikymmeninä tukenut suosittu brittiläinen komediallinen lääkäridraamasarja, Doc Martin, jota Port Isaacissa kuvattiin vuosina 2004-2022, mutta joka ei itselleni ole kuitenkaan nimeä tutumpi.

Sijoitin oman Port Isaac -vierailuni niin aikaisin aamuun, kuin oli bussiaikataulut sallivat, mutta tästä huolimatta keskuskaduilla kävi saapuessani jo kuhina. Pariakymmentä minuuttia kauemmin en tästä johtuen jäänyt kylään pyörimään, vaikka se varsin viehättävältä vaikuttikin sievine merenrantamökkeineen ja kapeine katuineen. Port Isaacista löytyy muuten myös yksi maailman kapeimmista kulkuväylistä, Temple Bar, tai Squeeze-ee-belly Alley, niin kuin paikalliset sitä osuvasti nimittävät.

Kylän hulinasta suuntasin vaellusbootsini jälleen kerran South West Coast Pathille, jonka kivistä pintaa vuorotellen nousten ja laskeutuen lähdin tavoittelemaan päiväni toista päämäärää, Port Quinnia. Tälläkään pätkällä polkua en säästynyt välimerellisen turkooseilta kalliorannoilta tai herttaisen vaaleanpunaisina helottavilta laukkaneilikoilta (engl. Sea Pink).  Kuutisen kilometriä jalkaa toisen eteen laitettuani saavuin hikisenä ja hurmioituneena Port Quinniin, joka tuntui Port Isaacin jälkeen todelliselta rauhan tyyssijalta. Muiden ihmisten olemassaolosta muistuttivat lähinnä muutamat auringossa kylpeneet kivimökit ja keskellä laskuveden paljastaman poukaman pohjukkaa hieman koomisesti nököttänyt traktori.

Olisin hyvin viihtynyt puoli päivää meriveden alta paljastunutta rantaa tutkiskellen, mutta koska olin kyseisenä päivänä vaihtamassa yöpaikkaani kauemmas etelään, Penzanceen, halusin palata hyvissä ajoin Wadebridgeen. Niinpä täytin vesipulloni jonkun talon kulmalta kiitollisena äkkäämästäni automaatista, ja lähdin paluumatkalle Port Isaaciin. Menoa vauhdittaakseni valitsin sisämaan kautta kulkevan tasaisemman reitin, joka taittuikin yli kaksi tuntia nopeammin kuin tulomatkani. 

Lopulta minun ei olisi tarvinnut edes kiirehtiä paluutani, sillä takaisin Wadebridgeen lähtevä bussi saapui lähes tunnin myöhässä. No, endinpähän syödä reissun ainoaksi jääneen jäätelön satamassa, joka oli todennäköisesti matkani uhkarohkein teko lähietäisyydellä kierrelleet erittäin nälkäiset lokit huomioiden.  

Raahautuessani laukkuineni Penzancen loivasti mutta selvästi nousevia mukulakivikatuja lähestyi kello jo iltakahdeksaa. Suunnittelemani aikataulutuksen sotkeennuttua en ollut ehtinyt missään välissä päivää nauttia lounasta. Näin ollen mielessä oli lähinnä illallisen metsästys, tahmean aurinkorasvan huuhtelu iholta kylpyhuoneen viemäriin ja puhtaisiin lakanoihin kylläisenä sukeltaminen. Penzancen keskustasta varaamani studioasunnon ovella minua odotti kuitenkin jotain odottamatonta, nimittäin tyhjä avainlokero.

Ensin mietin, olinko väsymystäni eksynyt väärään paikkaan. Rakennuksen alaoveen saamani ovikoodi oli kuitenkin toiminut kuten pitikin, ja myös itse asunnon ovesta tuijotti oikea numero. Hämmennyksen ja hiljalleen kasvavan paniikin vallassa, jota koko päivän liikkeellä pysyttely sekä nääntymys lietsoivat, lähdin tavoittelemaan asunnon omistajaa puhelimitse. Kolmannella yrityksellä sain hänet onneksi kiinni, ja omistaja ihmetteli myös tilannetta luvaten soittaa saman tien siivoojalle, joka asunnon avainta oli viimeksi käyttänyt.

Odotellessani takaisinsoittoa kuulin portaiden alapäästä askeleita ja pian asunnon ovelle ilmestyi kolme kaverusta ilmiselvästi puuttuvaa avainta kilistellen. Selvisi, että he olivat varanneet saman asunnon edeltävällä viikolla. Tapaus alkoi vaikuttaa tuplabuukkaukselta, eikä paniikkiani helpottanut se, että nämä aiemmin samana päivänä paikalle ehtineet vieraat suhtautuivat saapumiseeni melkeinpä vihamielisesti. Oven takana supistiin "Why is she still there?", vaikka olin näyttänyt heille puoli vuotta aikaisemmin tekemäni varauksen ja kertonut odottavani asunnon omistajan selvitystä tilanteesta.

Omistajan soittaessa takaisin hetken kuluttua pahat aavistukseni tuplabuukkauksesta varmistuivat. Jostakin tuntemattomasta syystä varaussivusto oli avannut alkuvuodesta löytämäni majoituksen uudelleen varattavaksi edeltävällä viikolla, ja näin päällekkäiset varaukset olivat päässeet syntymään. Olin odottanut kovasti juuri tähän majapaikkaan pääsyä, sillä se oli aika luksus ja hintava, joten olin kieltämättä pettynyt, kun asunnon omistaja kertoi järjestäneensä minulle toisen asunnon vähän matkan päästä. Samalla olin kuitenkin hyvin helpottunut, että ylipäätään pääsisin johonkin seuraavaksi neljäksi päiväksi. Ajatus uuden majapaikan etsimisestä näin lyhyellä varoitusajalla oli suorastaan kauhistuttava allekirjoittaneelle, joka tykkää suunnitella lomansa vähintään puoli vuotta etukäteen.

Pian asunnon omistajan mies tuli hakemaan minut autolla uuteen lomakotiini, joka oli valehtelematta hienoin englantilainen town house, jossa olen koskaan vieraillut. Paikka oli vasta remontoitu, ja siinä oli kolme kerrosta, viisi makuuhuonetta, yksityinen terassi, upea marmoripintainen keittiö sekä merinäköala master bedroomista. Jostain syystä en enää ollut kovin harmistunut odottamatomasta tuplabuukkauksesta... Päin vastoin, googlailin myöhemmin illalla mitä yöpyminen kyseisessä asunnossa olisi normaalisti maksanut (nyt sain oleskella siellä samaan hintaan, jonka olin alun perin varaamastani studioasunnosta maksanut), koska koin huonoa omaa tuntoa miettiessäni, miten paljon tappiota asunnon omistajalle tilanteesta koituisi. 

Olisin halutessani saanut vaihtaa parin yön jälkeen toiseen pienempään asuntoon, joka olisi tuolloin vapautunut (selvisi, että talojen omistaja teki elantonsa vuokraamalla lomakoteja alueella), mutta lopulta päädyin ottamaan yllätyskäänteestä kaiken irti, ja vietin seuraavat neljä yötä yksin tässä hulppeassa kodissa, johon olisi mahtunut majoittumaan 10 ihmistä.  

Seuraava päivä meni pitkälti uuden kartanoni leidinä. Yli puolet pohjakerroksesta kattavassa keittiössä kelpasi leikkiä oman elämänsä master chefiä, ja olohuoneen muhkea takanedustan sohva tarjoili ylellisen spotin valokuvien siitämiseen koneelle. Penzanceen ehdin tutustua paremmin vierailemalla The Edge of the World -book shopissa ja aloittamalla uusimman kirjaostokseni yhdessä kaupungin puistoista. 

Iltapäivällä käväisin vielä lähikaupunki Marazionin The Godolphin -hotellin iltapäiväteellä. Hotelli sijaitsi vastapäätä vuorovesisaarella kohoavaa linnaa, jota saatoin katsella teetä siemaillessani. Tiesittekö muuten, että skonssien kaverina nautittavassa clotted creamissa voi olla jopa 200 kilokaloria per ruokalusikka? Itse kuulin tämän faktan onnekseni vasta siinä vaiheessa, kun olin jo ehtinyt tämän nimenomaisen iltapäiväteen lisäksi nauttia cream tean kahteen otteeseen onnellisen tietämättömänä välipalani ravintoarvoista. Mutta lomakaloreita ei lasketa, eihän?

Wadebridge, Boscastle & Tintagel

Kahden St Austellissa vietetyn yön jälkeen oli aika jatkaa matkaa pohjois-Cornwalliin. Junani lähti jo aamuseitsemältä, joten full Cornish aamiainen jäi siltä aamulta nauttimatta, mutta ystävällinen hostini oli valmistellut minulle muna-pekonivoileivän, jonka poimin kiitollisena matkaan ennen asemalle suuntaamista. Yhdessä business-miesten ja -naisten kanssa saavuin ensin Bodmin Parkwayhin, josta jatkoin koululaisia pursuavalla bussilla Wadebridgeen.

Wadebridgessa oli isomman paikan tuntua, ja hämmästyin, kun luin jälkeen päin, että siellä asuu vakituisesti vain reilut 8000 asukasta. Tutustuin kaupunkiin lähinnä kauppakadun Costan ja bussipysäkkien etsiskelyn muodossa, joten kovin paljon omakohtaista mainittavaa minulla ei Wadebridgesta ole. Google osaa kuitenkin kertoa, että aikoina ennen kaupungin läpi virtaavan Camel-joen ylittävää siltaa paikan nimi oli pelkkä Wade (Camel viittaa muuten kyttyräeläimen sijaan korninkieliseen sanaan kyynärpäälle, jota joen muoto jonkun mielestä ilmeisesti muistutti). Ennen siltaa virta oli mahdollista ylittää ainoastaan laskuveden aikaan ja joen molemmin puolin oli sijoitettu kappeli, joista rukoiltiin onnea ylitykseen ja kiitettiin turvallisesta pääsystä vastarannalle, facts.

Aikaisena lintuna olin jättänyt matkalaukkuni seuraavaan majapaikkaani jo yhdeksän maissa, ja saatoin liidellä loppupäivän vapaammin. Ensitöikseni laskeuduin chai-latteni kanssa jälleen uuteen bussiin, jossa tajusin unohtaneeni järkkärini matkalaukkuun. Nuorempi minä olisi varmasti ollut maansa myynyt tästä surkeasta sattumuksesta, mutta vuoden 2023 Susanna selvisi kymmenen minuutin sadattelulla ja oli lopulta melkeinpä tyytyväinen saadessaan yhden vapaapäivän ylimääräisestä painolastista (Sigman 17-50 mm f2.8 EX DC OS HSM -linssi on aika tuhti kaveri).

Kymmenen maissa saavuin määränpäähäni Boscastleen, Cornwallin pohjoisrannikolla lepäävään kalasatamaan/pikku kylään. Vastassa oli luonnonkaunis ja vehreä jokisuu, jota reunustivat kourallinen luksusmökkejä, 1500-luvun majatalo, keramiikkapaja, second hand book shop sekä yhdistetty visitor centre/National Trust -kauppa. Erikoisuutena paikasta löytyi Witchcraft & Magic -museo, jossa olisi näin jälkeen päin ajateltuna pitänyt ehdottomasti vierailla. 

Vuonna 2004 Boscastlessa elettiin draaman hetkiä, kun sadevesi tulvi kylään vangiten asukkaat taloihinsa ja aiheuttaen Brittien siihen mennessä suurimman rauhan ajan pelastusoperaation. Yhteensä 91 ihmistä evakuoitiin, ja ainoastaan yksi peukalo murtui toiminnan tiimellyksessä. Onnekseni oma vierailupäiväni oli pilvetön, enkä joutunut kokemaan mitä tapahtuu, kun koko kuukauden keskimääräinen sademäärä tulee alas taivaalta kahdessa tunnissa.

Boscastlen ensimmäiset asukkaat olivat aatelisen Bottreauxin suvun jäsenet, joiden asuttamasta linnoituksesta paikan nykyinen nimi juontaa juurensa. Linnoituksen vähäiset tähän päivään selvinneet jäänteet jäivät kuitenkin noitamuseon tapaan tällä erää näkemättä, kun hyvä sää, linnunlaulu ja koko aamun kulkuvälineissä istuskelu innostivat uuteen päivämarssiin South West Coast Pathilla. Polku oli näillä tienoilla vähän vähemmän kivikkoinen ja armeliaampi nousujensa ja laskujensa kanssa, joten samaan vajaan kymmenen kilometrin matkaan kului huomattavasti vähemmän staminaa, kuin edeltävänä päivänä.

Tintagelista en näköjään ottanut puhelimella kuin videomateriaalia, mutta tunnetuin alue on ehdottomasti korkealla kallioniemekkeellä sijaitsevan linnansa raunioista. Tintagelin linna on yhdistetty vahvasti legendaan kuningas Arthurista, koska kansantarinan 1100-luvulla kirjaksi saattanut Geoffrey of Monmouth sijoitti kertomuksen Arthurin alulle panosta kyseiseen paikkaan. Todellisuudessa alkuperäinen linnoitus oli todennäköisesti Dumnonian (nykyiset Cornwall ja Devon) hallitsijoiden kesäasunto, mutta legenda elää edelleen ja linnan raunioiden lisäksi niemekkeeltä löytyy kuuluisa Gallos-patsas (jonka on tulkittu esittävän kuningas Arthuria, vaikka English Heritagen mukaan se yleinen tunnustus Tintagelin entisille hallitsijoille) sekä velho Merlinin mukaan nimetty luola.

Vierailin Tintagelissa ensimmäisen kerran au pair -aikoinani, mutta tuolloin linnan mantereeseen yhdistävä silta oli uudelleenrakennettavana, ja jouduimme host-perheen kanssa tyytymään mantereen puolella säilyneiden raunioiden tutkimiseen. Nyt uusi hieno 70 metriä pitkä silta oli valmistunut, mutta skippasin sen ylityksen nähdessäni sisäänpääsymaksun ja niemekkeelle lampsineet väkijoukot. Sen sijaan jatkoin Tintagelin kylään, nautin vähän epätyydyttävän cream tean parhaiden kuppiloiden ollessa täynnä ja palasin Wadebridgeen.

Wadebridgessa yövyin yhdessä kaupungin vanhimmista majataloista, Molesworth Armsissa, joka oli restauroitu suorastaan loistavasti tähän päivään. Olisin viettänyt veikeällä kalatapetilla somistetussa huoneessani mielelläni useammankin yön, enkä ehtinyt testata edes kylpyammettani. Ennen nukkumaanmenoa ehdin kuitenkin korkata alakerran ravintolan listan ja huuhtoa katkarapuwokin alas lasillisella Pimm'siä, joka ei jäänyt lomani ainoaksi.

St Austell, Pinetum Gardens & Fowey

Toukokuun puolessa välissä oli aika startata kesälomat ja suunnata reiluksi viikoksi Brittilään. Viime elokuun vietin pohjois-Englannissa, joten tällä kertaa suuntasin vaihtelun vuoksi etelään, Cornwallin kreivikuntaan. Teknisesti Iso-Britannian läntisimmän kärjen muodostava Cornwall on osa Englantia, mutta paikan alkuperäisasukkaita ei pidä mennä sanomaan englantilaisiksi, vaan he ovat Cornish people. Cornwall muistuttaakin enemmän ihan omaa pikku maataan Atlannin rannalla, jolla on rikas historia, oma lippu (musta valkoisellla ristillä, tuo itselleni mieleen merirosvolipun!), oma kelttiläinen kieli Kernewek tai tutummin korni (valitettavasti kuoleva sellainen), oma juhlapäivä (Pyhän Piranin päivä) ja omat perinneruoat (mm. cornish pasty, cream tea).

Vierailin Cornwallissa ensimmäistä kertaa helmikuussa 2015, jolloin se oli hyytävän kylmä, pääosin harmaa ja uinui hiljaisena talviuntaan. Kesäisin Cornwall on kuitenkin täysi vastakohta, oikea summer capital of England - toisinaan läkähdyttävänkin kuuma, kukoistavien puutarhojen ja luonnonkukkien värittämä sekä täynnä rannikkoelämästä nauttivia turisteja ja surffaajia. Turismi onkin keskeinen elinkeino Cornwallissa, jolla tekee leipänsä joka viides paikassa pysyvästi asuva.

Toukokuu osoittautui siinä mielessä osuvaksi ajankohdaksi vierailulle, ettei turistikausi ollut vielä kuumimmillaan, mutta pikkukylät olivat avanneet putiikkiensa ovet, paikallisbussit operoivat säännöllisesti, luonto kukoisti ja sää oli mitä mainioin. Yhdeksän päivän reissulleni mahtui ainoastaan kaksi pilvistä päivää, joista toinen oli puhtaasti matkustamiseen uponnut Suomeen paluupäivä. Muuten sain nauttia täydeltä terältä paistaneesta auringosta, jonka iholle jättämiltä jäljiltä en tänäkään vuonna onnistunut aurinkorasvauksesta huolimatta täysin välttymään.

Yövyin lomani aikana yhteensä neljässä eri paikassa, mikä mahdollisti useamman eri alueen haltuunoton. Ensimmäiseksi kohteekseni valikoitui St Austell, jonne oli sekä suora juna- että bussiyhteys Lontoosta. Lentomatkani sujui viihtyisästi syliin levinnyttä jogurtin granolasäiliötä ja pari penkkiriviä takanapäin parkunutta vauvaa lukuun ottamatta. Myöhemmin kohtasin eräässä Cornwallin paikallisbussissa vauvan, joka ei ollut millänsäkään vaunujen kipatessa tämän päälaelleen auton tehdessä äkkijarrutuksen. Ilmeisesti Cornish babies ovat cool as a cucumber.

Heathrowin päässä jouduin odottelemaan yhden ekstratunnin bussia, joka piti vaihtaa toiseen alkuperäisen vikaannuttua. Tämä ei kuitenkaan iloista jälleennäkemistä lannistanut, eikä tieto siitäkään, että bussissa istuttaisiin seuraavat kuusi tuntia. Ensimmäiseen tuntiin en edes malttanut syventyä kirjaani, vaan tuijottelin vaaleanpunaiset lasit silmillä motarilla ohivilahtelevia tienviittoja, rekkoja ja postiautoja.

Iltaseitsemän pintaan saavuin lähes 15 tuntia matkustettuani päämäärääni St Austelliin, jossa yövyin perinteisessä bed & breakfast -majoituksessa. Paikan omistaja otti minut lämpimästi vastaan, minkä jälkeen jaksoin vielä pitkästä päivästä huolimatta lähteä pienelle iltakävelylle ja illalliselle. St Austell on noin 20 000 asukkaallaan yksi Cornwallin isoimmista kaupungeista. Mitään kovin kummoisia nähtävyyksiä paikasta ei löydy, ja itsellenikin se toimi ennemmin porttina lähikyliin ja kävelyreiteille. Ilmeisesti kaupungista on käytetty vitsikkäästi niinkin kurjaa nimitystä kuin Saint Awful, mutta ei se nyt niin kamala ollut. 

Kauppakadun perusteella olisin voinut olla missä tahansa pienen mittakaavan brittikaupungissa, kiitos ketjuliikkeiden, mutta läheltä juna-asemaa löytyi rauhaisa puistokaunokainen, jossa pääsin kuuntelemaan kyyhkyn kujerrusta. Siinä on kaksikerroksisen bussin kolinan ohella toinen mielessäni niin vahvasti Enkkuihin yhdistyvä äänimaailma, että ei voinut kuin kaihoisa hymy huulilla nostalgisoida. Jopa puiston laitoja reunustavat hautakivirivit onnistuivat kohottamaan mielialaa täydentämällä estetiikkaani, eivätkä suinkaan synkistäneet. 

Yksi asia, mistä St Austell tunnetaan, on sen olutpanimo, jonka uutta tuotantoa pääsin siemailemaan White Hart -hotellilla nauttimallani illallisella. Matkani aikana törmäsin yhtenään St Austellin oluet mainospuheinaan mainitsemiin pubeihin, ja asiaan jälkikäteen perehtyessäni sain tietää, että kyseessä on myös pubiketju, johon kuuluu 180 pubia eri puolilla Englantia, pääasiassa Cornwallin alueella. Oman maistelukokemukseni perusteella St Austell ales ovat ihan tasokasta tavaraa.

Seuraavana aamuna pääsin nauttimaan runsaan full Cornish breakfastin (englantilaisesta aamiaisesta poiketen tämä sisälsi lisänä Hog's Puddingin, joka oli jälkiruokaan viittaavasta nimestään huolimatta makkara). Samalla kun hörpin teetä söpöstä neulotulla lämmittimellä verhotusta kannusta sain tutustua hurmaavaan Merlin-saksanpaimenkoiraan ja taivastella yhdessä B&B-emäntäni kanssa sitä, miten hänen saksalaiset vieraansa onnistuivat jo toista aamua peräkkäin laukaisemaan palohälytyksen hiustenkuivaimella.

Energiavarastot täytettyäni lampsin vaellusbootseissani lähimmälle bussipysäkille, jossa sain huomata, että suunnittelemani vuoron kohdalla luki taulussa cancelled. Tästä olisi varmaan jo voinut ounastella, että bussilla paikasta toiseen liikkumisessa saattoi piillä omat haasteensa, mutta yllätyin silti, miten pahasti paikallisliikenteen aikataulut saattoivat jätättää. Pisin viivästys taisi olla 45 minuuttia. Suvereenina suunnittelijana olin etukäteen suunnilleen minuuttiaikatauluttanut päiväni, mutta ehkä oli lomailun kannalta ihan hyväkin, että aikatauluista joutui pakostakin joustamaan.  

Ostin reissuni ajaksi seitsemän päivän bussilipun, jolla pääsin matkustamaan lähes kaikilla Cornwallia liikennöivillä linja-autoilla. Lysti kustansi huimat 20 puntaa, mihin nähden pikku viivästelyt eivät paljon lomalaista painaneet. Tosiasiassa ne olivat varsin ymmärrettäviä, sillä suuri osa reiteistä kulki huonokuntoisia, kapeita ja korkeiden pensasaitojen reunustamia mutkittelevia maalaisteitä, joilla eteneminen tuntui välillä aika hazardilta. Suomen teihin tottuneena tuskin lakkaan koskaan hämmästelemästä sitä, millaisilla syrjäkylillä ja -kujilla Briteissä saattaa yllättäen massiiviseen double-deckeriin törmätä.

Onneksi reilun puolen tunnin sisään saapui toinen bussi, jolla jyristelin viiden kilometrin matkan Pentewan-nimiseen, St Austell -joen suulla sijainneeseen merenrantakylään (St Austellissa en kyllä nähnyt jälkeäkään vedestä, että tiedä sitten missä tämä joki siellä virtasi). Pentewanin korninkielinen nimi Bentewyn tarkoittaakin vapaasti suomennettuna säkenöivän virran vierustaa. Heti ensitöikseni piipahdin rannalla kohtaamassa meren silmästä silmään. Rantaviivaa Cornwallissa riittää yhteensä silmiä hivelevät 700 kilometriä, joiden varrelle mahtuu 300 muutakin biitsiä.

Yksi mun must to do -juttuja tälle reissulle oli päästä tallustelemaan jokunen pätkä koko Cornwallin rannikkoa kiertävää, 1000 kilometrin mittaista South West Coast Path -kävelyreittiä. Kyseessä on Englannin pisin National Trail, johon pituutensa lisäksi haastetta tuovat lukuisat jyrkät nousut ja laskut. Voin tunnustaa polun brutaaliuden yllättäneen sen verran, että etukäteen suunnitellut patikat jäivät loppupeleissä aika paljon aiottua lyhyemmiksi. Ensimmäisenä päivänäni kävelin noin kahdeksan kilometrin matkan Pentewanista isompaan satamakylään Charlestowniin, johon minulta upposi muistaakseni lähemmäs neljä tuntia (toki matkan varrella saattoi olla myös "muutama" photo stop).

Toinen pitkäaikaisista unelmistani on ollut nähdä eri puolilla Britanniaa keväisin kukkivien englanninsinililjojen täyttämä metsä. Aiemmin olen törmännyt lähinnä yksittäisiin Bluebells-ryppäisiin, mutta tällä reissulla pääsin ihailemaan sinililjoja sieluni kyllyydestä! Jostain Pentewanin ja Trenarrenin välimaastosta löysin notkelman, joka viimein toteutti siniset haaveeni. Sinililjojen ohella paikka tarjoili valkosipulin tuoksua, joka oli miellyttävämpi aistimus kuin miltä se kirjoitettuna kuulostaa. Karhunlaukka alias villi valkosipuli oli sinililjan ohella toinen keväisin kukassaan oleva sipulikasvi, johon tuli Cornwallissa törmättyä. Kaiken kaikkiaan Cornwallista voi bongata yli 385 eri kasvilajia, kiitos suhteellisen leudon meri-ilmaston.

Mikäli luonnonkasveista ei saa vielä tarpeekseen, riittää Cornwallissa puutarhoja, joista löytyy eksoottisempaa nähtävää. Tunnetuimpia näistä lienevät tämän vuosisadan alussa perustettu Eden Project massiivisine kasvihuoneineen ja ensimmäisen maailmansodan aikana vuosikymmeniksi kadotettu, mutta sittemmin vierailukuntoon palautettu Lost Gardens of Heligan. Molemmat edellä mainituista sijaitsevat suht lähellä St Austellia, mutta turistirysiä karttaakseni valitsin omaksi puutarhakohteekseni ei-niin-tunnetun Pinetum Gardensin, jonne suuntasin Charlestowniin hikoiltuani. 

Siinä missä Eden Projectin kiertämiseen kehotetaan varaamaan ainakin neljä tuntia, on Pinetum Gardens helpompi ottaa haltuun. Itselleni puolisentoista tuntia riitti varsin hyvin koko puutarhan näkemiseen rauhallisella käyskentelytahdilla. Parhaiten mieleen jäivät paikan nykyisen omistajan, Chang Lin, mukanaan tuomat itämaiset tuulahdukset sekä nimikkopuutarha Pinetum ja sen lukuisat eri havupuuilmestykset. Tiesittekö muuten, että männyt tuottavat erityisen paljon fytonsideina tunnettuja haihtuvia öljyjä, jotka voivat lievittää stressiä ja parantaa tarkkaavaisuutta sekä vastustuskykyä? Itse en tiennyt ennen vierailuani Pinetumiin, jossa neuvottiin ottamaan vähintään 10 minuutin metsäkylpy juuri edellä mainitusta syystä.

Päiväni viimeiseksi kohteeksi valikoitui pittoreski Foweyn kylä, jonne saavuin bussilla jalkoja loppureissuun säästääkseni. Nimi Fowey (jonka paikalliset lausuvat Foy) tarkoittaa pyökkipuita, joita voi nähdä Foweyn kohdalla mereen laskevan, kauempaa sisämaasta alkunsa saavan Fowey-joen rantapenkereillä. Muiden cornwallilaisten satamakaupunkien tapaan myös Foweyn historiaan mahtuu kaupankäyntiä, sotalaivastoja ja merirosvoja. Tänä päivänä satamatoiminnan ohella merkittävin tulonlähde on turismi, joka tuottaa alueelle vuosittain arviolta 14 miljoona puntaa. 

Foweyssa oli ketjuliikkeiden sijaan ilahduttava määrä itsenäisiä kahviloita ja pikkuputiikkeja, joista haluan erikseen mainita erään kirjakaupan, joka näkyy ylemmässä kuvassa vasemmalla. Perustin aiemmin tänä vuonna hetken mielijohteesta kirjoihin keskittyvän Instagram-tilin (kirjakirjo, cheeky self-promo), ja sitä ajatellen halusin tällä reissulla ehdottomasti vierailla myös parissa itsenäisessä kirjakaupassa. Suomessa näihin ei juuri törmää, mutta Briteistä independent book shopeja löytyy kuin etanoita sateella. Foweyssa pääsin vierailemaan Shrew Books (ei sentään Screw Books) -kirjakaupassa, jonka valikoimista kotiutin (hyi, mikä bloggaajasana) kaksi pokkaria. 

Artesaanilahjoja, kirjoja ja leivonnaisia myyvien paikkojen ohella Foweysta löytyy useampi taidegalleria ja -studio (mitä en ihmettele, koska ketäpä paikan maalauksellisuus ei inspiroisi) sekä akvaario. Itse ihastuin eniten noin 20 minuutin kävelymatkan päässä keskustan vilinästä sijainneeseen Readymoney Cove -poukamaan. Voisin kuvitella, että myös tällä paikalla ja sen uimarannalla käy kesäisin aika hulina. Toukukuisena iltana Readymoney Cover oli vielä verrattain seesteinen lukuun ottamatta muutamaa lapsiperhettä ja pariskuntaa vedessä leikkivine koirineen. Jo itse matka Readymoney Coveen tarjoili jatkuvia photo stoppeja vastarannan hulppeista taloista, linnasta sekä ulapalla seilaavista aluksista.

Vierailuni aikaan ei onneksi ollut nousuvesi, joten saatoin kavuta rannan kautta lahden vastakkaiselle rinteelle. Sieltä löysin 1500-luvulla rakennetun St Catherine's -linnan murenevat rakenteet ja tykin paikat. Olemassa olonsa aikana linna on kokenut useamman raunioitumisen ja uudelleenrakentamisen vaiheen sotien välissä. Vielä toisen maailmansodan aikana se oli osa Foweyn sataman puolustusta, mutta viimeiset 70 vuotta se on saanut jälleen rehevöityä rauhassa.

Linnalta olisin halunnut jatkaa vielä Gribbin Head Daymarkille, jonka on nimensä mukaan tarkoitus auttaa laivoja navigoimaan tiensä Foweyn satamaan tai St Austellin lahdelle päiväsaikaan. 26 metriä korkea, huomiota herättävä punavalkoinen merkkipaalu on avoinna yleisölle tiettyinä päivinä vuodesta, jotka eivät joka tapauksessa olisi sattuneet omalle visiitilleni. Ajan puutteessa Gribbin Head jäi tällä erää tutkimattomaksi maaperäksi, mutta koska Fowey nousi ehdottomaksi suosikikseni kaikista kylistä ja kaupungeista, joissa ehdin lomani aikana vierailla, saatan kuka ties palata jatkamaan löytöretkeäni tulevaisuudessa.

Mutta nyt päätän ensimmäisen osan uusimmasta reissureportaasistani yllä näkyvään bussipysäkkinäkymään, jota verkkokalvoille vangitessa kelpasi odotella St Austelliin palaavaa bussia, joka oli, yllätys yllätys, myöhässä.